Kulunut syksy on tarjonnut kirkon lähetyksen osalta kaksi uutista. Evankelinen lähetysyhdistys ry. (ELY) on hakenut itselleen kirkon virallisen lähetysjärjestön statusta. Piispainkokous esittää ELY:n hyväksymistä lähetysjärjestöksi. Päätöksen asiasta tekee kirkolliskokous marraskuussa. Pitäisikö ELY:lle myöntää tuo status? Toinen uutinen liittyy päivitykseen, jonka piispainkokous teki ”Yhteinen todistus” -lähetystyön perussopimusasiakirjaan. Kirkon virkakäsitykseen liittyvää kirjausta on terävöitetty. Mitä tämä tarkoittaa niiden lähetysjärjestöjen osalta, jotka pitäytyvät perinteissä virkakäsityksessä?
I
Herätysliikkeillä ja muillakin hengellisillä liikkeillä on laaja ruohonjuuritason kosketuspinta yhteisöihin ja kyky innostaa ihmisiä tekemään, antamaan ja lahjoittamaan. Tätä vasten kuva kirkon yhteisestä lähetyksestä, joka olisi myös organisatorisesti kirkon itsensä luoma ja ylläpitämä, saattaisi ilmetä etäisenä, jäykkänä ja ylätasoisena. On hyvä, että kirkko jäsenineen ja järjestöineen suuntautuu ulospäin tai vahvistaa aktiivisesti yhteisöjensä keskellä evankeliumia koko laajuudessaan.
ELY:n mukaantuloa lähetysjärjestöjen perheeseen voi tästä näkökulmasta tervehtiä ilolla. ELY tuo omat lähetystyön verkostonsa, perinteensä ja kannattajakuntansa kirkon mission yhteyteen. Se saa tästä yhteydestä vertaisryhmätukea, osallistuu yhteiseen koulutukseen ja vuorovaikutuksessa rikastuttaa muitakin.
II
Jatkan kuitenkin ajatusta eteenpäin. Mitä tapahtuisi, jos ELY:n esimerkki rohkaisee toisia herätysliikkeitä hakeutumaan virallisiksi lähetysjärjestöiksi? Mitä jos Herättäjä-Yhdistys, Rauhanyhdistysten keskusyhdistys, Esikoislestadiolaiset, Rauhan sana ja Uusheräys päättäisivät hakeutua virallisiksi lähetysjärjestöiksi? Kirkkomme sisällä on uudempiakin hengellisiä virtauksia. Olisiko niilläkin kiinnostusta päästä mukaan kirkon virallisten lähetysjärjestöjen yhteyteen?
Miten kestävällä pohjalla nykyinen hajautettu lähetystyön malli on? Mitä jos tällainen määrä – tai edes osa edellä mainituista – hakeutuisi ja tulisi hyväksytyksi kirkon virallisiksi lähetysjärjestöiksi? Se merkitsisi jo ennestään vaikeasti hahmotettavan kentän yhä suurempaa pirstaloitumista. Seurakuntien luottamushenkilöiden ja seurakuntalaisten on hyvin vaikea päästä perille järjestöviidakosta. Silti järjestöjen kautta kanavoituvat sekä vapaaehtoiset uhrilahjat, seurakuntien budjettiavustukset, että viralliset kolehdit. Järjestöjen kesken kilpailu seurakuntien niukkenevista budjettimäärärahoista ja kolehdeista kiristyy. Myös kirkkohallitus on vaikean paikan edessä jakaessaan virallisia kolehtipyhiä kaikille järjestöille edes jonkinlaisilla reiluilla perusteilla.
III
Päätäntävalta lähetysjärjestöstatuksesta on kirkolliskokouksella. Kirkolliskokouksella ei ole valmiina mitään ylempiä mittapuita tai ohjenuoria arviointinsa pohjaksi. Argumentaatiossa voivat esiintyä niin käytännölliset, taloudelliset kuin teologiset näkökohdat – ja myös puhtaasti mieltymykselliset. Ratkaisu tehdään tapauskohtaisena harkintana.
ELY on jättänyt hakemuksen, jota piispainkokous esittää kirkolliskokoukselle. Perussopimuksessa hakeutumisen motiivi on todettu varsin selvästi: ”Sopijajärjestö voi saada seurakunnilta kolehtivaroja ja talousarviomäärärahoja sekä vapaaehtoista kannatusta seurakuntien kautta. Sopijajärjestö sitoutuu edistämään kirkon lähetystehtävän toteutumista myös kotimaassa.” (s. 9)
Nykyinen hajautettu ja sirpaleinen malli ei ole kestävä. Ei ole kuitenkaan ELY:n vika, jos se tulee osaltaan lisänneeksi tuota sirpaleisuutta. Vastuullisia ovat kirkolliskokouksen päättäjät. Ennen päätöksentekoa edustajien olisi hyvä pysähtyä miettimään kokonaistilannetta myös siitä näkökulmasta, että lähetysmäärärahoille saattaa ilmestyä vielä muitakin pyytäjiä.
