”Älä mieti menneitä, älä turhaan mieti tulevaa. Kerro mulle, miten historiaa luetaan. Tässä hetkessä on kaikki, mitä tarvitaan, ja me voidaan tehdä ihan mitä halutaan.”
Yhteiskuntakriitikkona tunnettu suomalainen rap-artisti Karri Miettinen eli Paleface kritisoi laulussaan ”Miten historiaa luetaan?” ironiseen sävyyn ihmisten historiattomuutta ja välinpitämättömyyttä. Moderni orjakauppa rehottaa, asekauppa kukoistaa ja Tyynessämeressä kelluu Espanjan kokoinen roskalautta. Samaan aikaan ihmiset kulkevat kännykkä kädessä individualismin ja hyvinvoinnin kuplassa.
Palefacen kuva maailmantilasta on synkkä, mutta – uskallan väittää – myös sangen realistinen. Laulun päällimmäisenä sävynä ei kuitenkaan ole toivottomuus, vaan se haastaa asenteiden muutokseen. ”Jotain tarttis teherä”, muotoilisi pohjalainen saman asian.
Vastaavaa tulevaisuuteen kohdistuvaa huolta ja muutosvaatimusta kohdistuu Suomessa ajoittain myös luterilaiseen kirkkoon. Välillä kirkon väitetään olevan menneisyyteen jumittunut valtionkirkko, välillä se on kriitikoiden näkemyksissä liian vahvasti yhteiskuntaa ja yleistä ilmapiiriä mukaileva liberalisoitunut laitos. Oli näkemys kirkosta millainen tahansa, lähes poikkeuksetta kirkon toivotaan muuttuvan joksikin muuksi: joko sellaiseksi, mitä se mielikuvien perusteella joskus oli, tai sellaiseksi, mitä sen olisi aina pitänyt olla.
Vaikka näkemykset kirkon oikeasta olemuksesta voivat vaihdella, huoli nykytilasta ja tulevaisuudesta yhdistää. Merkittävin tai ainakin useimmin esiintyvä huolenaihe kohdistunee kirkon jäsenmäärän laskuun. Vuonna 1970 kirkkoon kuului 95 % Suomen väestöstä. Vuonna 2000 sama lukema oli 85 % ja tänä päivänä enää noin 73 %.
Prosenttilukeman laskuun vaikuttaa toki yhteiskunnan monikulttuuristuminen; Suomeen muuttaa yhä kasvavassa määrin ihmisiä, jotka eivät kuulu eivätkä liity luterilaiseen kirkkoon. Laskussa ei kuitenkaan ole kyse vain eikä edes ensisijaisesti maahanmuutosta. Yhä suurempi määrä suomalaisia on vieraantunut ja irtaantunut kirkosta, erityisesti suurissa kaupungeissa. Jos nuoret aikuiset eivät kuulu kirkkoon tai ainakaan osallistu sen elämään, he eivät välttämättä myöskään vie lapsiaan kasteelle ja tarjoa heille kristillistä kasvatusta. Näin ollen kirkosta etääntymisen ja irtautumisen trendi tulee todennäköisesti jatkumaan kiihtyvällä vauhdilla. Yleinen kristillisestä elämästä ja sanomasta vieraantuminen on kirkon kannalta paljon huolestuttavampaa kuin yksittäisten mediakohujen perusteella tapahtuneet eropiikit. Pohjimmiltaan eroaallot eivät ole seurausta mediakohuista vaan tulevat ainoastaan näkyviksi niiden myötä. Taustalla on se fakta, että kirkko on käynyt yhdentekeväksi yhä suuremmalle osalle suomalaisia.
Kirkon jäsenmäärää tarkasteltaessa ei pitäisi kuitenkaan unohtaa laajempaa yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta. Vaikka kirkon jäsenmäärä on vajaassa puolessa vuosisadassa laskenut yli parikymmentä prosenttiyksikköä, mikään suomalainen instituutio, liike tai yhdistys ei pystyisi rehvastelemaan neljällä miljoonalla jäsenellä, kuten kirkko voisi halutessaan tehdä. Aiemmin elinvoimaiset nuorisoseurat ja osuustoimintaliike ovat miltei kuolleet, urheiluseurat kamppailevat niukan jäsenistön kanssa ja kaikkien puolueiden jäsenmäärä ei yhteenlaskettunakaan pääse kuin kymmenykseen kirkon jäsenmäärästä. Kyse ei siis ole pelkästä kirkon jäsenmäärän laskusta vaan yleisemmästä muutoksesta länsimaisessa yhteiskunnassa. Yhä harvempi ihminen kuuluu aatteellisiin yhteisöihin tai ylipäätään mihinkään.
