”Kaikkein isoin puute kuitenkin nykyisessä koulutusjärjestelmässä on se, että oikeastaan yliopistossa ja kirkossa ei missään kohtaa panosteta tulevien pastorien luterilaisuuden tuntemuksen varmistamiseen. ” : kirjoitti Jussi Koivisto blogisaan.
Milestäni vielä suurempi puute mielestäni on, jos papiksi valmistuneelta puuttuu evankeliumin tuntemus.
Silloin ei oikein voi enää puhua edes Evankelis – Luterilaisuudesta. Luterilaisen kirkon olennaiset opetukset perustuu kokonaan evankelimiin. Joten ei kukaan voi ilman evankeliumin tuntemusta käsittää edes sitä mistä Luterilaisuudessa on kyse, vaikka osaisi tunnustuskirjat ulkoa.
On ollut yllättävää havaita, miten eräissä keskusteluissa on ehdotettu sanan ”vanhurskaus” poistamista kokonaan käytöstä. Se väite paljastaa juuri tuon mitä kirjoitin.
Vanuhrskaus on olennainen osa evankeliumia. Se muotoutuu vanhurskauden lisäksi SOVITUKSESTA, jonka Jeesus on omalla kuolemallaan meille ansainnut, sekä LUNASTUKSESTA, jossa meidät on ostettu vapaaksi synnin orjuudesta. Sekä PYHITYKSESTÄ, jota ilman emme voi lähestyä Jumalaa.
Nyt sana VANHURSKAUS sisältää tämän kaiken. Hienointa evankeliumissa on juuri tuo, että Jumala on sovittanut, lunastanut ja pyhittänyt ihmisen, joka itsessään voi kokea olevansa suuri syntinen. Tätä vanhurskautta kaipaisin pappien julistuksen ja saarnojen olevan täynnä. Sillä se on juuri sitä hengellistä ruokaa jolla Jeesus kehoitti Pietaria lampaitaan ruokkimaan. Sitä ruokaa aina kaipaa ja vain harvoin on tarjolla.
Ei ole mitään muuta niin riemullista asiaa, kuin se että saa tulla vaatetetuksi Jumalan vanhurskaudella ja pyhyydellä, jonka saa kukin aivan vapaasi omistaa itselleen, jos vain haluaa.
Me uskovat usein jäämme kipuilemaan siinä, ettemme täytä kristityn mittaa. Emme lue, emme rukoile, emme huolehdi köyhistä ym ym. Monenlaiset vaatimukset voivat painaa meidät aivan maahan.Joten emme saa lopulta aikaan yhtään mitään. Sitten tuo ihmeelinen Jumalan vanhurskaus humahtaa sielun läpi ja kaikki muuttuu hetkessä. Niinhän Raamattu todistaa, että Jeesus on kaikkien ihmisten Vapahtaja, mutta varsinkin uskovien. Me uskovaiset kun jatkuvasti uudelleen ja uudelleen tarvitsemme pukeutua Jumalan vanhurskauteen, jotta saamme voiman elää kristityn elämää aidosti.
On kuitenkin hyvä, että teologisessa tiedekunnassa oppii ainakin jonkin verran Raamatun alkukieliä eli hebreaa ja kreikkaa.
”Samoin kuin omena, jonka omin käsin poimit puusta, jossa se on kasvanut, on muita makeampi, samoin vesi, jonka ammennat sen juuri pulputessa vesisuonesta, raikkaampi, ja viini makeampi, kun saat ottaa sen ruukusta, johon se alun perin pantiin kypsymään, samoin on jumalallisilla kirjoituksilla omalaatuinen tuoksunsa ja ne henkivät selittämätöntä aitoutta, jos luemme niitä sillä kielellä, jolla ne alun perin kirjoittivat ne miehet, jotka osalta saivat kuulla ne pyhästä ja taivaallisesta suusta, osalta saman Hengen täyttäminä ovat ne meille välittäneet.”
Erasmus Rotterdamilainen (1465 t. 1466-1536) kreikankielisen UT:n esipuheessa 1516 (suom. Heikki Koskenniemi). Esipuheessa Aarne Toivanen, Luemme Novumia, 1980 Oy Gaudeamus Ab.
Kiitos Pekka Veli blogistasi. Näin on!
Papiksi edelleen tullaan koulutuksen, tunnustamisen, lupaamisen ja tahtomisen jälkeen kun mukana suoritetaan kirjallista kapituleissa. Kätten päälleasettaminen siunauksessa luo yli sukupolvien jatkuvaa perinteen vaalimista. Ennen edellistä on pitänyt selviytyä Piispan kyselytunnista kaffeineen.
