”Kaikkein isoin puute kuitenkin nykyisessä koulutusjärjestelmässä on se, että oikeastaan yliopistossa ja kirkossa ei missään kohtaa panosteta tulevien pastorien luterilaisuuden tuntemuksen varmistamiseen. ” : kirjoitti Jussi Koivisto blogisaan.
Milestäni vielä suurempi puute mielestäni on, jos papiksi valmistuneelta puuttuu evankeliumin tuntemus.
Silloin ei oikein voi enää puhua edes Evankelis – Luterilaisuudesta. Luterilaisen kirkon olennaiset opetukset perustuu kokonaan evankelimiin. Joten ei kukaan voi ilman evankeliumin tuntemusta käsittää edes sitä mistä Luterilaisuudessa on kyse, vaikka osaisi tunnustuskirjat ulkoa.
On ollut yllättävää havaita, miten eräissä keskusteluissa on ehdotettu sanan ”vanhurskaus” poistamista kokonaan käytöstä. Se väite paljastaa juuri tuon mitä kirjoitin.
Vanuhrskaus on olennainen osa evankeliumia. Se muotoutuu vanhurskauden lisäksi SOVITUKSESTA, jonka Jeesus on omalla kuolemallaan meille ansainnut, sekä LUNASTUKSESTA, jossa meidät on ostettu vapaaksi synnin orjuudesta. Sekä PYHITYKSESTÄ, jota ilman emme voi lähestyä Jumalaa.
Nyt sana VANHURSKAUS sisältää tämän kaiken. Hienointa evankeliumissa on juuri tuo, että Jumala on sovittanut, lunastanut ja pyhittänyt ihmisen, joka itsessään voi kokea olevansa suuri syntinen. Tätä vanhurskautta kaipaisin pappien julistuksen ja saarnojen olevan täynnä. Sillä se on juuri sitä hengellistä ruokaa jolla Jeesus kehoitti Pietaria lampaitaan ruokkimaan. Sitä ruokaa aina kaipaa ja vain harvoin on tarjolla.
Ei ole mitään muuta niin riemullista asiaa, kuin se että saa tulla vaatetetuksi Jumalan vanhurskaudella ja pyhyydellä, jonka saa kukin aivan vapaasi omistaa itselleen, jos vain haluaa.
Me uskovat usein jäämme kipuilemaan siinä, ettemme täytä kristityn mittaa. Emme lue, emme rukoile, emme huolehdi köyhistä ym ym. Monenlaiset vaatimukset voivat painaa meidät aivan maahan.Joten emme saa lopulta aikaan yhtään mitään. Sitten tuo ihmeelinen Jumalan vanhurskaus humahtaa sielun läpi ja kaikki muuttuu hetkessä. Niinhän Raamattu todistaa, että Jeesus on kaikkien ihmisten Vapahtaja, mutta varsinkin uskovien. Me uskovaiset kun jatkuvasti uudelleen ja uudelleen tarvitsemme pukeutua Jumalan vanhurskauteen, jotta saamme voiman elää kristityn elämää aidosti.
Pekka Veli sai taas aikaiseksi kunnon teologisen keskustelun. Oikein hyvä!
Pekka Veli: jos papit toistuvasti käyttävät saarnoissa esimerkiksi tuota ilmaisua: samalla kertaa syntinen ja vanhurskas (paha ja pyhä, kaksiosainen) ja avaavat sitä samalla, seurakunta kyllä oppii. Ikävä kyllä tuollainen julistus on hyvin harvinaista ja seurakuntalaistenkin kristinopin tuntemus laskee kuin lehmän häntä. Ja silloin tärkeätkin termit muuttuavat abrakadabraksi kuulijoiden korvissa.
Riitta ja Sami: Termiä ”vanhurskauttamisoppi” käytetään omien huomioideni mukaan ainakin kahdessa tai kolmessa eri merkityksessä. Luterilaisten herätysliikkeidemme piirissä.
