On sanottu, että kirkolla on aikaa. Moneen asiaan tämä päteekin. Mutta kun avioliittolaki muuttuu 1.3.2017, loppuu myös hiekka kirkon tiimalasissa. Sitä ennen on kirkon tehtävä päätös siitä, miten se toimii jatkossa. Jos päätöstä ei tehdä, se syntyy.
Kirkko voi tehdä kolme erilaista päätöstä, joista ainakin kaksi vaatii ¾ enemmistön kirkolliskokouksessa:
1) Kirkko voi muuttaa kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:n 2 momentin muotoon: Kirkollisesti vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä, mies ja nainen. Jos toinen kihlakumppani ei ole kirkon jäsen, heidät voidaan vihkiä kirkollisesti, jos kirkkoon kuulumaton on muun kristillisen kirkon tai uskontokunnan jäsen. Tämä muutos vaatii ¾ enemmistön kirkolliskokouksessa.
2) Kirkko voi lisätä kirkollisten toimitusten kirjaan rivin: Samaa sukupuolta olevaa paria vihittäessä käytetään tätä kaavaa soveltaen. Tämäkin muutos vaatii ¾ enemmistön kirkolliskokouksessa.
3) Kirkko voi päättää, että seurakuntalaisella, myös mies-mies- ja nais-nais-pareilla, on oikeus avioliittoon vihkimiseen, mutta yksittäistä pappia ei velvoiteta toimittamaan tällaista vihkimystä. Käsittääkseni tällainen ohje ei ihan välttämättä vaadi ¾ enemmistöä kirkolliskokouksessa.
Jos mitään näistä ratkaisuista ei tehdä päädytään kaksitulkintaiseen tilanteeseen.
1) Voidaan tulkita, että nykyisen käytännön, että vihitään vain heteropareja, muutos vaatii kirkkojärjestyksen tai toimitusten kirjan muutoksen. Tätä tulkintaa on moni teologi perustellut omasta teologiastaan käsin. Tämän tulkinnan ongelmana on se, että kukaan ei takaa sen oikeellisuutta, jos asia menee oikeuteen. Jos mies-mies- tai nais-nais-pari haastaa kirkon oikeuteen, koska he ovat rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä, mutta heitä ei suostuttu vihkimään, niin esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös voi olla kirkolle langettava.
2) Mutta on myös toinen mahdollinen tulkinta. Nykyinen käytäntö on, että kirkko vihkii kaikki ne, jotka yhteiskunta vihkii ja jotka täyttävät rippikoulua ja kirkon jäsenyyttä koskevat ehdot. Tämä käytännön muutos vaatisi KJ 2 luvun 18 §:n muutoksen. Tämän tulkinnan ongelma puolestaan on siinä, että vihkivästä papista voidaan kannella tuomiokapituliin. Aivan varmaa on, että avioliitto on pätevä. Mutta aiheutuuko vihkimisestä seuraamuksia papille? Espoolainen kirkkoherra on jo luvannut piispankin puolesta potkut.
Viittaus naispappeusratkaisuun ei ratkaise kysymystä. Siinä mielessä tilanne oli sama, että laki ei sanonut, että papin pitää olla mies. Mutta kun 1955 paltamolainen uskonnonlehtori Liisa Riippa haki Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulilta pappisvihkimystä eikä häntä vihitty, syntyi ennakkopäätös. Se jäi voimaan, kun siitä ei valitettu.
Myöskään parisuhdelain kanssa käyty pohdinta ei välttämättä riitä kirkon kannan ilmaukseksi. Silloin kirkossa korostettiin rekisteröidyn parisuhteen ja avioliiton eroa. Siis rekisteröityä parisuhdetta ei voi siunata avioliiton siunaamisen kaavalla, koska se ei ole avioliitto. Voiko mies-mies- tai nais-nais-parin avioliiton siunata. Käsikirjasta ei ainakaan tarvitse muuttaa pilkkuakaan.