Yhtä kaikki, muutos on kirkon kannalta huolestuttava. Tähän havahtui joukko kirkolliskokousedustajia, jotka painottivat toukokuussa 2014 tekemässään aloitteessa, että kirkko oli vakavissa taloudellisissa ongelmissa johtuen yhteiskunnan voimakkaasta muutosprosessista sekä samanaikaisesta kirkon jäsenmäärän supistumisesta. Lisäksi edustajat kantoivat huolta siitä, että äskettäin toteutetuissa tai parhaillaan käynnissä olleissa uudistushankkeissa keskityttiin liiaksi johonkin organisaation tai hallinnon yksittäiseen osa-alueeseen. Mikään taho ei arvioinut riittävällä tavalla kirkkoa kokonaisuutena.
Aloite johti Kirkon tulevaisuuskomitean perustamiseen vuotta myöhemmin. Kirkollisessa hallintoperinteessä komiteoilla on ollut erityinen asema. Komiteat työskentelevät suoraan kirkolliskokouksen alaisuudessa, ja ne nauttivat työssään suurta itsenäisyyttä. Lisäksi komiteoita on perustettu yleensä vain suuren mittakaavan uudistuksiin. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi raamatunkäännös- ja virsikirjakomiteat sekä 1970-luvulla työskennellyt Kirkko ja valtio -komitea. Edellinen kirkon komitea on perustettu 1990-luvulla. Odotukset ovat siis luonnollisesti korkealla.
Komiteaan nimettiin kymmenen vaikuttajaa kirkosta ja ympäröivästä yhteiskunnasta, ja kokoonpanoa täydennettiin kahdella vakinaisen asiantuntijan nimikkeellä toimivalla yliopistoprofessorilla. Joukko on kokenut, monialainen ja ajatusmaailmaltaan hyvällä tavalla avoin.
Koska tulevaisuuskomitealta peräänkuulutettiin tehtäväksi annossa innovatiivisuutta, muutamat ihmiset ovat leikkimielisen huvittuneina kiinnittäneet huomiota siihen, että komitean sihteeriksi tulevaisuuden visioita kirjoittamaan palkattiin historiantutkija. Leikinlaskuun on tehnyt mieli vastata siteeraamalla amerikanespanjalaista filosofia George Santayanaa, jonka mukaan ”ne, jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä”. Tosin joku vääräleuka on täydentänyt sitaattia väittämällä, että ”ne, jotka tuntevat historiaa, ovat puolestaan tuomittuja seuraamaan avuttomina vierestä, kun muut toistavat menneisyyden virheitä”.
Vakavasti puhuen olen iloinen siitä, ettei kirkossa ole unohdettu historiaa silloinkaan, kun katse on käännetty kohti tulevaisuutta. Historian tunteminen ei merkitse automaattisesti pysähtyneisyyttä saati traditionalismia. Eräs kollegani totesi kerran poleemisesti, että sellainen historia, joka ei opeta jotain ihmisestä tai yhteiskunnasta, on turhaa. Vaikka historia käsittelee mennyttä aikaa, sen fokus ei ole tai ainakaan ei pitäisi olla menneen maailman nimissä, paikoissa tai vuosiluvuissa. Historia kertoo meille jotakin sellaista ihmisestä ja maailmasta, jota ei pelkkää nykyhetkeä tarkastelemalla voi nähdä.
Kirkon tulevaisuutta pohdittaessa historia voi kertoa, miksi kirkko kaikkine vahvuuksineen ja omituisuuksineen on tänä päivänä sitä, mitä se on. Ennen kaikkea historia tarjoaa sellaista perspektiiviä, jota niin kirkko kuin koko suomalainen yhteiskuntakin tänä päivänä kipeästi tarvitsee. Kirkollisissa päätöksentekoelimissä kuulee turhan usein väitettävän, mitä kirkko on aina tai ei ole koskaan ollut. Todellisuudessa nuo sanat viittaavat ikuisuuden siihen yleensä todellisuuteen, jossa puhuja on itse elänyt. Niiden tarkoituksena on puolustaa asioita, joita puhuja haluaa säilyttää, tai torjua ei-toivottua muutosta. Historia voi olla voimakas väline päätöksenteossa, minkä vuoksi sitä ei pitäisi käyttää kevyin perustein. Kirkollisessa päätöksenteossa sama koskee myös oppia ja Raamattua.