(1) Puhuttaessa vanhurskauttamisesta (esim. erotuksena pyhityksestä tai kuuliaisuudesta tai kristillisestä elämästä kokonaisuutena). (2) Puhuttaessa pelastuksesta: miten ihminen pelastuu tai tulee pelastetuksi. (3) Iskulauseena.
Jos lukee esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen puolustuksen (=Apologia IV) ajatuksen kanssa, huomaa hyvin sielunhoidollisen ja samalla opillisen pyrkimyksen. Tämä lähtökohta hukkuu liian helposti opillisten muotoilujen viilaukseen.
Pieperin dogmatiikka on hyvä, mutta omalla tavallaan hyvin yksipuolinen, varsinkin sen suomennettu lyhennelmä. Siitä puuttuu mm. tälle keskustelullemme ja toistemme ymmärtämiselle tärkeä näkökulma armonjärjestyksestä. Sielunhoidon ja armon näkökulmasta on tärkeä muistuttaa, kuinka me pelastumme/tulemme Jumalan edessä koko ajan vanhurskaiksi YKSIN Jumalan armosta ja Kristuksen tähden. Koko kristillisen elämän kannalta on sitten tärkeä huomata, että vanhurskauttamisesta SEURAA Jumalan tahdon mukainen elämä ja/tai siihen pyrkiminen. Vanhat luterilaiset opettivat vanhurskauttamista seuraavan uudistuksen (lat. renovatio): kuollaan pois synnille ja eletään Kristukselle (=pyhitys suppeassa merkityksessä; pyhitys laajemmassa merkityksessä = koko kristillinen elämä).
Kiitos Marko rohkaisusta. Hyvä keskustelu syntyy, vain hyvien keskustelijoiden välille. Kysyin Pomolta saisinko hyvän otsikon ja Hän antoi sen. Kiva nähdä miten lukijoita ja keskustelua on paljon.
Lahjavanhurskaus on aihe josssa riittää ihmeteltävää.
”…omistan suoraan lahjavanurskauden, toisin sanoen armon, laupeuden ja syntien anteeksiantamuksen vanhurskauden. sanalla sanoen, Kristuksen ja Pyhän Hengen vanhurskauden.Sitä me emme toimillamme saa aikaan, vaan me annamme sen tapahtua”: Näin Luther Galattalaiskirjeen selityksessä. sivu 19.
Juuri tämä on oma kokemukseni ja se kokemus jota moni hyvä kilvoittelija kaipaa, koska kokee oman kristillisen harjoituksensa täysin riittämättömäksi. Miten kummassa tuo lahjavanhurskaus voikin olla niin vaikea opittavaksi, että se katoaa kovin herkästi silmien edestä.
Samilta kysyisin sitä, mikä tässä lahjavanhurskaudessa on se harha, josta mainitsit. Itse en näe siinä muuta kuin Kristuksen suuren kunnian. Olen kuin yksi niistä vanhimmista, jotka ilmestyskirjassa heittävät lakkaamatta kruunuaan Kristuksen valtaistuimen eteen. Sen jatkuvuuden tekee mahdolliseksi, juuri tuo lahjavanhurskaus.
Jopa Luther valitti sekoittavansa välillä lain ja evankeliumin, joten hänelläkin oli tuo sama vaiva, jossa lahjavanhurskaus katoaa mielestä. Joten siitä kannattaa keskustella, jotta niin ei käy.
