perjantai 7. marraskuuta 2014
Lakiehdotus tasa-arvoisesta avioliittolaista on tulossa eduskunnan käsittelyyn. Avioliittolaista päättää siis eduskunta, ei siis kirkolliskokous. Silti avioliittolaki kuumentaa tunteita kirkon väen piirissä varmaankin enemmän kuin kansanedustajien keskuudessa.
Tämä on ymmärrettävää: Avioliittoon vihkiminen on kirkollinen toimitus. Avioliittoon liittyvät tiiviisti perhe-elämä ja sukupuolisuus, jotka ovat ihmisen herkimpiä ja syvimpiä asioita. Monilla ne liittyvät hyvin tiiviisti myös uskonnollisiin käsityksiin.
Kirkko on asiassa puun ja kuoren välissä. Jos se ryhtyy vihkimään homo- ja lesbopareja avioliittoon, kirkon ovet heiluvat. Jos se ei ryhdy, ovet heiluvat silloinkin.
Mielestäni ongelman lähtökohta luotiin jo viitisensataa vuotta sitten. Katolisen äitikirkon perintönä luterilainen kirkko jatkoi avioliittoon vihkimisiä, vaikka ei määritellyt avioliittoa kirkon sakramentiksi. Avioliittohan ei ole Jeesuksen asettama, kuten kaste ja ehtoollinen.
Harrastan historian mietiskelyä. Arvelen, että luterilaisen kirkon ei alunperinkään olisi pitänyt ryhtyä hoitamaan avioliittoon vihkimisiä. Parempi olisi ollut jättää se yhteiskunnan eli tuomarien tehtäväksi. Avioliitossahan muodostetaan suhde, joka tunnetun ilmaisun mukaan on yhteiskunnan perusyksikkö.
Avioliitto ei sen sijaan ole edellytys kristittyjen perheeseen kuulumiselle. Siihen liitytään kasteen kautta, olipa sukupuoli, siviilisääty tai sukupuolinen identiteetti mikä hyvänsä. Ne ovat ihmisyksilölle tärkeitä kysymyksiä, mutta ne eivät ole kristinuskon ydinkysymys. Kristinuskon ytimessä on sanoma Jeesuksesta ja Hänen tarjoamastaan pelastuksesta.
Vuosisataiset perinteet avioliittoon vihkijänä ovat tuoneet kirkolle myös rasitteita. Edelleenkin vahvana elää mielikuva kirkosta, jonka tärkein tehtävä on toimia jäsentensä moraalin- ja erityisesti seksuaalimoraalin vartijana. Onko kirkon suurin sanoma jäänyt liian usein tämän asian varjoon?
Nykyisen avioliittokäsityksen puolustajat vetoavat Raamatun sanoihin avioliitosta. Perustelu ontuu sikäli, että Raamatun kirjoittamisen aikoihin avioliitto oli ihan toisenlainen instituutio kuin meillä. Juutalaisilla miehillä oli useita vaimoja, ja kulttuuri oli muutenkin voimakkaasti patriarkaalinen. Tiukasti Raamatun sanan mukainen avioliitto olisi ymmärtääkseni sellainen, että miehellä saa olla useita vaimoja, jotka ovat hänen omaisuuttaan. Tämä ei oikein istuisi 2010-luvun Suomeen. Käsitykset avioliitosta vaihtuvat siis ajan, kulttuurien ja yhteiskuntien mukaan.
Mielestäni luterilaisella kirkolla olisi nyt sopiva hetki tehdä historian oikaisuliike: luopua avioliittoon vihkimisen oikeudesta ja jättää se yhteiskunnan tehtäväksi.
Ehkä sekä tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat että kannattajat voisivat huokaista helpotuksesta?
Halutessaan tuomarin vihkimät parit voisivat toki pyytää liitolleen papin siunauksen, kuten nykyisinkin tapahtuu.
Suhtaudun ylipäätään kriittisesti pappien toimintaan puolueissa, missä tahansa niistä. Asettumalla poliittisen puolueen avoimeksi äänenkannattajaksi pappi sulkee samalla ovia niiltä seurakuntalaisilta, joilla on toinen poliittinen kanta.
Papin passiivinen jäsenyys poliittissa puolueissa on aktiivista toimintaa astetta lievempi ongelma. En silti pidä sitäkään hyvänä. Minusta olisi oikein, että pappi luopuisi hänet virkaan vihittäessä mahdollisesta puolueen, minkä tahansa puolueen jäsenyydestä.
Poliittisia mielipiteitä hänellä toki saa ja pitääkin olla. Hänen pitää osata saarnata myös yhteiskunnallinen synti synniksi voidakseen julistaa Jumalan armoa kaikille katuville ja opastaakseen uskovia Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Silloinkaan papilla ei saa olla kumpikaan silmä sokea. Hän ei voi olla ajamassa ”proletariaatin diktatuuria” eikä ”nationalismin diktatuuria”. Niin ”oikeiston” kuin ”vasemmistonkin” ja kaikkien siitä väliltä pitää olla Jumalan lain ja evankeliumin nuhteiden ja lohdutusten alla.
