Lahden Kohtaamispaikan saatua häädön Joutjärven seurakunnasta liittyen naisten pappeuteen liittyviin epäselvyyksiin, on tullut esiin mielenkiintoinen keskustelu, jota ilmeisesti käydään kirkon ylätasoilla. Keskustelu liittyy siihen, pitääkö naisten pappeuteen kriittisesti suhtautuvien messuyhteisöjen toimintavapauksia rajoittaa. Tällä viikolla Etelä-Suomen Sanomissa piispainkokouksen pääsihteeri kommentoi, että hänestä kirkossa suhtaudutaan näihin yhteisöihin yhä tiukemmin ja että linja on jyrkkenemässä. Samaan suuntaan kommentoi myös kirkkohallituksen toiminnallisen osaston asiantuntija. Hänen mukaansa myös itsenäisten messuyhteisöjen on noudatettava kirkon järjestystä riippumatta siitä toimivatko ne kirkon tiloissa vai eivät. Kun soitin hänelle ja kyselin tarkemmin, että onko kirkon linja hänen mukaansa tiukkenemassa myös herätysliikkeiden messuyhteisöjen suhteen, hän sanoi, että ainakin tällaista keskustelua käydään kirkon ylätasolla. Ilmeisesti mitään virallisia päätöksiä asiasta ei kuitenkaan ole tehty.
Mitä ajatuksia tämä herättää?
Kirkon johtavat virkamiehet siis puhuvat nyt avoimesti siitä, että myös herätysliikkeiden omiin jumalanpalveluksiin oltaisiin puuttumassa (lisäys: tällaisen vaikutelman itse saan mutta en tiedä pitääkö se paikkansa). Tämähän muuttaisi peliä aika tavalla. Tähän asti seurakunnissa ei ole voitu ns. järjestellä työvuoroja papin sukupuolen perusteella muta herätysliikkeet ovat voineet pitäytyä perinteiseen käytäntöön. Nyt tätä käytäntöä ollaan siis ehkä kyseenalaistamassa. Eikö sellainen käytännössä johtaisi siihen, että perinteisen virkakannan herätysliikkeet pakotetaan joko muuttamaan virkakäsitystään tai sitten heidät suljetaan lopullisesti ehtoollisyhteyden ulkopuolelle?
Kirkkohan voisi halutessaan olla alusta tietyssä rajoissa vaihteleville seurakunnille. Voisihan se olla vähemmän tuhoisaa kuin tuo one-size-fits-all pakottaminen. Käytännössähän näitä erilaisia yhteisöjä jo syntyy sekä uudistus- että konservatiivismielisemmälle puolelle, mutta kaikki kärsivät siitä verorahat menevät paikallisseurakuntien virastomaiseen toimintaan. ”Alustana” toimivassa kirkossa erilaiset vaikkapa valtakunnalliset ’seurakunnat’ saisivat paikallisseurakuntien/rovastikuntien/hiippakuntien hallinnassa olevia tiloja käyttöönsä sopimusperusteisesti. Olen ollut parokiaalimallin kannattaja, mutta muuttanut vähitellen mieltäni. On liian suuri vahinko, jos ihminen eroaa kirkosta siksi että meno omassa seurakunnassa ei miellytä. Muuten, seurakunnissa ihmisille pitäisi muutenkin sallia yhdistymisvapaus ja luopua turhasta sääntelystä. Viimeksi Puumalassa määrättiin lopettamaan seurakunta. Eikö tuo ilman mahtipäätöstä olisi loppunut kun rahat loppuvat? Vaikutti tosin että talousosaaminen ei ollut ihan luottamushenkilöiden vahvuuksia, mutta silti.
Yksi vaihtoehto on, että herätysliikkeet alkavat muodostaa yhdistyspohjaisia henkilöseurakuntia ja ainakin osa väestä eroaa kirkosta. Tällaista keskustelua on käyty jo pidemmän aikaa mm. Pohjanmaan ruotsinkielisen lestadiolaisuuden piirissä. Eräissä kommenteissa myös kansankirkon papit ovat jopa julkisissa puheenvuoroissa heitä lähtemään kirkosta, jos naispappeutta ei hyväksytä.
Markon ajatukseen yksi näkökulma. Jos ajatellaan laajemmin voiko kirkkoja perustaa. Maailmassa on toki monia kirkkoja ja kristillispohjaisia seurakuntia, kirkkoja. Minä olisi se Raamatullinen peruste, tekstipaikka, millä voidaan perustella, uuden kirkon syntymistä. Ja onko tässä olemassa jokin raja.
