perjantai 7. marraskuuta 2014
Lakiehdotus tasa-arvoisesta avioliittolaista on tulossa eduskunnan käsittelyyn. Avioliittolaista päättää siis eduskunta, ei siis kirkolliskokous. Silti avioliittolaki kuumentaa tunteita kirkon väen piirissä varmaankin enemmän kuin kansanedustajien keskuudessa.
Tämä on ymmärrettävää: Avioliittoon vihkiminen on kirkollinen toimitus. Avioliittoon liittyvät tiiviisti perhe-elämä ja sukupuolisuus, jotka ovat ihmisen herkimpiä ja syvimpiä asioita. Monilla ne liittyvät hyvin tiiviisti myös uskonnollisiin käsityksiin.
Kirkko on asiassa puun ja kuoren välissä. Jos se ryhtyy vihkimään homo- ja lesbopareja avioliittoon, kirkon ovet heiluvat. Jos se ei ryhdy, ovet heiluvat silloinkin.
Mielestäni ongelman lähtökohta luotiin jo viitisensataa vuotta sitten. Katolisen äitikirkon perintönä luterilainen kirkko jatkoi avioliittoon vihkimisiä, vaikka ei määritellyt avioliittoa kirkon sakramentiksi. Avioliittohan ei ole Jeesuksen asettama, kuten kaste ja ehtoollinen.
Harrastan historian mietiskelyä. Arvelen, että luterilaisen kirkon ei alunperinkään olisi pitänyt ryhtyä hoitamaan avioliittoon vihkimisiä. Parempi olisi ollut jättää se yhteiskunnan eli tuomarien tehtäväksi. Avioliitossahan muodostetaan suhde, joka tunnetun ilmaisun mukaan on yhteiskunnan perusyksikkö.
Avioliitto ei sen sijaan ole edellytys kristittyjen perheeseen kuulumiselle. Siihen liitytään kasteen kautta, olipa sukupuoli, siviilisääty tai sukupuolinen identiteetti mikä hyvänsä. Ne ovat ihmisyksilölle tärkeitä kysymyksiä, mutta ne eivät ole kristinuskon ydinkysymys. Kristinuskon ytimessä on sanoma Jeesuksesta ja Hänen tarjoamastaan pelastuksesta.
Vuosisataiset perinteet avioliittoon vihkijänä ovat tuoneet kirkolle myös rasitteita. Edelleenkin vahvana elää mielikuva kirkosta, jonka tärkein tehtävä on toimia jäsentensä moraalin- ja erityisesti seksuaalimoraalin vartijana. Onko kirkon suurin sanoma jäänyt liian usein tämän asian varjoon?
Nykyisen avioliittokäsityksen puolustajat vetoavat Raamatun sanoihin avioliitosta. Perustelu ontuu sikäli, että Raamatun kirjoittamisen aikoihin avioliitto oli ihan toisenlainen instituutio kuin meillä. Juutalaisilla miehillä oli useita vaimoja, ja kulttuuri oli muutenkin voimakkaasti patriarkaalinen. Tiukasti Raamatun sanan mukainen avioliitto olisi ymmärtääkseni sellainen, että miehellä saa olla useita vaimoja, jotka ovat hänen omaisuuttaan. Tämä ei oikein istuisi 2010-luvun Suomeen. Käsitykset avioliitosta vaihtuvat siis ajan, kulttuurien ja yhteiskuntien mukaan.
Mielestäni luterilaisella kirkolla olisi nyt sopiva hetki tehdä historian oikaisuliike: luopua avioliittoon vihkimisen oikeudesta ja jättää se yhteiskunnan tehtäväksi.
Ehkä sekä tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat että kannattajat voisivat huokaista helpotuksesta?
Halutessaan tuomarin vihkimät parit voisivat toki pyytää liitolleen papin siunauksen, kuten nykyisinkin tapahtuu.
”Perustelu ontuu sikäli, että Raamatun kirjoittamisen aikoihin avioliitto oli ihan toisenlainen instituutio kuin meillä. Juutalaisilla miehillä oli useita vaimoja, ja kulttuuri oli muutenkin voimakkaasti patriarkaalinen. Tiukasti Raamatun sanan mukainen avioliitto olisi ymmärtääkseni sellainen, että miehellä saa olla useita vaimoja, jotka ovat hänen omaisuuttaan.”