Kirkon missio kaipaa hajaantuvien toimintojen ja osittuvien resurssien sijaan tiiviimpää ja kokoavampaa jäsennystä.
IV
Piispainkokous on juuri päivittänyt (26.10.2022) ”Yhteinen todistus” -asiakirjan. Se luo raamit kirkon ja lähetysjärjestöjen perussopimukselle. Päivitykset ovat pieniä, mutta erityisesti virkateologiaan liittyvää sanamuotoa on laajennettu:
”Kumppanuudet, yhteistyö ja pappisvirkaa koskevat päätökset Kirkolliskokouksen päätöksen (Pappisviran avaaminen naisille 11/1986, § 34) mukaisesti Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pappisvirkaan voidaan vihkiä sekä miehiä että naisia. Piispainkokouksen tehtävänä on seurata kirkolliskokouksen päätöksen toteutumista ja ryhtyä toimenpiteisiin mahdollisissa ongelmatilanteissa. Kirkon sisällä on erilaisia virkateologisia näkemyksiä. Piispainkokous on antanut ohjeistuksen tilanteisiin, joissa virkakäsitysten erilaisuus muodostuu ongelmaksi työyhteisössä (2006). Luterilaisen maailmanliiton jäsenenä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on alttarin ja saarnatuolin yhteydessä kaikkien muiden Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen kanssa. Lisäksi kirkko on ollut mukana hyväksymässä Luterilaisen maailmanliiton linjausta, jossa mahdollisuus teologisiin opintoihin, pappisvirkaan ja johtotehtäviin sekä maallikkona että pappina eivät ole sukupuoleen sidottuja.” (s. 3–4)
Onko muotoilun pohjalta mahdollista olettaa, että SLEY ja Kansanlähetys saattaisivat nykyisten käytäntöjensä ja opetuksen takia joutua ”piispainkokouksen toimenpiteiden kohteeksi”. Mikä on tämän kirjauksen merkitys nykyisille virallisille lähetysjärjestöille? Arvioidaanko sen pohjalta aidosti järjestön nykyistä kelpoisuutta ja mahdollisuuksia jatkaa kirkon virallisena järjestönä vai onko kyseessä retorinen muutos: sanoja ilman tekoja?
Jos piispainkokous ei toimi tässä linjaansa puolustaen ja selkeästi, rajanvedot jäävät paikallisseurakuntien harteille. Tällöin kirkkoneuvostot käyvät omat kamppailunsa ja suuntavat seurakuntiensa kannatukset haluamilleen tahoille. Nykykäytäntöön nähden mikään ei muuttuisi. Mikä merkitys piispainkokouksen linjauksilla tällöin ylipäätään on?
Toivottavasti tuo tekstilaajennus sisältää sanojen lisäksi myös tekoja silloin, kun niitä tarvitaan.
Jukka Hautala, rovasti, Turku
Pelottavia näköaloja kirkon lähetystyön ja kirkon yhtenäisyyden kannalta.Jos toiminta kirkon yhteydessä tehtäisiin mahdottomaksi, niille kirkon virallisille lähetysjärjestöille, jotka eivät ole kaikessa kirkon virallisten näkemysten kannalla, niin mahdollista olisi niiden erkaantuminen kokonaan kirkon yhteydestä. Tämänkaltainen kehitys kun jo pitkään on ollut nähtävissä. Lähetyssihteerinä suren jo ennestääkin melko vähäistä seurakuntien ja varsinkin seurakuntalaisten osallistumista lähetystyöhön ja nyt olisi uhkana vielä se, että aktiivisimmat toimijat joutuisivat pois.
Eläkeläisenä jäi lähetyssihteeri yhtenä identiteettinä päälle.
Yhdistykset ovat aina yhdistyksiä ( esim Sley) on oma yhdistys. Kirkko on kirkko ja yhdistys on yhdistys. Yhdistys ei voi määritellä mitä kirkko tekee. Kirkko tekee omat ratkaisunsa ja yhdistys omat. Monet yhdistykset ovat myös kirkollisen valvonnan tavoittamattomissa. Lähetys-seuran hallituksessa/ päätätöksen tekojärjestelmissä taitaa olla edustettuna kirkon virallisia edustajia. Tämä on hyvä asia. Sleynkin hallitukseen voisi tulla muutama piispa, se on tietysti mahdotonta.