Lutheria katsoessa voi huomata Jumalan antavan Oikean Uskon niille joille Jumala asian katsoo Oikeaksi ja Hyväksi antaa. Ovatko kaikki pappimmekaan Oikean Uskon saaneita välitystyössään seurakuntaisia vielä katsomattakaan.
Näin suurin puute kirkossamme on epäkurantti opetus seurakuntajäsenyyden harjoittamisessa katsoen annettavaa opetusta ja hengellistä tiennäyttöä.
Kirkon statuksen nykymeno hoitaa mallikkaasti, mutta tarvittaisiinko enemmän.
Lainaan pätkiä dosentti Timo Eskolan pääkirjoituksesta ”Viimeinen sanapari uunista ulos” Perusta-lehdessä 4/20 :
”Yhtäältä on selvää, että tälle evankelisluterilaiselle kirkolle ei käy hyvin. Sen perustukset on murtanut radikalisoitunut teologia ja niin kutsuttu historiallis-kriittinen eksegetiikka jo vuosikymmeniä sitten. Se kärsii taudista, jonka nimeäkään se ei taida enää tunnistaa. Kirkkomme johto on käytännössä luopunut opin pääkohdista eikä valvo pastoreiden julistusta. Kristinopin tilalle on tullut sosiaalinen arvoliberalismi, jota paradoksaalisesti pidetään kristillisenä nimenomaan siksi, että sen sisältö perustuu aikamme ihmisten “luontaisena” pidettyyn moraalitajuun (vaikka samalla “luonnollisen” katsotaan tarkoittavan vain tilannekohtaista itsenäistä harkintaa, toisin sanoen Raamatusta nousevan moraalin vastakohtaa). Kärjistäen voisi siten sanoa, että luterilainen kirkko on menettänyt dogman – mutta sillä ei ole enää kristillistä etiikkaakaan. Millä perusteella tällaista kirkkoa voisi enää kutsua kristilliseksi?”
”Kaiken todennäköisyyden mukaan kirkkomme kutistuu sekä opetukseltaan että jäsenmäärältään kuin rusina. Se seuraa muiden protestanttisten länsimaisten kirkkojen kehityskulkuja. Luterilaisuus on rikkaassa pohjoisessa katoava luonnonvara ja kristinuskosta kaikkineen tulee köyhän etelän uskonto. Jäsenkatoa on säestänyt teologien keskuudessa aivovuoto (näinhän kävi Yhdysvalloissa ELCA:ssa kymmenisen vuotta sitten). Pastoreita ja teologian maistereita siirtyy katoliseen kirkkoon ja ortodoksikirkkoon. Muitakin reittejä on näemmä löytynyt ihan riittävästi. Tilastollisesti tällä kirkkoinstituutiolla ei ole Suomessa tulevaisuutta.
Toisaalta on yhtä selvää, että Kristuksen kirkolle käy hyvin. Luterilaisuuden ainutlaatuinen perusta on reformaatiossa. Juuri uskonpuhdistuksen kirkot jatkavat sitä “katolisen” eli yleisen kirkon perinnettä, joka seisoo apostolien laskemalla perustuksella.”
”Kristuksen kirkko on tunnustuksemme mukaan “tosi” kirkko ja toteutuu aina, kun evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein. Muutoinhan se ei toteudu lainkaan, vaan toiminta jää pelkäksi puuhailuksi. Sisältönsä kadottanut jälkiluterilaisuus ei palvele enää muuta kuin “lihaa”, kuten Paavali sanoisi. Siksi Kristuksen kirkko on siellä, missä Kristus on. Tosi kirkon jäsenyyttä ei ihminen voi toisesta tunnistaa. Se tunnistetaan vain sanoman puhtauden ja sydämen uskon perusteella. Sola fide, sola gratia.”
——–
”Tästä seuraa, että myös kristityille, niin seurakuntalaisille kuin teologeille, käy Kristuksen kirkossa hyvin. Kirkkoinstituutio Suomessa ei tosin muutu. Raamattuun pitäytyviä aletaan epäilemättä vainota yhä enemmän niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Siitä huolimatta juuri luterilaisen perinteen ylläpitämä evankeliumin saarna synnyttää Kristuksen ansiosta iloa rauhaa kaikkialla, missä sitä julistetaan – tapahtuipa se seurakunnissa uskollisten työntekijöiden kautta tai muissa rakenteissa. Voi olla, että ihmiset joutuvat etsimään omia yhteyksiään ja uusia vaihtoehtoja tämän sanoman löytämiseksi. Moni asia muuttuu. Kaikissa tilanteissa meitä lohduttaa se totuus, että Kristuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä.”
https://www.perustalehti.fi/2020/09/viimeinen-sanapari-uunista-ulos-miten-kay-kirkolle/
Näihin kirkon kehityskulkuihin ja historiaan tutustuneena, en usko Suomen ev.lut. kirkon tulevaisuuteen. En ole uskonut pitkiin aikoihin.