Miksi henkilökohtaista pelastumisen asiaa eri hengellisissä liikkeissä ei tuoda selvemmin esille jotta vielä valtakirkon rivijäsenet voisivat katsoa jäsenyyttänsä paremmin.
Pekka Veli. Sana-lehti ihmetteli jo yli pari vuosikymmentä sitten, miksi kynnys kirkon tyhjiin tiloihin on niin korkea. Silloin syytä etsittiin vahtimestarien työajoista ja seurakuntien hallintokulttuurista.
Koska olen ilkeällä tuulella tänään, totean: Niitä, jotka haluaisivat tulla kirkkoon, ei oteta vastaan, mutta ne, jotka eivät halua tulla, otetaan vastaan. Tulos on joka tapauksessa sama: tyhjillään ammottavat kirkot. Ehkä syksyn kirkollisvaaleihin kannattaisi organisoida uusi kirkkopoliittinen ryhmittymä: Menkää loputkin -liike. Ruvetaanko puuhamiehiksi?
Tämä siis vastauksena Pekan alla olevaan kommenttiin.
Kiinnostava kehitys, kun tiedetään että hyvin pian kirkollisverotulot tulee romahtamaan.
Ehkä juuri tämä saa kuitenkin aikaan sitä, että yhä jyrkempiä näkemyseroja syntyy. Mitä hankalampaa kirkolla jatlkossa on niin sitä jyrkemmiksi käy erimileisyydet. Näin on ollut tähänkin asti. Mitä muuta voi odottaa? Herätysliikkeiden toimintaa vaikeuttamalla saadaan kirkosta lähtemään lisää väkeä. Kummallistahan tämä kehitys on , kun toivoisi, että kirkollakin olisi tulevaisuus.
Tulevaisuus kirkossa voi olla tässä kehityksessä.
Liikkeissä nuoremmat sukupolvet tulevat paremmin tutuksi perinteen kanssa kuin keskimäärin valtakirkon jäsenillä. Näin uskoisin.
Miksi ei sallittaisi ja samalla hyväksyttäisi tulevaisuus missä opetus ja hengellinen tiennäyttö vie voiton siittä missä valtakirkossa on hienot puitteet, hyvät puheet, ja kohdillaan oleva omanarvontunto ainoana oikeana tiennäyttäjänä.
Niin, mikäli kirkon johtotasolla keskustellaan messuyhteisöjen toimintamahdollisuuksien rajoittamisesta, niin minua kiinnostaa tietää vastaisuudessa, mikä tulee olemaan vastavihityn Lapuan hiippakunnan piispa Matti Salomäen kanta po.asiaan.
Kosti. Riittää, että seurakunnassa on kirkkoherra, tätä lomittava pastori, kirkkomuusikko, diakoniatyöntekijä ja seurakuntamestari. Sekä joku nuorisotyön tekijä. Meidän elinaikanamme mennään tuskin niin alhaiseen kirkossa kuulumisen prosenttiin, että tälle perusporukalle ei riittäisi töitä ja palkan maksajia. Siihen ei tarvita herätysliikeväkeä eikä paljon kirkossa kävijöitäkään.
Marko, näin varmaan on kuten toteat. Itseäni lähinnä kiinnostaa Lapuan hiippakunnan piispan vaihtuessa, miten se tulee vaikuttamaan erään messuyhteisön toimintamahdollisuuksiin. Ainakin tuossa vihkimystilaisuudessa Salomäen saarnan perusteella oli kuultavissa tietyllä tavalla herätysliikemyönteisyys. Onhan tuo aika veitikkamaista, kun totesit kansankirkon pappien julkisia kehotuksia lähtemään kirkosta, joskaan se ei yllätä. Eivät nuo kirkon ”ylätason” jyrkkenevät kannanotot ainakaan luottamusta tule edistämään kannattaa sitten naispappeutta tai ei.
Hieman ilkeänä lisämausteena totean, että onneksi Terhi Kairaa ei valittu. Tosin hänellä on virka Lapuan Hiippakunnan tuomiokapitulissa ja ehkä hänellä lienee samansuuntaisia ajatuksia messuyhteisöistä, kuin Minna Rikkisellä.