Riitta puhuit todella Roomalaiskirjeestä, tuosta tuli vain mieleen Paavalin sanat Galatilaisille ” Ja niin älyttömän selvästi” oi te älyttömät Galatalaiset, mutta yhtä kaikki. Roomalaiskirjeessä Paavali torjuu juutalaisten väärän lain tulkinnan, kuten samoin galatalaiskirjeessä judaismin, pelastuakseen olisi suoritettava ympärileikkaus. Näihin Paavali toteaa, ihminen ei näin pelastu lain avulla. Olen tätä taustaa vasten samaa mieltä, että ihminen pelastuu armosta. Mutta sillä ei tarkoiteta ilman tekoja ja laki. Paavali itse ei ollut ilman lakia vaan oli Kristuksen laissa, eikä tehnyt lakia mitättömäksi, tai laittanut lain tekoja uskoa vastaan. ” Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain.” ( Rm 3:31). Paavali opettaa siis samaa asiaa mitä Jaakob; ” Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” ( Jaakob 2:24). Samasta asiasta puhuu Paavali hebrealaiskirjeessä; ” Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa;” ( Hebr 12:14). Näin pelastus on uskosta ja teoista.
Kun kirjoitat synnin vallasta, ” sillä kaikki ovat tehneet syntiä ” ja ” ovat synnin alla, synnin vankilassa” niin luterilaiset ymmärtävät tämän Augustinolaisesta perisyntisyydestä käsin, näin ei alkukirkossa ja yhtenäisessä kirkossa käsitetty. Tässä luterilaisuus seuraa siis pyhää Augustinuksen opetusta, ja tällä on vaikutus kuvaan pelastuksesta ja vanhurskauttamiskäsitykseen. Eskola kuvaa mielestäni oikein yhdenvertaisuutta. Samalla hänen käsitys perisynnistä seuraa tätä Augustinuksen kaavaa ja tulkintaa.
Riitta kirjoitat; ” Sami, näin siis esität että ihminen vanhurskautetaan ainakin osittain tekojensa (ansioidensa) perusteella. Tämä on laista saatavaa vanhurskautta. Tätä käsitystä Paavalin teologia ei selvästikään edusta.”
Pelastus on uskon ja tekojen kautta, käsite ansio, ansioajattelu tulee meille katolisen tradition vastustamisesta, eikä se kuulu pelastuksen koko katolinen ansioajattelu. Johtopäätelmäsi on väärä; se joka pelastuu uskon ja tekojen kautta edustaisi laista saatavaa vanhurskautta. Uskon ja tekojen kautta saatu vanhurskaus ei ole juutalaista lain tulkintaa. Paavali itse sanoo, että häntä ei ole vielä vanhurskautettu; ” sillä ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu, vaan minun tuomitsijani on Herra.” ( 1 Kor 4:4) Tämä lause ei ole ristiriidassa tämän kanssa; Room. 5:1:n kanssa, ” Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa”. Miten Paavali voi puhua näin jos hänet on vanhurskautettu? Siksi koska vanhurskaus on prosessi, ei pelkkä syyllisen julistaminen syyttömäksi toimi. – No nämä ajatukset nyt riittäköön.
Marko kirjoitat; ”Jos lukee esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen puolustuksen (=Apologia IV) ajatuksen kanssa, huomaa hyvin sielunhoidollisen ja samalla opillisen pyrkimyksen. Tämä lähtökohta hukkuu liian helposti opillisten muotoilujen viilaukseen.”
On arveltu, että jako vanhurskauttamiseen ja pyhitykseen on tehty luterilaisessa teologiassa sielunhoidollisista syistä. Mitä tulee Pieperin dogmatiikkaan hän argumentoi juuri tunnustuskirjoilla, joten suomalaisnen käännös riittää, jollei selvästi osoiteta, sen poikkeamaa tunnustuskirjoista.
Pekka Veli kysyt; ” Samilta kysyisin sitä, mikä tässä lahjavanhurskaudessa on se harha, josta mainitsit.” Tämä on niin laaja aine, että sitä ei voi kirjoittaa auki tässä, kuin rajoitetusti. Edellä vastasin Riitalle, siinä on jotakin suuntaviivoja.