HIstoria on osoittanut, että pappien sitoutuminen niin äärioikeistolaisiin kuin äärivasemmistolaisiinkin puolueisiin on ollut pahasta. Hyvältä ei ole näyttänyt heidän toimintansa myöskään demokraattisten puolueiden kentässä.
Pysyköön sen tähden hengellinen virka hengellisenä virkana ja politiikka politiikkana, maallisen regimentin tehtävänä.
Olen siitä samaa mieltäm että seurakunnan ei pidä tehdä poliittisia linjauksia, mutta toisaalta kristittyjen pitää kyllä tehdä politiikkaa.
Mielenkiintoista on kuitenkin ollut nyt uskonnon tulo politiikkaan, niin että suuren suosion saanelta itsenäisyyspuolue UKIP:ta yritetään saada konservatiivisia kristittyjä äänestäjiä pois, ensin konservatiivi puolueen David Cameronin vetosi kristittyihin mm. pääsiäispuheessaan ja nyt itse kirkko alkaa kalasteleen.
Selkeästi Koti, Uskonto ja Isänmaa linja nähdään globalistien kohdalla uhkana Euroopassa.
Kyllä – kristityt saavat ja heidän suorastaan pitää olla poliittisesti aktiivisia. Se on osa heidän kutsumustaan Jumalan valtakunnan palveluksessa.
Poliittiset ääriliikkeet poislukien olisi kuitenkin suotavaa, että kristityt olisivat aktiivisia kaikissa puolueissa ja muodostaisivat rukoilevan ja Jumalan Sanan mukaan orientoituvan yhteisön yli puoluerajojen.
On mielenkiintoista nähdä, että kun eurostokraatit näkevät nyt suurena uhkana tämän isänmaallisen liikehdinnän maailman hallituksen kehittämisen tiellä, niin nouseeko Suomessa luterilainen kirkko samalla tavalla vastustamaan esimerkiksi Perussuomalaisia seuraavissa eduskuntavaaleissa tai minkälaista agressiivista poliittista linjaa kirkon radikaali liberaali siipi lähtee ajamaan.
Martti Vaahtoranta kirjoittaa asiallisesti. Jos mennään Kakkurin linjalla ja erottaudutaan poliittisten puolueiden pimeyden teoista, ollaan vaikeuksissa monien muidenkin kanssa. Pelkkä äärioikeiston torjuminen ei riitä…
Parempi lähtökohta on, että sananpalvelija ei lähde samaan aikaan puoluepolitiikan tielle.
… mutta sen juuri pitää tehdä hänet vapaaksi saarnaamaan pelotta sekä äärioikeistolaisia että äärivasemmistolaisia syntejä synniksi, ja tarvittaessa myös siinä välissä olevia harhoja.
Minusta on oikein, että kirkko ottaa harkiten ja punktuaalisesti kantaa sellaisiin poliittisiin liikkeisiin, jotka vastaansanomattoman selvästi asettavat kristillisen uskon perusnäkemykset ihmisestä vapaana ja vastuullisena Jumalan kuvana kyseenalaiseksi. Kaikenlainen valtavirran mukainen yleinen kauhistelu ja yksipuolinen moralisointi sen sijaan pitää jättää.
Olen Martti Vaahtorannan kommentin kanssa samaa mietä.
Erityisesti herännäisyydellä on melko synkkä historia pappien politikoinnin suhteen. Vielä 1960-luvun alussa ”Körttiksen” henkisesti akneikäiset teologian opiskelijapojat katsoivat rovasti K.R. Kareksen ja IKL:n hengessä aiheelliseksi aikaan saada väkivaltaisen mielenosoituksen Kulttuuritalon kupeeseen, missä kokoontui kommunistisen opiskelijaliikeen festivaaleja valmistellut kokous.
… ja käsittääkseni vähän myöhemmin saman herätysliikkeen papisto oli vahvasti vasemmalle kallellaan, ja ehkä se tänään pikkuisen vihertää.
Tosin kenelläkään meistä ei liene syytä osoittaa toisia sormella. Paremminkin meidän pitää ottaa opiksemme menneisyyden virheistä ja papiston samastumisesta kulloinkin vallalla olevaan poliittiseen näkemykseen tai valtaeliittiin. Pitää uskaltaa uida vastavirtaan tai suorastaan jäädä rannalle pelastamaan maihin niitä, jotka ovat hukkua poliittisten kiistojen mittelöissä.