Avioliitto oli toisenlainen instituutio! Tämä on vähän sama kuin pappeus olisi niin paljon erilainen/erilaista kuin alkukirkossa. Varmasti perusprinsiipit olivat kohdalla jo tuolloin. Jos ajatellaan juutalaista historiaa- homoseksuaalisuus on ollut kielletty jo silloin – toisin kuin pakanuuden roomassa johon olemme palaamassa.
” miehellä saa olla useita vaimoja” – tuskinpa vain. Tämä on tietysti piraattiversio alkuperäisestä. Alussa Luoja loin heidät mieheksi ja naiseksi. Raamattu ei kaikessa lähde korjaamaan sitä mitä on mennyt vikaan. Korjausliike tapahtuu myöhemmin – Jeesus vahvisti yksiavioisuuden.
” 1) on kaikkien mielestä hyväksyttävää, että homoparit siunataan kirkossa.
Näin ei tapahdu, eikä ole missäänpäin maailmaa tapahtunut.
2) asian vastustajat ovat perustaneet oman kirkon tai sitten
Homoseksuaalisuuden puoltavat voisivat näyttää mallia.
3) kirkko alkaisi toimia jostain kumman syystä tunnustuksensa mukaan, eikä moraalikysymyksiä pidettäisi enää kirkon pääasioina, vaan yksin evankeliumia ja sakramentteja
Avioliitto on vahvasti opilinen asia – ja liittyy vahvasti kirkon oppikokonaisuuteen. Jokainen vähän kirkon oppia ja elämää tunteva osaa lukea tämän.
”Avioliitto on vahvasti opilinen asia – ja liittyy vahvasti kirkon oppikokonaisuuteen. Jokainen vähän kirkon oppia ja elämää tunteva osaa lukea tämän.”
Vaikkei ole edes sakramentti?
Suurimmalle osalle nykyään avioliittoon vihittäville pareille kirkkovihkiminen on pelkkä juhlallinen rituaali. Ei yhtään mitään muuta.
Kuuluuko Raamatun opetukseen ja kirkon oppikokonaisuuteen myös eronneiden, jopa pappien, toiseen, tai jopa kolmanteen avioliittoon vihkiminen???
”Jos ajatellaan juutalaista historiaa- homoseksuaalisuus on ollut kielletty jo silloin ”
Israel hyväksyy muualla solmitut samaa sukupuolta olevien avioliitot, vaikka siellä itsessään vihkiytyminen ei ole mahdollista.
Kiristittyjen yhteinen allianssi ainakin kannattaa perinteisellä – mies ja nainen – kannalla oloa. Siitä todisteena alla olevaa kuvien kera.
http://www.suomenevankelinenallianssi.fi/ajankohtaista/avioliittovetoomus_eduskuntaan/
Kirkollisella avioliittoon vihkimisellä ja avioliiton siunaamisella on molemmilla sama teologinen ja hengellinen perustansa. Avioliiton siunaamista ei tule nähdä jonkinlaisena vihkimisen ”light-versiona”, vaan se juuri on se kirkon oma juttu. Se sisältyy vihkimisen kaavaankin.
Eli kun keskustellaan avioliittoon vihkimisestä tai siunaamisesta, ei siunaamista tule heittää kevyesti kentälle peliin mukaan.
Näinhän kirkon pitäisi kiireesti tehdä. Taitaa kuitenkin käydä kirkossa tässä asiassa, kuten Suomen Natoon liittymiskeskustelussa tänä syksynä. Kun turvallisuuspoliittinen tilanne alkoi olla jo lähes paniikinomainen ja kuului selityksiä kansalle, ettei ollut ”näköpiirissä” mitään sellaista syytä, että liittyä pitäisi. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei köyhällä Suomelle ole toisen maailmansodan jälkeen ollut otollisempaa tilannetta tehdä tuo ratkaiseva päätös, kuin mitä viime syksy tarjosi. Höpinäksi kuitenkin meni.
Jos nyt vuorostaan kirkko viivyttelee päätöstä käynnistää keskustelu viranomaisroolista luopumiseksi tässä blogistin esille nostamassa vihkimisasiassa, väistämättä tapaus tapaukselta eteen tulevat ristiinkäymiset ja julkisuus niissä, tulevat ruokkimaa kirkon jäsenliikehdintää. Tähän siis sallitaan ajauduttavan, jos eduskunta tekee päätöksen tasa-arvoisesta avioliittolaista.