Sami, luterilainen vanhurskauttamisoppi on kyllä monivivahteisempi kuin Pieperin linjaukset ja sen muotoilut. Minun pointtini on se, että ei kannata vetää yksioikoisesti yhtäläisyysmerkkejä Luther = Tunnustuskirjat = Pieper = Raamattu (vaikka ei myöskään kieltää niitä yhdistäviä piirteitä).
Miksi Sami puhuu tästä Pieperistä? Olen kuullut hänestä puhuttavan, mutta en ikinä mitään hänen teostaan lukenut.
Asia on kyllä nyt niin, että ei tämä vanhurskaus-asia selviä teologiaa tutkimalla. Eiköhän se sekoita pään vain pahemmin. Tämä ei ole teoriaa ja oppeja, vaan elävää uskoa.
Raamattu käteen ja rukousta, niin siitä se lähtee. Myöhemmin voi sitten tutkia eri oppeja ja suuntauksia
Nyt kummastelen sitä mitä tuo ”harha” sana sinulle Sami oikein on ? Sitä kun voi käyttää hyvin kätevästi kumoamaan mitä tahansa. Käsitän harhaopetuksen jonakin joka vie pois juuri lahajavanhurskauden omistamisesta. Lahjavanhurskaus kun vie kokonaisvaltaisesti Kristuksen varaan. Harhat vievät pois Kristuksesta ja hänen työhönsä täydellisestä luottamuksesta, eli uskosta.
Väität että asiaa on vaikea selittää. Kyse on kuitenkin hyvin yksinkertaisesta asiasta, jota yksinkertaisempaa ei voi olla. Joko ollaan matkalla Vapahtajan luo tai pois. Siinä on yksinkertainen ero harhan ja totuuden väilllä.
Juuri näin, harha vie pois Kristuksesta. Luterilaisuudessa on tämä harha sisäänrakennettu vanhurskauttamisopin tulkintaan. Siitä tässä on kysymys. Tässä teoilla ei ole minkäänlaista sijaa luterilaisessa vanhurskauttamisopissa. Näin vanhurskauttaminen tulkitaan 1500 luvulta alkaen eri tavalla, kuin aikaisemmin kirkon historiassa. Verrokiksi voidaan ottaa 1800 luvulla syntynyt helluntailaisuus joka tulkitsi kristillisen kasteen eri tavalla, siksi maailmassa on helluntailiike.
Sami, vastaan nyt vain lyhyesti ja myöhemmin huomenna ehkä lisää.
Tuo 1 Kor. 4:4 sana ”silti” on vähän harhaanjohtava.
Raamattu kansalle kääntää jakeen näin: ”sillä minulla ei ole mitään tunnollani. Se ei kuitenkaan tee minua vanhurskaaksi, vaan minun tuomarini on Herra.”
Käännös -92: ”Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra”.
Tässähän on kyse vain siitä, että Paavali sanoo että hänellä ei ole mitään tunnollaan. Mutta että Jumala ei sen tähden katso häntä vanhurskaaksi, ettei Paavalin omatunnolla ole mitään taakkaa. Ei tietenkään, sillä Paavali tietää että Jumala katsoo hänet vanhurskaaksi yksin sen tähden, että hän uskoo Kristukseen. Samoin hän on selostanut Aabrahamista ja tämän uskosta.
Ja kun luet Room. 3:19-31 niin Paavali täysin selvästi ei edusta tuota mitä väität. ”Mutta NYT Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ILMAN LAKIA, SEJumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat, sillä ei ole yhtään erotusta…….”
Ei tässä ole kyse mistään ympärileikkauksista. Ei se ole se pointti muutenkaan.
Jos miettii Paavalin henkilöhistoriaa, niin ainakin minä olen sataprosenttisen varma, että hänelle tuli täyskäännös lakihurskaudesta. Valtava koko tajunnan räjäyttävä kokemus Damaskoksen tiellä kun hän kohtasi Jeesuksen. Hän luuli lakia noudattamalla palvelevansa Jumalaa ja luotti siis nuhteettomuuteensa. Tässä Kor. 1:4 omatunto -jutussa voi olla vähän samaa ajatusta. Hän ei luottanut enää itsessään olevaan hurskauteen, vaan Vapahtajaansa.