”Jatkan kuitenkin ajatusta eteenpäin. Mitä tapahtuisi, jos ELY:n esimerkki rohkaisee toisia herätysliikkeitä hakeutumaan virallisiksi lähetysjärjestöiksi?” Tämä on erikoinen näkökulma, onko tähän ladattu jokin pelkokerroin. Päättäjät osaavat varmasti arvioida rajat ja jne…
”Onko muotoilun pohjalta mahdollista olettaa, että SLEY ja Kansanlähetys saattaisivat nykyisten käytäntöjensä ja opetuksen takia joutua ”piispainkokouksen toimenpiteiden kohteeksi”.
Tämä kuva välittyi minullekin luettuani. Olisiko mahdollista tulevaisuudessa statuksen irtisanominen, jolloin yhdistys joutuu miettimään oman kirkon perustamista, onhan Sleystä jo lähtenyt oma kirkkokunta LHPK https://www.lhpk.fi/, jota Sleyn työntekijät ovat olleet perustamassa.
Voi myös olla niin, että kirkon rahojen kiristyessä koko lähetys halutaan ottaa kirkon haltuun. Luodaan oma organisaatio. Aika näyttää.
Jos kerran Kirkolla itsellään ei ole suoraa lähetystyötä, silloin pitää delegoida. Tietenkin monet järjestöt kukluttavat varoja ihan vaoin olemassaolollaan. Kuitenkaan ei taida olla mahdollisuutta pitäytyä yhteen ja ainoaan. Kuitenkin tärkeänä osana työssä on huomioitava, mitä lähetystyö sinänsä on. Viedäänkö lähetyskentille puhdasta evankeliumia vai läntistä elämäntapaa? Siinä on katsomista, ettei eksytä väärille urille.
Asia, jota seurakunnan rivijäsenenä on ollut vaikea hahmottaa, on miksi ”herätysliikkeet” ovat lähetysjärjestöjä ylipäätään. Ehkä joku osaa selittää tämän yhteyden niin että ymmärrän.
Asiaa ymmärtämättömälle näyttää siltä että ”puhtain asein” toimivia herätysliikkeitä ovat esimerkiksi Herättäjä-Yhdistys ja ovatko lestadiolaisliikkeet? Kansanlähetys ja SLEY taas ovat onnistuneet fuusioimaan herätysliikkeen ja lähetysjärjestön toiminnan? Onko syynä se että se helpottaa varainhankintaa? Sitten ovat puhtaat lähetysjärjestöt.
Onko näillä toiminnallisia eroja statuksesta riippuen? Tuntuisi tavoiteltavalta että lähetystyötä tehtäisiin yhteisen lipun alla ja opilliset painotuserot jäisivät kotimaassa niistä huolta kantavien järjestöjen pohdiskeltaviksi.
Kiitos Jukka Hautalalle tärkeästä ja viisaasta blogista. Avaraa näkemystä ja tärkeitä kysymyksiä hyvässä tasapainossa.
Itselläni noita kahta tapahtumaa seuratessani nousee mieleen muitakin kipupisteitä. Pitkän ja monivaiheisen kirkon lähetystyön kehittämisprosessin tuloksena oli uusi sopimuspohjainen järjestely, joka kyllä toi kirkon lähetysjärjestöjen toiminnan läheisempään toiminnalliseen yhteyteen, oikeastaan yhteistyöhön, kirkon kanssa. Toisaalta siinä lopulta jäi ratkaisematta se miten julkisoikeudellinen kirkko ja yksityisoikeudellinen järjestö voitaisiin yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi.
Toinen huolenaihe on se, onko lähetysjärjestöjen välisen yhteistyön syventäminen pysähtynyt. Onko niin että järjestön ja kirkkohallituksen perussopimus tavallaan pysäytti siihen astisen keskustelun järjestöjen keskinäisen yhteistyön kehittämisestä tai lisäämisestä. Lähetysjärjestöt voisivat helpottaa seurakuntien lähetystoimintaa lisäämällä yhteistä tiedottamista, yhteistyötä varainhankinnassa yms.