Pitäisin jokseenkin varmana, että jos kirkko ei tee päätöstä, jotkut papit alkavat vihkiä. Vihkimisistä kannellaan kapituliin eikä kukaan takaa, että kapitulit noudattavat yhtenäistä linjaa. Jos vaaka kallistuu torjuvaan suuntaa, niin linjaa haetaan myös oikeusistuimista. Eräänlainen kauhuskenario on, että joku pappi saa kapitulista rangaistuksen ja vuoden päästä oikeus toteaa, että kirkon pitää vihkiä. Tällainen tilanne ei ole kenenkään etu. Kaikkein vähiten se on kirkon etu.
Kansalaisaloitteella on yli 84 500 allekirjoitusta. Keräysaikaa on vielä jäljellä pari viikkoa.
Kannata tai katso tämän hetken kannattajamäärän:
kansalaisaloite
.
Eli puolet siitä mitä kansalaisaloitteen kannattajia oli 1.3.2017 voimaan tulevan lain puolesta. Kahdessa päivässä!
Et taida oikein ymmärtää pelin henkeä, Juha. Ei noilla aloitteiden kannattajamäärillä ole mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. Ei lain puolesta, eikä uutta lakia vastaan.
Ihmettelen suuresti, jos eduskunnalla – Kristillisdemokraatteja lukuunottamatta – on edes halua käsitellä koko kumoamisaloitetta ihan pikkuisen tärkeämpien asioiden painaessa päälle. Koko homma voi kuivua kasaan ja päätyä hölmöjen lakialotteiden hiljaiselle hautausmaalle, tulematta koskaan suureen saliin.
kimmo wallentin
Lähetekeskustelu käydään aina suuressa salissa ja eduskunta evästää valiokuntaa.
Edellisen lakimuutoksen jälkeen on tullut niin paljon sotkua mediassa, että lähetekeskustelu tulee olemaan vilkas.
Kimmo, toivottavasti käy niin kuin profetoit, että moni jää pois käsittelyistä ja äänestyksistä. Turhaa mennä äänestämään niiden, jotka ovat sukupuolineutraalin lain kannalla.
”Ihmettelen suuresti, jos eduskunnalla – Kristillisdemokraatteja lukuunottamatta – on edes halua käsitellä koko kumoamisaloitetta ihan pikkuisen tärkeämpien asioiden painaessa päälle. Koko homma voi kuivua kasaan ja päätyä hölmöjen lakialotteiden hiljaiselle hautausmaalle, tulematta koskaan suureen saliin.”
Hm. Miten kuvailisit Tahdon-lakialoitetta homoparien avioliitto-oikeudesta, varsinkin nykytilanteessa? Sitä ajettaessa olisi ollut paljonkin syytä sanoa ääneen, että ”pikkuisen tärkeämpiäkin” asioita olisi käsiteltävänä.
Sanoisin itse, että on aika paljonkin tärkeämpiä asioita, varsinkin ihmisoikeuksiin liittyviä asioita. Myös lasten oikeus isään ja äitiin on tärkeämpää kuin aikuisten oikeus kutsua suhdettaan ”avioliitoksi”, jos ja kun se vaikuttaa koko avioliiton käsitteeseen ja sitä kautta koko perhesosiaaliseen yhteiskuntarakenteeseen.
Avioliitosta puhuttaessa on ollut havaittavissa hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä miten avioliitto liittyy ja liittyykö perheen perustamiseen ja vanhemmuuteen. Osa lakimuutosta kannattavista näkee, että avioliitto, perheen perustaminen ja vanhemmuus eivät liity yhtään mitenkään toisiinsa. Osa väittää jopa, että eivät ole koskaan liittyneetkään.
Osa taas perustaa kantansa ja lakimuutoksen kannattamisen nimenomaan siihen, että sateenkaariperheiden aikuisillakin täytyy olla avioliittostatus.
Mutta kaikkeen tähän tuntuu sopivan aika huonosti se, että SETA:n poliittisessa strategiassa on erikseen mainittu, että kaikenlaiset perhemallit tulisi saada samalle viivalle, myös perheet, joissa on enemmän kuin 2 vanhempaa.