Kosti Vasumäki viittaa kommentissaan minun ajatuksiini messuyhteisöistä ja arvelee niiden poikkeavan piispa Matti Salomäen käsityksistä. Tämän johdosta katson aiheelliseksi selventää omaa kantaani.
Ajattelen, että seurakunta on ensisijainen jumalanpalvelusyhteisö. Samaan aikaan aistin vahvaa kaipuuta toisentyyppisten yhteisöjen muodostamiselle. Nämä voivat tarjota perinteiselle jumalanpalveluselämälle epämuodollisen ja usein yhteisöllisemmän vaihtoehdon. Haluan tukea jumalanpalvelusyhteisöjen muodostumista.
Pidän tärkeänä, että jumalanpalvelusyhteisöissä täyttyvät yhdessä sovitut pelisäännöt eli piispankokouksen antamat ohjeet. Piispainkokous antoi Suosituksen jumalanpalvelusyhteisöistä vuonna 2017. Tuomiokapitulin jäsenenä ja kapitulissa johtavassa asemassa toimivana viranhaltijana olen vahvasti sitoutunut tähän – niin kuin kirkon muihinkin yhteisiin linjauksiin.
Mainitussa asiakirjassa otetaan lähtökohtaisesti myönteinen kanta kirkossa toimiviin jumalanpalvelusyhteisöihin ja esitetään suosituksia edistämään paikallisseurakuntien ja jumalanpalvelusyhteisöjen yhteistyötä. Toinen keskeinen seikka suosituksessa liittyy syrjimättömyyteen. Piispainkokous linjasi, että jumalanpalvelusyhteisöissä ketään ei saa syrjiä vakaumuksen, sukupuolen tai virkakäsityksen perusteella. Mielestäni tämä on hyvä -ja ainut mahdollinen- lähtökohta, kun tuemme ja teemme tilaa erilaisille jumalanpalvelusyhteisöille.
Tässä Terhi Kaira tuo esille kirkon tahtotilan. Miten kirkon sisällä toimivien messuyhteisöt täyttävät tämän;
” Piispainkokous linjasi, että jumalanpalvelusyhteisöissä ketään ei saa syrjiä vakaumuksen, sukupuolen tai virkakäsityksen perusteella. Mielestäni tämä on hyvä -ja ainut mahdollinen- lähtökohta, kun tuemme ja teemme tilaa erilaisille jumalanpalvelusyhteisöille.”
> Tätä eivät ainakaan monet kirkon sisällä olevat messuyhteisöt noudata. He noudattavat omia linjauksia, jossa messuyhteisöt toimivat ilman naispappeja ja vastustavat naispappeutta. He profiloituvat näin. Täyttyykö messuyhteisöissä piispainkokouksen linjaus?
Tuossa linjauksessa todettiin selkeästi, ettei ketään saa syrjiä virkakäsityksen vuoksi, tämä on täysin erillinen siitä ettei ketään saa syrjiä sukupuolensa perusteella.
Työvuorojärjestelyt ovat selkeästi kielletty. Yksittäisen jumalanpalveluksen järjestämiseen ei kuitenkaan päde sukupuoli kiintiöt. Kirkkojärjestyksen mukaisesti toimitetun jumalanpalveluksen kieltäminen sitä toimittavan taikka siihen osallistuvien henkilöiden virkakannan vuoksiolisisyrjintää virkakannan vuoksi.
Mikäli kirkkojärjestys määräisi yksittäisen jumalanpalveluksen työvuoroihin vastaavanlaiset sukupuolikiintiöt, mikä koskee monijäsenisiä luottamuselimiä, niin silloin voitaisiin kieltää järjestämästä jumalanpalvelusta ilman mies ta naispuolista pappia. Sellaista sääntöä ei ole, josta syystä ns. vanhan virkakannan mukaisesti kokoontumisen kieltäminen ko. virkakannan omaksuneilta olisi syrjintää virkakannan perusteella.
Jo kymmen vuoden päästä olemme aivan toisessa todellisuudessa. (Mikäli asiat menee , niin kuin nyt näyttää) Kymmenen vuotta on lyhyt aika. Varsinkin kun kirkon rakenteet toimii hitaasti , joten tarvittavia päätöksiä ei pian ehditä, – eikä kyetä tekemään.
Päättäjien tulisi katsoa sitä todellisuutta, joka on odottamassa lähitulevaisuudessa, jolloin viranhaltijoiden määrää on alettava rajusti vähentämään. Miten hoidetaan toimintaa silloin?