Luin Toivo Loikkasen blogeja ”Kirkkomme tulevaisuudesta”, niin en tiedä itkeäkö vai nauraa. Ei mitään mainintaa Kristuksesta ja siitä että kirkko on Kristuksen kirkko ja seurakunta Kristuksen ruumis. Kristus onkin ajat sitten heitetty sieltä ulos. Niinpä lähtevät sitten kristitytkin. Poikkeuksia toki seurakuntien välillä vielä varmasti löytyy ja eteläisen Suomen tilanne ei ole sama kuin muun Suomen.
Olen miettinyt, että ovatko niille, jotka liittyvät ortodoksiseen ja katoliseen kirkkoon moraalikysymykset tärkeämpiä kuin evankeliumi? Näin kyselen yhtään moraalikysymyksiä väheksymättä.
Mika, en osaa sanoa. Itse en voisi koskaan liittyä kumpaankaan. Minulle luterilainen vanhurskauttamisoppi on luovuttamaton. Tuossa linkittämässäni kirjoituksessa sanottiinkin jotenkin tähän tapaan, että katolisen katekismuksen lukeminen karistaa nopeasti halut liittyä katoliseen kirkkoon.
Ajattelen niin, että Paholainen hyökkää luterilaista kirkkoa ja oppia vastaan, koska siellä evankeliumi jumalattoman vanhurskauttamisesta yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden loistaa niin kirkkaasti. Sen se yrittää tuhota. Mutta se ei tule onnistumaan, sillä Kristus on jo voittanut ja me kuljemme hänen voittosaatossaan, kun vain pysymme lujasti tässä uskossa loppuun asti.
Riitta ja Mika. Katoliseen kirkkoon liittyneet ex-luterilaiset teologit ovat kertoneet tiestään muutamassakin eri yhteydessä. Muun muassa hapatusta.net -sivustolla ja Perustan haastatteluissa. Siirtymisiä on tapahtunut myös ortodoksiseen kirkkoon. Syitä on useampia, mutta yksi keskeinen syy on luterilaisen kirkon ja protestantismin jatkuva sirpaloituminen sekä etääntyminen vanhan kristikunnan uskosta ja elämäntapaopetuksesta. Asemoidun itsekin tunnustukselliseksi luterilaiseksi ja sen Kristus-keskeisessä Raamattu- ja armo-opissa sielu lepää. Mutta meidän kannattaa muistaa, että vanha luterilaisuus on opillisesti monin tavoin lähempänä Roomaa kuin reformoituja ja amerikkalaista kristikuntaa.
Marko, eivätkö elämäntapaopetukset liity juuri moraalikysymyksiin?
Jatkuva sirpaloituminen ja pirstaloituminen minuakin ihmetyttää. Toisaalta kyllä katolilaisuuteenkin kuuluu käsittääkseni monia erilaisia suuntauksia ja liikkeitä.
Katoliseen kirkkoon kuuluu esim. useita eri sääntökuntia.
Marko, olen kyllä näistä liittymisistä tietoinen. Olen yhden papin liittymiskertomuksen lukenutkin juuri Perusta-lehdestä. Mutten siltikään huolimatta ymmärrä miksi kukaan, jolle olisi kirkastunut luterilainen vanhurskauttamisoppi ihan henkilökohtaisella tasolla, liittyy katoliseen kirkkoon. Kyse voikin olla siitä, että se ei ehkä ole kirkastunut. En tiedä.
Olen asunut Saksassa vuosia, mm. katolisessa Baijerissakin. Minulle katolinen kirkko on todellakin melkoisen tuttu. Olen käynyt heidän messuissaan, jopa ehtoollisellakin monia kertoja. Nuorena en tiennyt mistään ehtoollisyhteyksistä- ja -sopimuksista mitään. Kaikki oli jännää, erilaista ja juhlallista.