Sitä vain ihmettelen, miksi ne johtavat avioliiton vapaustaistelijat kirkossa, kuten piispa Irja Askola ja kumppanit, eivät tässä avioliittolakikeskustelun yhteydessä ole uskaltaneet esittää vakavaa keskustelua kirkon viranomaisroolista luopumiseksi. Tämän suuntaisen ajatuksen eli kirkon vihkimisoikeudesta luopumisen, on joku vuosi sitten kirkolliskokouksen pöntöstä lausunut ainakin Porvoon piispa Björn Vikström. Jos ja kun viranomaisrooli tässä muutoksessa sitten lakkaisi, tietysti myös virat kirkossa ja sen seurakunnissa vaihtuisivat pääsääntöisesti sopimussuhteisiksi. Eittämättä sillä on oma suitseva vaikutuksensa asiasta keskusteluun kirkossa ja eritoten viran sisällä, mutta onko se itsessään sen arvoinen. ”Annetaan keisarille, mikä keisarille kuuluu” – Päätös olisi kirkolle mahdollisuus, jos se ottaisi haasteen yksin Sanaansa turvautuen vastaan ja toimisi jatkossa yksin siihen nojautuen!
Miksi kirkon pitäisi ja pitää luopua keskeisistä periaatteistaan, jotka ovat pitäneet yhteiskuntia koossa tuhannet vuodet. Kenen laariin nyt oikein sataa, onko kukaan miettinyt?
Kimmo wallentin kirjoitti:
”Vaikkei ole edes sakramentti?” Kaikki opilliset asiat eivät ole.
”Suurimmalle osalle nykyään avioliittoon vihittäville pareille kirkkovihkiminen on pelkkä juhlallinen rituaali. Ei yhtään mitään muuta.” Ja suurin osa kuuluu kirkkoon ja maksaa verot.
”Kuuluuko Raamatun opetukseen ja kirkon oppikokonaisuuteen myös eronneiden, jopa pappien, toiseen, tai jopa kolmanteen avioliittoon vihkiminen???” Nämä on liian helppoja kysymyksiä. Kimmo laita vähän vaikeampia.
”Nämä on liian helppoja kysymyksiä. Kimmo laita vähän vaikeampia.”
Ethän tunnu osaavan vastata näihinkään.
Kirkollisessa vihkimisessä on nykyäänkin kaksi osaa: yhteiskunnallinen ja kirkollinen. Kohtaan 11 asti pappi toimii yhteiskunnallisena virkamiehenä, joka huolehtii avioliiton solmimisen juridisesta puolesta. Se että tähän käydään jonkin virren, raamatunluvun ja rukouksen siivittämänä, ei muuta asiaa. Vihkiessään pappi kysyy molemmilta vihittäviltä ’tahdotko’ ja saatuaan myönteiset vastaukset hän vahvistaa heidän liittonsa. Tässä hän toimii yhteiskunnan suomin valtuuksin ja sanoo sen jopa ääneen: (sillä valtuutuksella, joka minulle on uskottu, vahvistan teidän liittonne ja julistan teidät aviopuolisoiksi.).
Sen jälkeen alkaa siunaus, jossa juuri äsken vihitty pari siunataan. Yhteiskunnallinen vihkiminen + kirkollinen siunaaminen tapahtuu siis nytkin.
Kirkon moraalinen puuttuminen ihmisten elämään ei ole ihan pelkkä joko/tai-kysymys. Siitä ei ensinnäkään tarvitse piitata, jos ei halua kirkon julistusta kuunnella. Siitä huolimatta kirkon ohjelmaan kuuluu myös ottaa kantaa ja opettaa. Esimerkiksi kohdatessaan perheväkivaltaa, alistamista, uskottomuutta, hylkäämistä ja hyväksikäyttöä ei kirkko voi vaieta ja todeta, etteivät moraaliset kysymykset kuulu sille. Kiron tehtävä on opettaa uskollisuutta ja sitoutumista ja vastustaa uskottomuutta ja itsekkyyttä. Jos sille ei kallista korvaansa, valitsee sitten sen tien. Kirkko ei tietenkään ole ainoa moraalin opettaja vaan yhteisöissämme on paljon tahoja, jotka jakavat moraalisia voimavaroja. Niitäkin joko kuullaan tai ei kuulla.
” Kiron tehtävä on opettaa uskollisuutta ja sitoutumista ja vastustaa uskottomuutta ja itsekkyyttä.”
Ei tunnu vaan oppi menevän perille kaikille kirkon papeillekaan, puhumattakaan rahvaasta, kun pitää kerrata avioliittoon vihkiytymistäkin, joidenkin jopa pari, kolmekin kertaa. Ja kirkko vihkii kiltisti. Paitsi homoja.