Toimintaa on jo nyt rakennettava sellaiseen suuntaan, jossa toimintamahdollisuudet on olemassa vielä vuosienkin päästä. Sellaista toimintaa ei pidä enää luoda, joka on hajoavien rakenteiden varassa.
Tuo näkökulma selkeästi näyttää kirkossa puutuvan, joten tulevaan ei ryhdytä pontevasti varautumaan, niinpä tuleva romahdus tulee olemaan rankka.
Seurakuntiin jää papit hoitamaan toimituksia, ja muu toiminta jää sivuun. Silloin kaivattaisiin herätysliikkeitä, joita nyt ajetaan pois.
Luterilaisen kirkko-opin mukaan kuka tahansa saa perustaa uuden kirkon, seurakunnan, vihkiä uudet papit ja piispat. Näin onkin tapahtunut Suomen historiassa toistuvasti. Läheisin näistä on lähetyshiippakunta. He ovat toimineet oikein ja johdonmukaisesti luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan.
Kirkon sisällä toimivat messuyhteisöt ovat jonkinlainen välimalli. Kirkolla on oikeus näihin messuyhteisöihin papiston kautta joka niissä toimii. ”Virkarokotuspakko” on sikäli täysin ymmärrettävä kirkon näkökulmasta. Jos messuyhteisö toimii kirkon päätöksiä vastaan sen toimintaan asetetaan saktioita. Messuyhteisö ei saa kehittyä kirkossa elementiksi joka uhkaa kirkon päätöksiä. Tässä ei auta jotkut omantunnon kausuulit 30 vuoden takaa. Jos siis linjaa kiristetään edessä häämöttää lähetyshiippakunnan malli.
Täytyy muistaa se, että kirkko on luterilaisen opin mukaan kaikkia alla siellä missä uskotaan Jeesukseen. Lähetyshiippakunnassa, STLK:ssa, Luterilainen Kristuksen Seurakunnassa, helluntailaisissa, babtisteissa, katolisissa jne…
Sami, olen sitä mieltä, että uusien ja pienten kirkkojen perusteleminen sinne tänne 🙂 ei todellakaan ole mikään oikea tie. Käytännössä Suomessa vallitsi yhtenäinen systeemi 1850-luvulle asti kunnes baptismi ja muut protestanttiset vapaakirkot haastoivat sen. Yhdistyskirkot ovat 1800-luvun perua. Luterilaisesta näkökulmasta kysymys on siitä, mitä silloin pitää tehdä, kun evankeliumin opista ja sakramenttien oikeasta toimittamisesta ei vallitse mitään yksimielisyyttä, harhaopit valtaavat kirkon ja oikein uskovia pappeja ei saada. Koska kirkon ytimessä on oikean uskon(opin) tunnustaminen ja välittäminen edelleen. Ikävä kyllä edes ortodoksinen kirkko ei ole vahvasta hierarkiasta huolimatta välttynyt hajaannuksilta.
Marko, ortodoksiseen uskoon ei ole sisään rakennettu ajatusta, että kirkon voi perustaa kuka tahansa kuten luterilaisuudessa. Tässä suhteessa on olemassa siis suuri teologinen ero. Tämä ero tuo ilmeiseksi helpon mahdollisuuden perustaa taas uusi luterilainen yhteisö.
Eikö tuo Samin kommentin viimeinen kappale tarkoita maailmanlaajuista pyhien yhteisöä , Kristuksen ruumista? ”Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden….”.
Tässä tuskin voi olla mitään väärää, että uskotaan vanhan apostolisen uskontunnustuksen mukaisesti?
Monet löytävät kirkosta eroamiselle syyn VT:sta ja Ilmestyskirjasta. ”Ja minä kuulin toisen äänen taivaasta sanovan. Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa. Sillä hänen syntinsä ulottuvat taivaaseen asti, ja Jumala on muistanut hänen rikoksensa.” Ilm. 18:4-5
Riitta kirjoittaa; ””Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden….”. Tässä tuskin voi olla mitään väärää, että uskotaan vanhan apostolisen uskontunnustuksen mukaisesti?”