Suurimpana kirkon lähetystyön kipupisteenä pidän sitä miten vaatimattomasti kirkon omassa toiminta-ajatuksessa lähetystehtävä näkyy. Kirkkolain alkupykälät antavat kuvan, että kirkon olemassaolon tarkoitus on on ennen muuta olla luterilainen kirkko. Maailmassa on luterilaisia kirkkoja, joiden konstituutio alkaa rohkeasti ja ujostelemattomasti toteamalla, että kirkon tarkoituksena on yhdessä toisten kirkkojen kanssa osallistua Kolmiyhteisen Jumalan työhön maailmassa. Tämänkaltainen yhteinen soutuminen myös perussopimuksen johdannossa antaisi yhdistävän ja dynaamisemman kuvan koko sopimuksen tarkoituksesta.
Kukin järjestö kertoo vain omasta toiminnastaan. Joten tuo kysymäsi yleiskuva jää monille epäselväksi. Joten ei ihme , että kyselet miksi näin on. Ehkä kysymyksien pohjalla on sekin, miksi kirkko ei itse tee lähetystyötä, vaan on antanut sen järjestöjen huoleksi. Ehkä yksi vastaus siihen on se, että näin lähetystyö on tehokkaampaa.
Olisi kyllä hyvä, jos joku lähetysjohtaja vastaisi hyviin kysymyksiisi. Minä olen nykyisin vain asian harrastaja.
Kulisseissa on ainakin neljä vuosikymmentä käyty kovaa kilpailua, jossa yksi seitsemästä virallisesta lähetysjärjestöstä on yrittänyt profiloitua virallisemmaksi kuin muut. Kiinnostus lähetystyöhön – erityisesti siihen perinteiseen ”käännytystyöhön” – on perinteisesti ollut hengellisen herätyksen seuraus ja tältä pohjalta monen lähetysjärjestön malli on ollut luonteva ratkaisu. Suomessa on myös ollut ja on yhä enemmän sellaistakin yhteiskristillistä ja luterilaista lähetystyötä, joka ei kanavoidu ns virallisten järjestöjen kautta: LFF:n työ Venäjällä ja Albaniassa, LHPK:n Etelä-Sudanissa, Lähetysnuoret, Operaatio Mobilisaatio, IRR-TV, Patmos jne.
Moni seurakuntalainen ei kovin paljoa tiedä lähetystyön todellisuudesta nykyaikana. Monen mieleen on jäänyt kuva pakanalähetyksestä, jossa valkoinen mies saarnaa evankeliumia mustille pakanoille Afrikassa.
Nykyaikainen lähetystyö on suurimmalta osaltaan yhteistyötä paikallisten kirkkojen kanssa ja heidän työnsä ja toimintatapojensa tukemista. Yhteistyö on mahdollista vain jos toimitaan näiden kirkkojen omien arvojen mukaisesti. Hyvä esimerkki oli tästä oli kun eräs lähetysseura yritti lähettää homoparin lähetystyöhön välittämättä siitä, ettei vastaanottava kirkko hyväksy homoliittoja. Ei lähetystyötä voi tehdä kunnioittamatta lähetyskohteiden seurakuntien omia arvoja.
”Yksi seitsemästä virallisesta lähetysjärjestöstä on yrittänyt profiloitua virallisemmaksi kuin muut.” Varmaan näinkin. Vastapainoksi moititaan siitä, että toiminnassa on kristillinen lähetys jäänyt monenlaisen kehitysyhteistyön jalkoihin.
”Eräs lähetysseura yritti lähettää homoparin lähetystyöhön välittämättä siitä, ettei vastaanottava kirkko hyväksy homoliittoja.” Niin yritti ja yritys onnistui. https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/aasialaiskirkkoja-peloteltiin-lahetystyohon-tulevasta-homoparista-mutta-ari-ja-tapani-kotisaaren-toiminta-voitti-sydamet-puolelleen
Eri järjestöjen hengellinen herätys johtaa lähetysinnostukseen.
Lähetysinnostus johtaa haluun päästä lähetystyöhön. On siis luonnollista että uskon elämän kirkastumisesta seuraa todellisen lähetystyön kirkastuminen aivan käytännön tasolle asti.
Tämän käytännön tason toteutumiseksi tarvitaan organisoitua järjestöä asiaa hoitamaan. On siksi luonnollista että jo valmiit tai juuri syntyneet järjestöt ottavat vastatakseen lähetystyön tekemisestä, jotta lähtijät saavat myös tarvittavan tuon työhönsä.
Kun työ tehdään hyvässä yhteistyössä vastaanottavan kirkon ja lähettävän järjestön välillä niin työ myös tuotta tulosta. Toki eri maissa erilaisin ulkonaisin edistymisin.
Esimerkiksi otan Kamerunin
Sley aloitti siellä noin 30 vuotta sitten. Silloin luterilaisessa kirkossa oli alle 100 000 jäsentä. Tällä hetkellä on jo yli 300 000 jäsentä.