Kirkon uudistamisessa tarvitaan siis historian ja perinteiden tuntemusta mutta yhtä lailla myös rohkeutta ja avoimuutta, niin tulevaisuuskomitealta kuin kaikilta kirkon parissa toimivilta. Vieläkin tärkeämpiä ovat välinpitämättömyyden voittaminen, toivon säilyttäminen ja asenteiden muutos. ”Jotain tarttis teherä.”
Siihen, millaiselta kirkon tulevaisuus komiteasta käsin näyttää, palaan talven ja kevään mittaan.
Aurinkoista lokakuuta!
Kirkon asema yhteiskunnassa vaikuttavana instituutiona heikkeneee länsimaissa kiihtyvää vauhtia uskonnonvapauden ansiosta ja uusien sukupolvien valistuneisuuden myötä.
Ei tarvitse kelata kovin pitkälle historiaa taaksepäin, kun kirkkoon kuuluminen oli vielä ainoa vaihtoehto, ellei halunnut tulla noteeratuksi irtolaiseksi ja pirulle kuuluvaksi pakanaksi, vaikka tuskinpa se usko silloinkaan juuri sen aidompaa tai väkevämpää oli kuin nykyään. Helvetillä pelottelu ei enää tänä päivänä saa nuoremmilta sukupolvilta muuta kuin säälittävää hymyilyä osakseen.
Se – helvetin- ja kadotuksen pelko – oli kyllä menneille, taikauskoon ja henkiolentoihin muutoinkin uskoville ja helposti manipuloitaville kansalaisille todellista ja väkevää, kun saarnapöntöstä satoi tulista kiveä korkeasti oppineen rovastin heittelemänä rahvaan niskaan. Oivallinen keino sinänsä pitää oppimaton rahvas ruodussa ja herran nuhteessa.
Tänä päivänä yhä useammat miettivät kannattaako kirkon jäsenmaksua maksaa kuolemanjälkeisistä taivaan riemuista tai vakuutusmaksuna helvettiin joutumisen mahdollisuuden, jos ei nyt välttämisenä, niin ainakin vähentämisenä.
Jos kikko luopuisi taivaan riemujen kauppaamisestaan ja – vielä nykyäänkin – kadotuksella pelottelustaan, putoaisi koko uskolta ja sen myötä kirkolta pohja pois.
Taitaa kirkko-instiuution aika alkaa olla pikkuhiljaa ohi sitä mukaa kun tieto lisääntyy, kehitys kehittyy ja sukupolvet vaihtuvat.
Olisi merkillistä, jos meidän tulisi pätevöityä isien uskosta kokonaan ulos. Rakentaa he osasivat ainakin paremmin. Kirkot, jotka ovat uskovien rakentajien rakentamat, seisovat pystyssä vuosisadasta toiseen homehtumatta. He eivät olleet oppineet vielä tuhlaamisen autuutta, he tekivät asioita uskollisemmin.
Lahtinen: ”Kirkot, jotka ovat uskovien rakentajien rakentamat, seisovat pystyssä vuosisadasta toiseen homehtumatta.”
Saavat ne minunkin puolestani seistä – katoavan kansanperinteen ja muinaisen rakennuskulttuurin muistomerkkeinä.
Olen Kimmo Wallentinin kanssa samaa mieltä siitä, että kirkollisten instituutioiden asema länsimaissa horjuu. Tämä ei koske kuitenkaan vain kirkkoja tai uskontoja, sillä instituutioiden asema länsimaissa horjuu ylipäätäänkin. Kun tämän havainnon ottaa vakavasti, silloin on itsestään selvää, etteivät uskonnonvapaus ja sekularisaatio riitä selityksinä. Niiden pohjalta ei nimittäin voi selittää muutoksia sellaisissa instituutioissa tai käsitteissä kuin vaikkapa avioliitto, perhe, suku, isänmaa jne.