Totta kai kirkkohistoriaa lukeneena tiedän, että luterilainen kirkko on irtautunut roomalaiskatolisesta kirkosta omaksi kirkkokunnakseen. Olen myös tutkinut katolisen kirkon pelastuskäsitystä. En voi yhtyä siihen missään nimessä. Katolisessa kirkossa on myös minusta paljon lievästi sanottuna outoja juttuja. En hyväksy heidän sakramenttikäsityksiään, en Marian palvontaansa, en Paavia, en pyhäinjäännösjuttuja enkä pyhiinvaellusjuttuja. Mystiikkaa sieltä löytyy tietysti roppakaupalla, samoin kuin ortodoksisesta kirkosta. Se varmaan monia kiehtoo. Kiehtovuus, tunnelmointi ja mystiikka ei kuitenkaan pelasta ketään. Monissa katolisissa kirkoissa Maria on yleensä isona patsaana jossain ja Kristus on pienenä jossain nurkassa. Kyllä olen lukuisissa kirkoissa vieraillut Keski-Euroopassa. Joten tuttua on.
Tiedän myös mitä ovat reformoidut kirkot ja että Amerikassa on evankelikaaleja, reformoituja ja on tunnustuksellisia luterilaisia kirkkoja. En ole tekemisissä näiden kirkkojen kanssa. Kaikenlaiset karismaattiset liikkeetkin Helluntai- ja Vapaakirkkoa myöten ovat tuttuja, mutta vierastan niiden opetusta. Olen yksinkertaisesti luterilainen.
Jumalan ilmoitus on lakia ja evankeliumia. Laki kertoo, mitä Jumala ihmisilta vaatii ja mihin hän kehottaa, evankeliumi kertoo mitä Jumala lupaa ja lahjoittaa. Ns. liberaali kristinuskon tulkinta vesittää lain, kun unohdetaan, että rakkauden lain oikea tulkinta rakentuu kymmenen käskyn sekä Jeesuksen ja apostolien eettisen opetuksen varaan. Liberaalien laintulkinta saa konservatiivit kiinnittämään korostettua huomiota lakiin ja sen yksityiskohtiin, jolloin evankeliumi uhkaa jäädä pimentoon myös heiltä. Olennaista kristillisessä uskossa on evankeliumin sanoma siitä, että itsessään syntinen ja Jumalalle kelpaamaton ihminen voi tulla autuaaksi Kristuksen sovitustyön perusteella kun tunnustaa syntinsä ja anoo armoa. Kirkon uskottavuuden kohentamisen tulisi alkaa siitä, että ristin evankeliumi pysyisi julistuksen keskipisteenä.
Tämä on totta, mutta liberaalissa teologiassa pyritään laista, synnistä ja sovituksesta kokonaan eroon. Tämä on faktaa.
Marko, vastasin siihen tarkennukseesi nyt.
Pekka Veli, en ole vetämässä hernettä nenään. Mutta kun puhutaan vanhurskauttamisopista on hyvä pyrkiä täsmälliseen sanojen käyttöön, jotta ei puhuta toisten ohi. Vuoden 1948 kristinoppi selittää tämän asian erittäin hyvin, vaikka teologit ovatkin omissa piireissään kritisoineet sitä.Luterilaisuus ei ole koskaan ajatellut, etteikö vanhurskaaksi julistamisella ja syntien anteeksi saamisella uskon kautta Kristukseen olisi myös erilaisia vaikutuksia meissä ja meille. Tärkeää on se, että me pelastumme koko ajan meille yksin ulkoa päin lahjoitetun Kristuksen ansaitseman vanhurskauden varassa. Emmekä sen varassa, että olemme jotenkin muuttuneet vanhurskaiksi. Yrjö kiteyttää asian hyvin tässä edellä. Vanhurskauttamisoppi on aina voitu sanoittaa eri tavoin ja vähän eri painotuksin.
Pyysivät että käyttäisin puheenvuoron lähetyspiirissä. Se pyytö tuli kesken tilaisuuden ja en tietenkään ollut siihen valmistautunut. Kerroin siinä vastaavan kokemuksen, kuin tuossa edellisessä boligissani ja yhdistin siihen tämän asian. Sain kiitosta läsnäolevalta papilta heti siitä, että kykenin taitavasti ja yksinkertaisesti kuvaamaan sen mistä vanhurskauttamisopissa on kyse.
Siinä tuli mieleen se, että onkohan niin, että teologit ovat tehneet asiasta niin teoreettisen, etteme me tavalliset pulliaiset pääse tajuamaan ollenkaan sitä miten käytännöllisestä asiasta on kyse. Lausetta hoetaan latinaksi ja suomeksi, mutta harvat tajuavat mitä se käsytännössä heidän kohdallaan tarkoittaa.Jos tajuaisivat, niin kristillisyys ilmenisi kirkossa aivan toisenlaisena.