Heränneitä olivat myös Mannerheimin Valkoisen armeijan pohjalaiset. Uskonkiihkossaan he järjestelmällisesti. teloittivat vangiksi jääneet, saatanan palvelijoina pitämänsä punaiset, mikä oli keskeinen syy sodan verisyyteen. Toki valkoiset olisivat ilman heitä hävinneet sodan. Eli mikään ei ole niin yksiselitteistä.
Ja pitää muistaa, että punaiset olivat ne jotka nousivat kapinaan vaaleilla valittua hallitusta vastaan ja halusivat Suomesta osan Neuvostoliittoa. Kun sitten omat joukot alkoivat häviämään, niin punaiset johtajat pakenivat Neuvostoliittoon ja jättivät omat miehensä kuolemaan ilman neuvottelijoita.
Ja tästä syystä tapahtui ylilyöntejä sekä takana oli pitkät Venäjän sortovuodet, jotka valoivat ihmisiin katkeruutta.
Vastavirtaan kun ui, näkee paremmin – ellei huku.
Kunpa kirkko ymmärtäisi uida vastavirtaan edes sen poliittistaloudellisen kehityksen suhteen, joka hukuttaa koko maapallon.
Kirkon vastenmielisin rukous on esirukous, missä hurskaasti 1800-luvun patriarkalismin hengessä rukoillaan piispojen, presidentin ja wahlroosien puolesta, että olisi turvallista jatkaa sitä yhteiskunta-ja talouspolitiikkaa, joka hukuttaa maapallon paskaan. Piispat mielistelevät heidät valinneita pappeja, ja papit nuolevat minkä ehtivät piispoja. Lisäksi maallikoaktiivit kumartavat kaikkia edellä mainittuja. Tekopyhää.
Kari-Matti,
voidakseen toiveesi mukaan saarnata sellaista politiikkaa vastaan, joka sanojesi mukaan ”hukuttaa maailman paskaan”, Kirkolla pitäisi olla esittää selkeä vaihtoehto jollekin, mikä on epäilemättä enemmänja monimutkaisempaa kuin ilmaisemasi ahdistus tilanteesta, jossa olemme ja elämme.
Sen tähden on edelleenkin oikein rukoilla viisautta päättäjille ja taloudellisille vastuunkantajille.
Minna, kiitos kirjoituksesta. Ainoastaan yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto on Jumalan tahdon mukainen. Näin on ollut ja näin tulee aina olemaan. Se, että moniavioisuus oli juutalaisuudessa sallittua tai tänäpänä meillä Suomessa, niin ei tarkoita sitä, että se on Jumalan tahdon mukaista. Ainoastaan kuolema päättää avioliiton. Jeesuksen ja Paavalin opetukset avioliitosta tai käskyistä on selkeää, eikä niiden perusteella voi moniaviosuutta puolustaa.
Juha, UT:n maailmassa moniavioisuus oli yksi avioliiton normaali muoto, ehkä harvinaisempi kuin ajattelemme mutta kuitenkin. Jeesus tai paavali eivät missään kumoa tai kritisoi tätä käytäntöä, joten he mitä ilmeisimmin pitivät sitä normaalina. Myös VT hyväksyy moniavioisuuden ja pitää sitä normaalina, eikä UT puutu tähän käytäntöön mitenkään. Ainoa kohta, joka voi liittyä moniavioisuuteen, ovat ne jälki-Paavalilaisten kirjeiden kohdat, joisssa puhutaan seurakunnan työntekijöistä ”yhden vaimon miehinä”. Tämä taas voi tarkoittaa yksiavioisuuden vaatimusta (eli työntekijöiltä vaaditaan enemmän kuin seurakuntalaisilta), mutta yhtä hyvin sitä, että leskeksi jääneellä (tai eronneella) miestyöntekijällä ei saa olla toista vaimoa.
Yhden lihan liitossa ei voi olla montaa osapuolta. Jeesuksen opetus esim. Matt. 19 luvussa on selkeään. Olisi käsittämätöntä, että mies luopuu isästä ja äidistä, mutta elää haaremissa.
Hyvin todistettu. Avio voitaisiin solmia virallisesti todistetulla avioliittosopimuksella, missä voitaisiin myös parin haluamalla laajuudella sopia tulevista haasteista aina eroon asti. Näin pari saisi samalla realistisen käsityksen elämän todellisuudesta, minkä usein kahden Ihmisen hulluus suhteen alussa aiheuttaa.
Kannatan lämpimästi Minna Kettusen ajatuksia avioliitosta instituutiona ja sen solmimisesta nyky-Suomessa.
Minusta olisi paljon selkeämpää, että valtio luopuisi kokonaan avioliittoon vihkimisestä ja se korvattaisiin avioliiton vahvistamisella oikeaksi todistetun kaavakkeen perusteella. Kaavakeen täyttämisen yhteyteen kukin pari voisi sitten ideoida ihan oman näköisensä seremonian.