Kommentti näyttäisi heijastelevan myös jonkinlaista modernismin aikakaudelle tyypillistä edistysuskoa: tieto lisääntyy, kehitys kehittyy, uudet sukupolvet valistuvat ja taikauskot väistyvät. Historiantutkimuksen parissa edistysusko on jo pitkään nähty oman aikakautensa tuotteeksi, joka ei ole muutoksen selittäjänä kovinkaan uskottava. Yhtä lailla romukoppaan on heitetty teoriat uskontojen häviämisestä. Tänä päivänä uskonnot kasvavat ja leviävät nopeammin kuin koskaan. Kasvu tapahtuu toki globaalissa etelässä, mutta viitteitä noiden liikkeiden rantautumisesta länsimaihin on nyt jo nähtävissä. Tämä muutos ei kerro suoraan mitään kirkollisten instituutioiden tulevaisuudesta, sillä paljon voi riippua esimerkiksi siitä, integroituuko globaalista etelästä tuleva uskonnollisuus osaksi olemassa olevia instituutioita. Yhtä kaikkia länsimaisten kirkkojen saati uskontojen tulevaisuuden näkeminen lineaarisena ja väistämättömänä laskuna ei ole välttämättä kovinkaan uskottavaa.
”Tänä päivänä uskonnot kasvavat ja leviävät nopeammin kuin koskaan. Kasvu tapahtuu toki globaalissa etelässä, mutta viitteitä noiden liikkeiden rantautumisesta länsimaihin on nyt jo nähtävissä.”
Puhut uskonnoista. Tarkoittanet joitain muita uskontoja kuin kristinuskoa? Islamia?
Kristinuskoahan on levitetty länsimaissa jo pari tuhatta vuotta – vaihtelevalla menestyksellä – välillä miekalla ja aina helvetin pelolla. Olisiko kirkon uudistus aloitettava myyntiargumenttien päivittämisellä tälle vuosituhannelle.
Kimmo, ei tuo tuote myy paremmin vaikka pakkausta tuunattaisiin kuinka. Sisältö on mitä on.
Ei kiinnosta nuorisoa, eikä juuri pappejakaan jotka yllättävän vähän vaivautuvat lukemaan raamattua vapaa-ajallaan.
Juna män, vauhtia on vielä, mutta kun ei ole vetoa eikä juuri työntöäkään, ei vauhdin hiipumiselle voida mitään.
Rauhalliselle sivuraiteelle se kohta ohjataan ja henkilökunnan suurin kiinnostus kohdistuu siihen, riittääkö varat oman eläkkeen maksamiseen.
Henrik: ”Kimmo, ei tuo tuote myy paremmin vaikka pakkausta tuunattaisiin kuinka. Sisältö on mitä on.”
No, noinhan se minunkin mielestäni on. Kirkon pitäisi muuttaa toimintansa puhtaasti hyväntekeväisyysyhteisöksi ja siihen sen organisaatio on liian raskas ja kallis. Paljon tehokkaampia kilpailijoita löytyy nykyään jo ihan riittävästi silläkin alalla.
Ainoat kirkon kurantit tuotteet taitavat tänä päivänä olla juhlalliset kirkkohäät, hautajaiset ja kauneimmat joululaulut. Taivaspaikka ja helvetinpelko eivät enää mene kaupaksi.
En tarkoita vain islamia. Islam ja kristinusko levittäytyvät kumpikin erittäin nopeasti, kristinusko monin paikoin vielä islamia nopeammin. Erityisen voimakkaasti kasvaa karismaattisuus, mutta myös katolisen kirko kasvu on huomattavaa (jos kohta Latinalaisessa Amerikassa katolisen kirkon asema monin paikoin hiipuu). Luterilaisuudenkin kasvu on miltei räjähdysmäistä esim. Etiopiassa, Intiassa ja Tansaniassa.
Näkemyksesi siitä, että kristinuskoa levitettäisiin miekalla ja helvetin pelolla on pahasti vanhentunut, jos todellisuus on koskaan aivan noin synkkä ollut.
Globaalin etelän kristinusko on karismaattista, opillisten ja moraalisten kysymysten kohdalla konservatiivista ja seurakuntaelämän suhteen hyvin yhteisöllistä ja elävää. Moninaista se on, ja epäilemättä varsin erilaista kuin mihin länsimaissa on 2000-luvulla totuttu. Onko se sitten hyvä asia vai ei, jokainen voi ratkaista sen kysymyksen itse.