Uskontunnustuksen intentio ei ole tietenkään tämä. Rooman tunnustus jota idässä ei omaksuttu ( ei sinänsä sisällä mitään väärää) ei tarkoita kaikkia kirkkoja ja kristittyjä kaikkialla maailmassa. Se luterilainen tulkinta joka on ajettu uskontunnustuksen sisälle. Pyhäin yhteys on nimenomaan oikeauskoisessa kirkossa. Sitä tuo uskontunnustus tarkoittaa. Jos se tarkoittaisi muuta kirkko olisi taivaan avaruudessa leijuva henkinen uskonnollinen tila. Riitan kysymys ei tietysti oikeastaan kuulu luterilaisuuteen koska he tulkitsevat uskontunnustuksen toisin kuin pyhä katolinen kirkko.
Sami, mikä tekee muka idän kirkosta noin ylivertaisen juuri oikean uskon kirkkokunnan?
Luther puhuu 1 Moos. kirjan selityksissään Kirkosta, joka syntyi jo Aadamin ja Eevan aikana, kun Jumala antoi lupauksen vaimon siemenestä eli Kristuksesta. ”Siihen aikaan alettiin avuksi huutamaan Herran nimeä”. 1. Moos. 4:26. Tätä kannattaa miettiä puhuttaessa kirkon synnystä.
Riitta kirjoitat; ”mikä tekee muka idän kirkosta noin ylivertaisen juuri oikean uskon kirkkokunnan”
Jeesushan tämän kirkon on perustanut. Siksi se on ylivertainen ja oikea. Ei tuota kukaan kiellä.
”Siihen aikaan alettiin avuksi huutamaan Herran nimeä”. 1. Moos. 4:26.”
Tuollaista lausetta ei Genesiksessä ole. Väärä käännös. Lause on hieman hämärä, mutta mitään ’avuksi’ sanaa siinä ei ole. Katsotaanpa sananmukainen käännös:
אָז הוּחַל, לִקְרֹא בְּשֵׁם יְהוָה.
Silloin alkoivat kutsua (siis itseään) nimessä Jod hovah
Tässä käännöksessä Jah viittaa mieheen, sillä jod on penis-tunnus ja hovah naiseen, sillä hee symboloi aukkoa. Hova on myös Hevah tai Eva, ,joka oli kaiken elävän äiti, siis kohdun symboli.
(kts. Kaarlo Syväntö: Raamatun käännösvirheistä)
Jos jokin kristillinen järjestö järjestää messutoimintaa tulee sillä olla oikeus kutsua messun toimittjaksi haluamansa pappi. Toimintaa valvovan kirkollisen viranomaisen ainoa tehtävä on luvan myöntäessään varmistaa, että messua toimittavalla papilla on pappisoikeudet Suomen ev. lut. kirkossa ja että messussa noudatetaan voimassaolevaa käsikirjaa. Luonnollista on, että ketään seurakunnan viranhaltijaa ei voi tämmöistä tehtävää varten vapauttaa virkansa velvoitteista, mutta vapaa-ajalla tulee olla luvallista toimia haluamansa järjestön hyväksi. Toki pappi voi löytyä myös eläkeläisten, koulupappien tai järjestöpappien joukosta. Näin voitaisiin virallisen seurakunnan toimintaa häiritsemättä palvella niitä seurakuntalaisia, jotka kirkon yhteisistä päätöksistä huolimatta toivovat voivansa osallistua nimenomaan miespuolisen papin toimittamaan messuun. Voin ymmärtää, että tämmöinen toiminta voi monesta virkasisaresta tuntua ikävältä, mutta kaikkien meidän, niin miesten kuin naisten, on syytä muistaa, että pappi on seurakuntaa varten eikä seurakuntalaiset papin itsetoteutusta varten.
Messuyhteisöt kutsuvat aina haluamansa papin. Tuosta ei ole epäselvyyttä. Kirkko voi myös saktioida papit jotka toimivat kirkkoa vastaan, oli sitten eläkkeellä tai ei. Kirkko pystyy tarvittaessa hyvin kontrolloimaan vapaita messuyhteisöjä kirkon sisällä. Lahden tapaus toimii tässä jonkin tyyppisenä esimerkkinä. Onko linja kiristymässä aika näyttää.
Sami, kaksi kommenttia. Ensiksikin luterilaisuus ei tietenkään lähtökohtaisesti harrasta uusien kirkkojen perustamista noin vain. Toiseksi totean vain, että vahvasti traditiolle ja virkahierarkialle rakentuva kirkkokäsitys ei ole varjellut ortodokseja ehtoollisyhteyden katkaisemisesta ja muulta varsin raadolliselta – sanoisinko skismaattiselta – ja kirkon yhteyttä/ykseyttä vaarantavalta todellisuudelta.