Sleyn aloittaessa kirkko oli etupäässä kahden maakunnan alueella toimiva. Vuonna 2007 seurakuntia oli jo yhdeksässä maakunnassa kymmenestä.
1980 -luvulla Kamerunin pääkaupungissa oli aloittanut luterilainen ryhmä pitäen jumalanpalveluksia kotona. Vähitellen saivat kokoontumispaikan kun väkeä tuli lisää. Sleyn aloittaessa Kamerunin eteläisessä osassa aloitettiin siis yhden urbaaniseurakunnan oloista työ. Vähitellen työ laajeni. Muodostui rovastikunta. Sitten se vieläkin laajeni ja syntyi hiippakunta.
Tulin maahan 2001.
Kun paljon avankeliointimatkoillani mukana ollut Songsare, eläkkeelle siirtynyt kirkon presidentti, arkkipiispaa vastaava, kertoi että hänen aloittaessaan oli vaikeaa saada seurakuntiin lukutaitoisia katekeettoja eli seurakuntasaarnaajia.
Vuonna 2004 pääsimme yli 100 papin kirkkoksi. Vuonna 2006 pappeja oli 156 ja minun lähtiessäni 2007 pappeja oli jo 177. Heidän koulutustaan oli järjestetty muutamassa kymmenessä eri maassa. Joukosa jo muutama teologian tohtorikin. Joten kirkolla oli jo omasta takaa riittävästi työntekijöitä. Olin viimeinen Sleyn lähetti, kun oli aika suunnata työ toisille kentille missä tarve oli suurempi.
Lähtiessämme Yaounden rovastikuntaneuvoston puheenjohtaja toimi koko Saharan eteläpuolisen Afrikan suurimman kirjankustantamon toiminnanjohtajana. Eräs diakonimme oli eduskunnan varapuheenjohtaja. Jne.
Olen seurannut kirkon elämää säännöllisesti. Tiedotus toimii hyvin toisinaan useampi uutinen viikossa. Kirkkoja rakennetaan. Erilaisia palavereja pidetään.
Tarkoitukseni on vain sanoa, että älkäämme antako suomalaisen kirkkopolitiikan panna jarruja ihmisten ja järjestöjen lähetysinnolle, vaan toimikaamme kaikki yhdessä toinen toistamme rohkaisten yhteisen maailmanlaajuisen kirkon rakentamiseksi tapahtuipa se sitten missä tahansa.
Koska Evankelinen lähetysyhdistys ELY ry:n asema lähetysjärjestönä Suomen ev.lut. kirkossa on noussut tässä keskustelussa esiin, on varmasti syytä nostaa esiin muutama asia ELY:n historiasta. ELY perustettiin vuonna 2008 siksi, että kodittomiksi itsensä tunteneet evankeliset voisivat löytää oman paikkansa ja järjestää toimintaa, joka nousee omasta uskonperusteesta ja tutuista lauluista. Mutta alusta asti oli tärkeä löytää kanava, jota kautta oma toiminta voisi olla toteuttamassa lähetyskäskyä. Lähetystyö oli siis aivan alusta asti keskeinen motiivi yhdistyksen perustamiselle. Hallituksen päätökset, ELYn ystävien toiminta kertoo lähetysrakkaudesta, joka on uskon myötä rakentunut omaan elämään.
Vuosien saatossa lähetyksen osuus ELYn toiminnassa on vahvistunut. Yhteistyö niin Inkerin kirkon kuin Viron kirkon kanssa on vahvistunut. On voitu tukea paitsi kansallisia työntekijöitä myös lähettää suomalaisia lähettejä tärkeisiin tehtäviin sen mukaisesti kuin näiden kirkkojen kanssa on sovittu. Sen lisäksi on yhteyksiä moniin maihin, joista tiedot löytyvät ELYn verkkosivuilta. Monet Suomen ev.lut. kirkon seurakunnista ovat nähneet tämän toiminnan niin tärkeäksi, että ne ovat halunneet olla sitä tukemassa myös nimikkosopimusten kautta. Näitä sopimuksia tällä hetkellä on n. 50.
Nyt arvioitavana on se, millaiseksi Suomen ev.lut kirkko arvioi tämän toiminnan. Kirkon lähetystyön keskus ja kirkkomme piispainkokous ovat todenneet, että ELY täyttää ne ehdot, jotka kirkolliskokous on asettanut järjestölle, joka haluaa solmia lähetyksen perussopimuksen.
Pekka Kiviranta
ELYn hallituksen pj.