Uskonpuhdistus oli aikanaan räjäyttävä historiallinen tapahtuma, jossa tapahtui monia mullistavia asioita. Yksi harvemmin esille tullut on, että Luther, vaikka kritisoi Katollista Kirkkoa, niin hän ei suinkaan kumonnut Kirkon teologisia opetuksia ja Kirkon historiaa monilta osin, vaan Luther oli palauttamassa Kirkkoon, sen kadottamat opetukset mm. vanhurskauttamisesta, jota Paavalin kirjeistä oli löytänyt. Tätä ei kannata unohtaa.
Samanaikaisesti tapahtui myös sellainen repeämä, jota voi seurata, kun ja jos jaksaa kaluta historiaa, että Lutherista riippumattomat tahot alkoivat hylkäämään kaiken mitä Kirkko oli opettanut, he repivä Kirkoista alas kuvia, he hylkäsivät ehtoollisen sakramenttalisuuden, ynm. He halusivat mutta kaiken ja hylkäsivät Kirkon Raamattu tulkinnat, he jopa kävivät ulostamassa alttarille merkiksi vihastaan Kirkkoa vastaan joka oli heitä mielestään riistänyt.
Inhimillisesti ymmärrettävää, että tästä joukosta muodostui tulevaisuuden ns. Vapaat suunnat, jotka olivat irtaantuneita kokonaan Kirkon traditiosta ja teologiasta. He alkoivat uudelleen tulkitsemaan Raamattua ja sen seurauksesta he menettivät sen yhteyden alkukirkkoon, joka virheistään huolimatta oli juuriltaan Apostolinen.
Se mitä Suomessa ja Kirkossa on tapahtunut sen jälkeen, kun Amerikkalaiset tulivat tänne 1800 luvulla julistamaan omaa evankeliumiaan, on nähtävillä nykyisin lähinnä Hengellisen kentän hajaannuksena, jota voi seurata tänään monilla foorumeilla.
Kirkolla on edelleen monia vihollisia, mutta pahinta on jos viholliset löytyvät omista riveistä. Yhteinäiskulttuurin katoamisesta kärsii nykyisin koko Suomi, mutta Kirkon yhteinäiskulttuurin katoaminen on globaali ongelma.
”Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta.
Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus.”
Ismo, näin on! On surullista, että kristikunta on niin pirstaleinen. Aina välillä evankeliumin valo pääsee loistamaan kirkkaasti, mutta sitten kohta tulee taas pimeys.
Koska sana rististä on hullutus maailmalle, niin ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Se pyritään tukahduttamaan. Mutta niille, jotka pelastuvat, on sana rististä Jumalan voima. Köyhät ja nälkäiset Kristus ruokkii, mutta rikkaat ja omavanhurskaat hän lähettää tyhjinä pois.
ismo malinen04.01.2022 12:56 kirjoitti
”Yksi harvemmin esille tullut on, että Luther, vaikka kritisoi Katollista Kirkkoa, niin hän ei suinkaan kumonnut Kirkon teologisia opetuksia ja Kirkon historiaa monilta osin, vaan Luther oli palauttamassa Kirkkoon, sen kadottamat opetukset mm. vanhurskauttamisesta, jota Paavalin kirjeistä oli löytänyt. ”
Tämä on ilmeisesti jokin väärinymmärrys. Luther muutti kirkon traditiota merkittävästi, hylkäsi vanhan kirkon tradition ja muodosti uuden traditio tulkinnan mallin. Vanhurskauttaminen muutettiin, ihmisen atropologia muutettiin, tahdosta tuli sidottu, ikonit hylättiin, luostarit torjuttiin, sakramenttien lukumäärä pienennettiin, ekumeeniset kanonit hylättiin ( 3 sitoudutaan), pyhitys käsitys muutettiin, kilvoitus traditio kuivui, kirkollinen hierarkia muutetiin, Marian asema poistetiin, esirukoukset kavennettiin, Raamatun ja tradion suhde muutettiin ja korvattiin muotoperiaatteella.
Miten joku voi vielä sanoa, että palattiin alkuperäiseen? Ja vielä taidettiin kaanonkin kaventaa?
On törkeä valhe esim. väittää, ettei luterilaisuudessa kilvoiteltaisi tai haluttaisi lainkaan kilvoitella.
Kilvoittele hyvä USKON kilvoitus. 1. Tim. 6:12