Jos ja kun avioliitto on suunniteltu perhepoliittiseksi järjestelmäksi, jonka kautta syntyy ns. heteroydinperheitä, tämä tavoite useamman vanhemman perheiden saattamisesta samalle viivalle muiden perhemallien kanssa, tuntuu viimeistään vesittävän avioliiton perinteisessä merkityksessään kokonaan.
Tarvittaisiin avioliiton tilalle aivan uusi järjestelmä tai sitten avioliitto täytyy tosiaan irrottaa perheestä ja vanhemmuudesta kokonaan. Mikä sen tulevaisuus sitten on ja kuinka pian päädytään kysymään, että ”mihin sitä oikeastaan tarvittiinkaan”?
Jokainen voi asettaa asiat ja lakialoitteetkin sellaiseen tärkeysjärjestykseen miten itse ne näkee. Mutta tässä(kin) voisi ehkä muistuttaa, että omaa ajattelutapaansa ei pidä tyrkyttää ainoana totuutena.
Itse pidän hyvin tärkeänä sitä, että avioliitto säilytettäisiin perinteisessä tehtävässään luoda ehjiä ydinperheitä, joissa on isä ja äiti. Mikä tarkoittaisi paitsi sen säilyttämistä miehen ja naisen välisenä, myös sen ehtojen ja velvoitteiden tiukentamista.
Nykytilanteessa taas en pidä lainkaan tärkeänä sitä, että homoparit saavat oikeuden kutsua keskinäistä suhdettaan ”avioliitoksi”, vain mielikuvien ja symbolisten merkitysten tähden.
Tässä tilanteessa on paljon tärkeämpiäkin asioita. Joista yksi on ydinperhemallin säilyttäminen ihanteena ja ideaalina. Ja sitä kautta lapsen oikeus isään ja äitiin, jota avioliitto miehen ja naisen välisenä on perinteisesti suojellut ja tukenut.
Jos ei ole ideaalia perhemallissa, ei avioliitollakaan ole enää varsinaista tehtävää yhteiskunnassa. Jos ja kun sitä ei voi enää käyttää enää edes näennäisesti tukemaan kahden vanhemman sateenkaariperheitä kun apila- ja polyperheet pitää saada ”samalle viivalle”.
Eli tämä uudistus on alkua sille kehitykselle, joka lakkauttaa koko avioliiton ja se hylätään tarpeettomana.
Kovin vähäpätöinen asia ei siis ole kyseessä. Ei myöskään kirkon kannalta. Päätös on tehtävä, ja se on ehkä hyvä asia tässä tilanteessa. Kirkonkin tulee osoittaa mikä sille on tärkeintä.
Mitä tulee aloitteiden kannattajamääriin, niin se on kuultu moneen kertaan ja tiedetään muutenkin miten paljon kannattajia Tahdon-aloite sai. Vaikka samalla moni paljon tärkeämpi aloite on jäänyt liian vähälle huomiolle.
Ratkaisu voisi olla, että kirkkomme piispat antaisivat hyvissä ajoin ennen 1.3.2017 esimerkiksi seuraavanlaisen ohjeen:
[Ohje-ehdotus alkaa]
Rukous on kristittyjen yhteinen tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä. Rukouksessa kiitämme saamistamme lahjoista ja pyydämme apua itsellemme tai toisille. Rukous on myös Jumalan kunnioittamista, hänen kaikkivaltiutensa tunnustamista ja pysähtymistä hänen tutkivan ja rakastavan katseensa alle. Jumala itse kehottaa meitä rukoilemaan ja luottamaan hänen apuunsa kaikissa elämän vaiheissa.
Pastoraalisen kohtaamisen piiriin voi kuulua myös rukous kihlaparin taikka avioliiton solmineiden kanssa ja heidän puolestaan. Tällaisissa tilanteissa toimitaan seuraavien periaatteiden mukaisesti:
1. Pappi tai muu kirkon työntekijä rukoilee vapaasti tai käyttää harkintansa mukaan olemassa olevaa, kirkon rukousperinteeseen sisältyvää aineistoa. Rukouksessa kiitetään yhdessä Jumalaa elämän lahjoista ja pyydetään Jumalan huolenpitoa ja johdatusta. Samalla pyydetään voimaa kunnioittaa toista ja etsiä Jumalan tahtoa. Rukouksen yhteydessä voidaan lukea Jumalan sanaa. Se voidaan toteuttaa yksityisesti tai yhteisöllisesti siten kuin asianomaiset yhdessä sopivat.