Marko, kirjoitat; ” Ensiksikin luterilaisuus ei tietenkään lähtökohtaisesti harrasta uusien kirkkojen perustamista noin vain.” Tämä on vähän suhteellinen käsite, siksi koska luterilaisuuteen on sisäänrakennettu tämä mekanismi. Muilla vanhoilla kirkkokunnilla ei käsittääkseni tätä ole.
Sitten Marko kirjoitat; ” Toiseksi totean vain, että vahvasti traditiolle ja virkahierarkialle rakentuva kirkkokäsitys ei ole varjellut ortodokseja ehtoollisyhteyden katkaisemisesta ja muulta varsin raadolliselta – sanoisinko skismaattiselta – ja kirkon yhteyttä/ykseyttä vaarantavalta todellisuudelta.” Nyt täytyisi tietä mitä tarkoitat, mihin viittaat ja jne… sen jälkeen voin kommentoida.
Nyt hyvin moni sanoo, että hänelle riittää se kirkon oppi. Jos kysyy: mikä siinä opissa on sitten niin erinomaista ja ylivertainen , niin luulenpa ettei moni osaa vastata siihen mitään.
Kirkon olemus ja elämä perustuu oppiin, ollaksensa uskottava kirkko. Joillekin se on kahle menneisyydestä, josta päästävä irti, toisille se on aina uutta elämää antava luja pohja. Siitä voidaan käyttää nimitystä tunnustus, evankeliumin virka, armovälineiden hoito, uskollisuus sanalle, lähetys, iankaikkiset aarteet. Vastineeksi tarjotaan, mihin valitettavasti on lähdetty laajalla rintamalla mukaan: Avarat seinät ja katto korkealla, ( ketään tai mitään elämäntapaa ei saa jaotella ei sopivaksi seurakuntaan), sensitiivisyys, kunkin oman identiteetin mukainen sopeutuminen, Raamattua ei tule ottaa ”kirjaimellisesti,” eli Paavali on paikoin aikansa vanki, Jeesuksen ydinsanoma on kaikkien elämäntapojen hyväksyntä, tunnustus ei ole tärkeä vaan hyväksyvä kohtaaminen. Ihmiset ei käy enää kovin kirkoissa, mutta vielä huolsetuttavampaa on se, jos joku tai jotkut ottaa apostolien opetukset ”kirjaimellisesti”, kuten virka kysymyksessä. He ovat ongelma, mistä pitää päästä irti. Stefanoksen esimerkki on meiltä unohtunut.
Sami, tarkoitan esimerkiksi Kotimaa24: ssä olleita selostuksia Moskovan ja Ukrainan kädenväännöistä sekä Venäjän ortodoksisen kirkon vanhoja lahkoja. Tällä en tarkoita, etteikö muissakin kirkkokunnissa esiintyisi ihan samaa. Vaikka kirkko on yksi ja apostolinen sekä ilman hajaannusta, ainakaan minä en rohkene julistaa mitään nykyisistä kirkkokunnista ainoaksi, jossa pelastutaan.
En tiedä, Sami osaa vakuuttaa alkuperäisen tradition totuudesta. Olen näitä Samin kommentteja hiljaa tykönäni miettinyt.
”minä en rohkene julistaa mitään nykyisistä kirkkokunnista ainoaksi, jossa pelastutaan.”
Ei kai kukaan muukaan? Suomesta tosin löytyy SRKY, joka ”rohkenee” uskoa ainoaan oikeaan evankeliumin saarnaan?
Marko, Venäjän ja Ukrainan tilanteesta oli hyvä kuvaus kotimaa 24:ssä. Vastaavia tilanteita löytyy ”pienessä ” mittakasvassa bysantin historiasta. Kaikki suuret skismat ovat lähteneet ortodoksikirkosta ulos, ne jotka ovat lähteneet ovat skismaattisia. Kirkkoa ei voi syyttää jakautumisesta koska se ei ole jakaantunut. Mikään järjestelmä ei voi irtautumisprosesseille mitään.
Ortodoksit tietävät, että ortodoksi kirkossa pelastutaan, kirkon ulkopuoliset tuomitsee Jumala. Tämä on se päälinja joka löytyy ekumeenisten kirkolliskokousten päätöksistä. Tällä ei ole mitään vertailukohtaa lestadiolaislahkon uskon käsityksiin, seurakuntaoppiin.