Virheellisten ennakkoluulojen, stereotypioiden ja vanhentuneiden käsitysten pohjalta ei kuitenkaan voi rakentaa minkäänlaista arviota ”kirkko-instituutioiden” asemasta ja tulevaisuudesta.
”Virheellisten ennakkoluulojen, stereotypioiden ja vanhentuneiden käsitysten pohjalta ei kuitenkaan voi rakentaa minkäänlaista arviota “kirkko-instituutioiden” asemasta ja tulevaisuudesta.”
Blogisi otsikko kuuluu kuitenkin: ”Kirkon menneisyys ja tulevaisuus”. Se antaa mielestäni syyn kajota myös siihen, miten kristinuskoa on aikoinaan oppimattoman rahvaan päähän hakattu ja kyllä, ihan sananmukaisesti myös miekalla, roviotulilla ja helvetin pelolla. Eikä kovin kauaa ole siitä, kun kristilliseen kirkkoon kuuluminen oli suloisessa Suomessammekin vielä pakko.
Ei mielestäni ole myöskään mikään stereotypia, virheellinen ennakkoluulo tai vanhentunut käsitys, että ilman lupausta kuolemanjälkeisestä ikuisesta elämästä ja ”kadotuksen” (mitä sitten lieneekin) välttämisestä ei kellään ole mitään syytä uskoa minkäänlaisiin henkiolentoihin tai jumaliin. Niillä (taivaan iloilla ja helvetin tulella) sitä uskoa pyritään vielä tänä päivänäkin myymään pakanoille ja pitämään jäsenmaksunsa maksavat ihmiset kirkossa.
Jos kristillinen kirkko luopuisi ”kadotuksella” – joka lienee tähän päivään paremmin sopivaksi päivitetty ja lievempi käsitys helvetistä – pelottelustaan ja hylkäisi koko käsitteen jo vanhentuneena, olisi kirkon ja koko kristinuskon taru äkkiä lopussa. Vai voitko esittää jonkin muun pätevän syyn miksi ihmisten pitäisi uskoa Jumalaan ja kuulua kirkkoon? Vieläpä maksaa siitä.
Voi helpostikin. Suomalaisten kirkkoon kuulumista, siihen liittymistä ja siitä eroamista on tutkittu paljonkin eri tahojen toimesta. Esimerkiksi Gallup Ecclesiastica 2011 -tutkimuksen perusteella kuoleman jälkeinen elämä (taivas ja helvetti) oli kaikista 21:stä vaihtoehtoisesta kohdasta toiseksi pienin kirkkoon kuulumisen syy suomalaisille. Jos taas tarkastellaan pappeja ja muita kirkon työntekijöitä, armo, (Jumalan) rakkaus ja empatia ovat tänä päivänä korostuneita heidän ajattelussaan. Kymmenen vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan papeista hieman yli kaksi kolmesta ylipäätään uskoi helvetin olemassa oloon. Näkemyksesi eivät kyllä vastaa tämän hetken todellisuutta Suomen ev.lut. kirkossa.
Jos tällaiset kysymykset kiinnostavat enemmän, kannattaa tutustua kirkon tuoreimpaan julkaistuun nelivuotiskertomukseen ”Haastettu kirkko (2012); Seppo Häkkisen väitöskirjaan ”Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle.”; Kati Niemelän tutkimukseen ”Uskonko kuin opetan?” sekä Kari Kuulan kirjaan ”Helvetin historia”.
Juha: ”Esimerkiksi Gallup Ecclesiastica 2011 -tutkimuksen perusteella kuoleman jälkeinen elämä (taivas ja helvetti) oli kaikista 21:stä vaihtoehtoisesta kohdasta toiseksi pienin kirkkoon kuulumisen syy suomalaisille.”
Taisit nyt jättää kysymykseeni vastaamatta. Se kkuului näin: Vai voitko esittää jonkin muun pätevän syyn miksi ihmisten pitäisi uskoa Jumalaan ja kuulua kirkkoon? Vieläpä maksaa siitä.
Toisin sanoen, mitä muita syitä – kuin tuo esille ottamani – ihmisillä on maksaa kirkon jäsenmaksua? Jos tuo mainitsemani syy oli vasta 20. sijalla, mitkä olivat kärjessä? Kunhan nyt mainitset vaikkapa kolme- neljä ensimmäistä.