2. Rukoilla voi asianosaisten yhdessä sopimassa paikassa. Kirkkotilan käyttämisestä on säädetty kirkkojärjestyksessä (KJ 9:7; KJ 14:2).
3. Tällaisessa rukouksessa ei ole kyse kirkollisesta toimituksesta tai sellaiseen rinnastettavasta avioliiton siunaamisesta. Siinä ei käytetä avioliiton vihkimiseen tai sen siunaamiseen kuuluvia erityisiä osia (esimerkiksi kysymykset, lupaukset, sormusten vaihto, puolisoiksi julistaminen, liiton siunaaminen).
4. Kirkon työntekijän pastoraaliseen vastuuseen kuuluu, että hän on valmis asettumaan rinnalle, kuuntelemaan ja tukemaan jokaista ihmistä. Pastoraalisessa kohtaamisessa rukous perustuu yhteiseen sopimiseen ja kirkon työntekijän vapaaseen harkintaan eikä synnytä uusia virkavelvollisuuksia kirkon työntekijälle tai seurakunnalle. Kirkon työntekijän tulee antaa rukouksesta tilanteen luonteen mukainen kuva ja pitää kiinni häntä sitovista ohjeista koskien myös kirkon omaa avioliittokäsitystä.
5. Piispa vastaa hiippakunnassaan ja kirkkoherra seurakunnassaan tämän ohjeen valvonnasta ja antaa tarvittaessa tarkempia ohjeita (KL 18:1; KJ 6:34)
[Ohje-ehdotus päättyy]
Edellä olevan ohjeehdotuksen sanamuodot eivät ota kantaa avioliiton sukupuolijakautumaan, mutta asia tulee otettavaksi huomioon 4. kohdan perusteella. Nähdäkseni rukous sopii yhtä hyvin sekä ennen että jälkeen vihkitilaisuuden ja kihlaparin osalta rukoustilanne voisi olla jo hyvissä ajoin ennen hääpäivää.
Selkäpiitä karmii se hyytävä kylmyys, jolla kuvitellaan astuttavan ihmisen rinnalle ja samaan aikaan suhtaudutaan hänen avioliittoonsa, niinkuin sitä ei olisi olemassa.
Heikki Leppä
Kuvittelen ymmärtäväni täysin mitä tarkoitat ja olen kaiketi joltain osin myös samaa mieltä. Tässä mennään teidän pastorien ammatin vaikeisiin asioihin. Kun käytöön onnannettu sekä sideavain, että päästöavain, on niitä käytettävä rakaudellisesti.
Asiahan ei opillisesti muutu mitenkään verrattuna nykytilanteeseen, kun puolisot ovat rekisteröineet parisuhteensa. Arvelisin useimmillla heitä olevan jo nyt itseymmärräys, että kyseessä olisi avioliiton kaltainen suhde ja samanaikainen tieto että kirkko määrittelee asian toisin.
On sitten tilanne sidonnainen kysymys, missä määrin tämä ristiriita nousee tilanteessa esiin. Jos pariskunta ei itse halua tilaisuudessa korostaa omaa, kirkon käsityksestä poikkeavaa käsitystään, on tilanne vähemmän ristiriitainen myös kirkon työntekijälle.
Ehkä vaikein tilanne on niillä kirkon työntekijöillä jotka maallisen regimentin näkökulmasta kannattavat uutta avioliittolakia, mutta haluvavat pysyä uskollisena kirkon uskolle, opille, yhteisille päätöksille ja traditiolle.
Tämän suhteen toisin esiin, että luonnostelemani rukousohje kuuluu vapaamuotoisen uskonnonharjoittamisen piiriin, eikä kyseessä ole seremoniasta. Näinhän asia on toki ns. parisuhderukuksenkin osalta.