Niiden osalta jotka haluaisiva kirkkohäitä, seremonia toteutetaisiin edelleenkin kirkon vihkikaavan mukaisesti.
Ensiksi, avioliittoinstituutio on ollut muutoksessa koko kirkon historian ajan. Kirkkohäät ovat vasta luterilaisen ajan tuote. Vielä Agricolan kaavassa vihkimistä ei saa suorittaa kirkossa, vaan kirkon ovella. Toimitus kirkossa on alunperin hääparin yhteinen messu, jonka taustalla on katolinen messu-uhriajatus (tunnustuskirjojen tuomitsema sellainen), jossa ehtoollisen vietossa Jeesuksen uhri toistetaan ja näin tuotetaan esim. hääparille armoa ja siunausta. Kirkkohäät ovat kehittyneet tästä messusta, kun naittaminen liitettiin siihen ja tuotiin kirkon sisään, ja vastaavasti pääasia eli ehtoollinen jäi pois. Tämä on kuitenkin tapahtunut vasta luterilaisella ajalla.
Toiseksi, jos luterilainen kirkko luopuu vihkioikeudestaan, se ei lopeta maistraatin vihkimien parien siunaamista kirkoissa. Mikään ei siis muuttuisi, vain byrokratia lisääntyisi. Ja yhä edelleen kirkkoa jakava kysymys homoparien siunaamisesta hiertäisi kirkkoa, kun homot vaatisivat siunausta. Tämä riitely ei vain lopu ennen kuin 1) on kaikkien mielestä hyväksyttävää, että homoparit siunataan kirkossa, 2) asian vastustajat ovat perustaneet oman kirkon tai sitten 3) kirkko alkaisi toimia jostain kumman syystä tunnustuksensa mukaan, eikä moraalikysymyksiä pidettäisi enää kirkon pääasioina, vaan yksin evankeliumia ja sakramentteja (mutta millä teet ihmisistä luterilaisia, kun on kerran heille opetettu että luterilaisuus on jotain muuta kuin luterilaisuus). Ja lopuksi, eikö olisi outoa, jos muilla uskonnollisilla yhteisöillä olisi vihkioikeus, mutta luterilaisilla ei?
”asian vastustajat ovat perustaneet oman kirkon ”
Tässä vaiheessa, kun mitään muutosta ei ole vielä tehty ja kirkossa aktiivisesti toimivein enemmistö sitä vastustaa, niin miksi juuri tämän joukon pitäisi perustaa se uusi kirkko. Eikö olis paljon yksinkertaisempaa, että muutosta haluavat perustavat uuden kirkon ja pyrkisi neuvottelemaan mahdollisesta tilojen yhteiskäytöstä jo olenassa olevan kirkon kanssa.
Uuden kirkon perustamiseen riittää 20 jäsentä, mutta muutokseen nykyisessä edellytetään 3/4 enemmistöä kirkolliskokouksessa.
Aikanaan naispappeuspäätökseen edellytettiin 3/4 ääntenenemmitöä ja sama 3/4 edellytettäisiin uudelleen, jos ns. vanha virkakanta kielletäisiin kirkossamme kokonaan.
Mistähän se ajatus oikein sikiää, että moraali olisi uskossa jotenkin sivuasia? Tai että kirkon tehtävä ei olisi seurakuntalaisten seksuaalinen ohjaaminen. Ainakin Raamatussa usko ja moraali liittyvät kiinteästi tosiinsa.
Pöyhönen: ”Mistähän se ajatus oikein sikiää, että moraali olisi uskossa jotenkin sivuasia? Tai että kirkon tehtävä ei olisi seurakuntalaisten seksuaalinen ohjaaminen.”
Olet pahasti jälkijunassa mietteinesi. Se aika, kun kirkko kuvitteli ylimielisesti, että sillä on valtaa ja oikeus puuttua ihmisten yksityisyyteen kuuluviin asioihin, meni jo noin sata vuotta sitten. Onneksi.
Oisko kuitenkin Jumalalla vielä auktoriteettia? Jos kirkko julistaa Jumalan sanaa, on silläkin vielä painoarvoa moraalin suhteen. Mutta jos kirkko ei pysy sanassa, on ihan oikein, että sen vaikutusvalta rapautuu.
Pöyhönen: ”Oisko kuitenkin Jumalalla vielä auktoriteettia?”
Tuskinpa. Millä se Jumalakaan sitä auktoriteettiaan ylläpitäisi, kun papitkaan eivät enää pelottele tyhmää rahvasta helvetillä??? Taitaa se taivas ja helvetti olla ihan vaan joittenkin ihmisten omien korvien välissä, useimmilla ei enää edes siellä.
Tieto lisääntyy, kehitys kehittyy ja sivistys sivistyy. Onneksi.