Esseistinä korkealle arvostettu suomalainen hengenmies Juhani Rekola (1916-1986) elää renesanssi-aikoja. Hänen teoksistaan on otettu uusintapainoksia ja hänen elämäntyönsä pohjalta järjestetty seminaareja niin Tukholmassa kuin Turussakin.
Rekolan papintyön merkittävin kausi olivat vuodet Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana. Jälki Rekolasta ei kuitenkaan ole kuva kirkkoruhtinaasta, vaan Slussenin sissien ystävästä. Monien esseekokoelmiensa lisäksi Rekola väitteli tohtoriksi aiheenaan ”Traaginen Reinhold Schneiderin ajattelussa.”
Rekola-renesanssin myötä on nyt postuumisti julkaistu hänen kohta puoli vuosisataa sitten tekemänsä käsikirjoitus. (Juhani Rekola: Irlantilainen päiväkirja. Kirjapaja 2015, 205 s.) Jo aihe herättää kiinnostusta, onhan mm. Heinrich Böll julkaissut samannimisen kirjan.
Kirjasta selviää, miltä irlantilainen vihanpito näytti 45 vuotta sitten. Se antaa myös näkymän Irlannin kuuluisista kirjailijoista, kuten Jonathan Swift, Thomas Moore, George Bernhard Shaw, Samuel Beckett, James Joyce ja William Butler Yeats.
Kirjaa olisi tuskin painettu sen matkakirja-sisällön tähden. Sen keskeinen anti on Juhani Rekolan ajattelussa. Syvällä ja tinkimättömällä tavalla hän kirjoittaa kirkosta, uskosta ja maailmasta.
Koko Rekolan perhe teki kuukauden matkan Irlantiin kesällä 1970. Juhani Rekola oli silloin toiminut pappina Tukholmassa 14 vuotta. Siihen aikaan ei vielä puhuttu loppuunpalamisesta, mutta Rekola oli väsynyt ja mietti pappeuden mielekkyyttä. Hän kuittaa, ettei Tukholman vuosiin sisälly innostuksen aikoja saati riemuvoittoja. Papin työ on ollut harmaata arkea epäonnistuneitten, väsyneitten, rahattomien ja rauhattomien ihmisten kanssa. Heidän kanssaan Rekola kertoo viihtyneensä suhteellisen hyvin. Vaikeampaa on ollut yhteistyö onnistuneempien ihmisten kanssa.
Kritiikin Rekola kohdistaa itseensä, kirkkoon ja kirkon opettajiin. ”Olen kokenut yhä uudelleen, miten katteeton on Augustinuksen kuulu toteamus: Minun sydämeni on levoton, kunnes se löytää Sinussa levon. Iankaikkista lepoa ja rauhaa ei kaivata eikä pyydetä, koska se ei vähääkään kiinnosta.”
Rekolalle keskeistä uskossa on evankeliumit ja Kristus, hänen ristinsä. Jo Uuden testamentin kirjeet alkavat rakentaa niiden päälle perinteen ja arvojen turhaa kudosta. Menomatkalla katsottu Westminster Abbey ei herätä Rekolassa hartautta: ”Se on historiallinen museo, täynnä pyhää rojua.”
Eurooppalaisten loytöretkistä hän lainaa murskaavaa arviota: ”Teidän piti kantaa Kristus yli meren, kuten kerran Kristoforos teki, mutta te kannoittekin saatanan olallanne.”
Rekola arvostelee kirkkoa sen muuttumisesta kunnollisuuden ja hyvätapaisuuden saarnaajaksi. Hän pilkkaa kirkkoa laittamalla sanoja Paavalin suuhun Areiopagilla: ”Ateenan miehet! Minä saarnaan teille taivaallista evankeliumia. Koska ette kuitenkaan näy siitä mitään ymmärtävän, tahdon jatkaa. Jumala odottaa, että kuitenkin elätte säädyllisesti ja kunniallisesti. Teidän tulee kunnioittaa äitienne ja isienne perintöä ja suuria arvoja.”
Rekolan pilkan purevuutta vain lisää, että Paavalin kirjeistä kyllä löytyy myös samantapaista kunniallisen moraalin opetusta. Rekola kysyy, mitä eroa on, meneekö kadotukseen säädyllisesti vai säädyttömästi. Hänen mukaansa kirkko on ottanut itselleen aivan tarpeettoman yleisen valvontatehtävän, joka ei sille ollenkaan kuulu. Ehkäpä nyt, 45 vuotta myöhemmin voidaan sanoa, että tämä valvontatehtävä ainakin osittain onkin siirtynyt lääkäreille ja ravintoterapeuteille.
Juhani Rekola puhuu kirjoitetun ja sanotun puheen rehellisyyden puolesta – kunnioitettuja, perittyjä arvoja vastaan. Lainaus: ”Kun jokin asia on kyllin vanha ja kulunut, se kehystetään ja ripustetaan seinälle kunnioitettavaksi. Edelleen lohdutetaan: Jumala auttaa kyllä. Ei ole niinkään varmaa, että hän auttaa. Koko tämä auttamisen usko on ainakin minulta sammunut, kun olen ajatellut vaikkapa Auschwitzia tai Dresdeniä.”
Rekola ei puhu isien perinnäissäännöistä, mutta jotakin samantapaista vastaan hän käy intohimoisesti. Hän haluaa puhdistaa kristittyjen kieltä kaikesta siihen ajan myötä takertuneesta. ”Nyt fraasien ja epämääräisten sanontatapojen joukko rehottaa loputtomana.” Köynnös peittää vanhan linnan (evankeliumin) niin, ettei sitä enää näy. Rekola kehottaa repimään pois nämä esteet. Hän kehottaa avoimuuteen ja kaikenlaisesta Kaanaan-kielestä luopumiseen.
Juhani Rekolan postuumissa kirjassa on tietenkin mukana myös vähemmän arvokasta. Se kannattaa lukea siksi, että vaskoolin soran joukosta paljastuu painavia kultahippuja.
Heikki Palmu
(Juttu on julkaistu Aliona Turun Sanomissa 7. joulukuuta 2015)
Erinomainen kirjoitus. Rekola oli rehellinen, slussenin sissien parissa ei olisi pönäkkyydellä pärjättykään. Ekklesia on ikuinen, kirkot murskautuvat kerran ajan aaltoihin, samoin kaanaan kieli.