Jos, ja kun kirkko kaipaa ilmeisesti uusia jäseniä hiipuvien verotulojensa kartuttajiksi, eikö myyntiväittämätkin olisi silloin syytä päivittää noita kärjessä olevia syitä vastaaviksi – tähän päivään?
Juha Meriläinen, tarkastelusi kirkon tilasta on hyvä ja totuudenmukainen ja syvää huolta varmaan aiheuttavat suuret eroluvut kirkosta. Näin silloin, jos tarkoitus on pitää yllä instituutiota nimeltä kirkko.
Kirkkoinstituutio kasteillaan ei liitä ketään Kristuksen ruumiiseen, sillä suuri osa kastetuista ei tunnusta elämänsä aikana Jeesusta Herrakseen. On vain suuri joukko muka-kristittyjä, jotka todellisuudessa kieltävät Jumalansa eivätkä pelkää Häntä niinkuin Raamattu opastaa.
Enemmän olen huolissani siitä velttoudesta, jolla kristittyjen nimeä kantava joukko näivettyy ja näivettää ympärillään olevia. Fanaattiset suuntaukset (islam etunenässä) leviävät ja kristikansa vain nukkuu ruususen untaan. Suuri syy tähän uneliaisuuteen on väärä oppi, tuudittautuminen epäraamatulliseen kasteen armoon ym. opetukseen.
Uudestisyntyminen on nimenomaan syntymistä, johon kuuluu kipu. Vasta tämän jälkeen alkaa kasvaminen. Luterilaisuus välttelee syntymisen merkitystä, koska se haluaa tasapäistää jäsenensä ettei kukaan saa/voi kokea Pyhän Hengen työtä tai voimaa. Sammuttajat ovat heti asialla, jos joku hurmaantuu liikaa.
Luterilaisuus on liikaa järkiuskonto, kun taas Pyhän Hengen työ edellyttää kanavien avautumista. Kukaan näitä kanavia ei itse avaa, mutta siihen on annettava lupa. Kun luovuttaa itsensä kokonaan Jumalalle, ihmiselle ei jää mitään sidettä vanhaan syntielämään. Taakseen katsojat muuttuvat suolapatsaaksi, mutta eteenpäin menevät saavat uuden voiman ja rohkeuden vastustaa Perkelettä. Vanhurskauttamiseen kuuluu, että kaikki synnit on anteeksi annettu Jeesuksen kertakaikkisen verityön takia. ”Älä tuo mitään (muuta) kuvaa (kuin Kristus) minun (Jumala) eteeni peittämään kasvojani”. Kirkko on tuonut vaikka millaisia kuvia Jeesuksen tilalle syntisen ihmisen ja Jumalan välille – vaikkapa sakramentit, joihin uskominen korvaa uskon Jeesukseen Vapahtajana.
Ellei kirkkoinstituutio tee parannusta, se kuolee. Siihen se joutaakin, sillä evankeliumi ei ole koskaan ollut kirkon varassa, vaan Jumalalla on omat keinonsa saarnauttaa ilosanomaa niille, jotka kaipaavat sitä.
Amen
”Jumalalla on omat keinonsa saarnauttaa ilosanomaa niille, jotka kaipaavat sitä.”
Eipä tuo ole näyttänyt kovin isoa elämää itsestään pitävän muutoin kuin kirkon välityksellä. Miksi?
Ainakin tänä päivänä informaatioteknologia antaa siihen jo varsin hyvät mahdollisuudet. Ei tarvitse sitäkään tietoa kaivaa enää ikivanhoista kivitauluista, pergamenttikääröistä tai isosta mustasta kirjasta. Ja tulkita miten vain kullekin lukijalle parhaiten sopii.
Jos Jumala on, miksei Hän ilmoita olemassaolostaan täysin yksiselitteisesti ja ilman erilaisten tulkintojen mahdollisuutta joka ikiselle telluksentallaajalle niin, että asia tulee varmasti jokaiselle täysin selväksi? Nykyaikainen tiedonväälitys tarjoaa siihen jo oivalliset mahdollisuudet. Aloittaisi vaikka YLE:n uutisista.
Eikö Hän ainakin Raamatun mukaa halua, että kaikki rakkaat luotunsa tuntisivat Hänet, uskoisivat ja pääsisivät kuoltuaan nauttimaan ikuisista taivaan riemuista?
Miksi Hän leikkii tuota perin kummallista kuurupiiloa Hänelle niin rakkaitten luotujensa kanssa?