Muotoileman rukoustilane ilman seremoniallista merkitystä palvelisi uskonnonharjoittamisena entistä paremmin myös samaa sukupuolta olevia pareja, sillä toisin kuin parisuhteen rekisteröintiin, siviilivihkimiseen liittyy seremonia.
Varsinaisen hääjuhlansa kukin pariskunta voi järjestää valitsemassaan juhlapaikassa haluamallaan tavalla vaikkapa täysin uskonnottomasti, eikä asia tältä osin kirkontyöntekijän vaikutuspiirissä.
”…haluavat pysyä uskollisena kirkon uskolle, opille, yhteisille päätöksille ja traditiolle.” Usko on uskollisuutta Jumalalle. Usko ei käsitykseni mukaan ole jotain, jolle kuuluu olla uskollinen. Vertailun vuoksi voisi miettiä, onko oikein rakastaa rakastetun sijasta rakkautta. Oppi on asia, jota tutkitaan, korjataan ja kehitetään. Tietylle oppilauseelle uskollinen saattaa jämähtää piankin jastaan jälkeen jääneeksi taantumukselliseksi. Yhteiset päätökset voidaan kumota yhteisillä päätöksillä. Sen pidemmälle ei liene velvollisuutta olla uskollinen. Traditiolle uskollisia moitti itse Jeesus. Hänelle kristityn tulee olla uskollinen.
Martti Pentti
Asia riippuu myös siitä, tarkasteletko asiaa kirkkososiologisesti vai dogmaattisesti. Käytännön tilanteet vaihtelevat ilman että samalla pitäisi jotenkin muuttaa dogmeja. Dogmit pysyy vaikka arjen käytänteet muuttuu.
Kokonaan toinen asia on, jos suhtaudut postmodernisti kirkon dogmeihin. Silloin kaste ja ehtoollisoppi voi olla ”sinnepäin” ja uskontunnustus symbolinen ilmaisu jolla liitytään kirkon perinteeseen.
Postmodernissa kirkollisuudessa kirkolliset toimituksetkin ovat vain tapakulttuurin jatketta ja kirkollisia tapoja voidaan muuttaa kulloistenkin muutospaineiden mukaisesti. Tunnustuskirkossa näin ei toimita ja Suomen ev.lut. kirkko on kirkkolain perusteella edelleen tunnustuskirkko.
Uskollisuus ei kuulosta minun korvissani sosiologialta eikä dogmatiikalta. Jostakin syvemmästä arvosta siinä on kysymys, lujemmasta kuin tarkastelu.
Olen pohtinut sitä miten samaa sukupuolta oleva pari tuntisi olevansa tervetullut kirkkoon. Jotenkin ajatus katkeaa aina siinä kohdin kun mietin, että miten ihan perusavoparit kokevat olevansa tervetulleita kirkkoon? Heidän parisuhdettaan ei ole siunattu. En tiedä onko kukaan koskaan kysynytkään asiasta tai onko asiasta koskaan puhuttu. En tiedä miten ison kynnyksen se asettaa avopareille ja miten paljon se vaikuttaa siihen miten helppoa avoparin on kävellä kirkkoon ja kokea olevansa tervetullut. En tiedä miten iso asia lainkaan viime kädessä on parisuhteen laadun ja tervetulleeksi kokemisen suhde.
Asiaa on kysytty varmaan aika montakin kertaa, mutta vastauksia on saatu aika niukalti
https://www.kotimaa.fi/tulisiko-seurakunnan-rukoilla-avoparin-puolesta-ja-heidan-kanssaan/
”Olen pohtinut sitä miten samaa sukupuolta oleva pari tuntisi olevansa tervetullut kirkkoon.” Heidät voisi ottaa vastaan kirkon työssä toimiva samaa sukupuolta oleva pari.
Miten mies tai nainen jolla on sivusuhteita, voisi tuntea olevansa tervetullut kirkkoon? Pitäisikö nämä suhteet pyydettäessä siunata?
Sikäli jos on kyse pettämisestä, niin vastaus lienee kaikille selvä.
Jos homosuhde voidaan siunata niin samalla logiikalla myös sivusuhde voidaan.