Korostan nyt lopuksi, että suhde Jeesukseen on henkilökohtainen. Jeesusta ei tavoiteta pohdinnoilla, tunnelmoinneilla eikä mystiikoilla. Evankeliumi avautuu henkilökohtaisesti, kun henkilökohtaisesti kohtaan Jeesuksen Jumalan Sanassa. Sana tulee lihaksi. Jumala puhuu siinä Sanassa juuri minulle. Jumalan Pyhä Henki näyttää todellisen tilani Jumalan pyhyyden edessä. Minulle ei jää enää mitään omaa mihin vedota. Silloin sanon Tuomaksen tavoin: ”minun Herrani ja minun Jumalani”.
Riitta, korjaan itseäni, tuo 1 Kor 4:4, voidaan todella kääntää juuri niin kuin 1992 käännös tekee, se on parempi ja ilmeisesti oikeampi käännös. Siinä on kysymys viimeisestä tuomiosta, ihmisen tuomiosta. Parempi kohta olisi Gl 2:17, ” Mutta jos meidät itsemmekin, pyrkiessämme vanhurskautumaan Kristuksessa, on havaittu syntisiksi, onko sitten Kristus synnin palvelija? Pois se!” > Ne jotka turvautuvat Kristukseen, pyrkivät tulemaan vanhurskaiksi todella Kristuksessa, eli jumallistumaan.
Siiten laimaamasi kohta Room. 3:19-31, Ensimmäiseksi Jeesus sanoo; että hän ei ole tullut kumoamaan lakia. Toiseksi Paavali sanoo, että hän on Kristuksen laissa ( 1 Kr 9:21) ja palvelee sitä mielellään Rm 7:25. Miten siis Rm 3 on ymmärrettävä? Jukka Thuren vastaa tätähn hyvin.
” Room. 3:21 Nyt Jumala on … tuonut ilmi vanhurskautensa kr. nyni de … dikaiosyne theou pefanerotai. Teemassa 1:17 väitettiin, että evankeliumissa ”Jumalan vanhurskaus ilmestyy” {dikaiosyne gar theou apokalyptetai). Apostoli palauttaa teesinsä kuulijan mieleen; apokalyptetai ja pefanerotai ovat synonyymejä. Mutta nyt on aika sanoa asiasta jotakin enemmän, siksi tähän lauseeseen tehdään kaksi lisäystä:
laista riippumatta … josta laki ja profeetat todistavat kr. khoris nomou … martyroumene hypo tou nomou kai ton profeton. Jos kerran teeman mukaan vanhurskaus ilmestyy ”ensin juutalaisille” (1:16), sillä täytyy olla yhteys Raamattuun, VT:iin (jota tarkoittaa ilmaus ”laki ja profeetat”). Mutta jos se kuuluu myös kreikkalaisille eli pakanoille, sen täytyy tulla julki ”ilman lakia” eli ”laista riippumatta”, sillä Mooseksen lakia ei ole koskaan annettu pakanoiden noudatettavaksi, se ei ole ainakaan heidän tiensä vanhurskauteen. Ongelma ratkeaa siten, että juutalaisten pyhät kirjoitukset eli ”laki ja profeetat” todistavat juutalaisille edeltäpäin siitä vanhurskaudesta, joka on yhtä lailla tuleva sekä juutalaisten että pakanoiden omaksi.” ( Thuren Roomalaiskirjeen selitys).
Nyt tuo näyttää aika selvältä. Itse asiassa en näe enää ristiriitaa. Sami on puhunut tulkinnasta ja minä taas vanhurskauttamisopin vaikutuksesta omassa ja kohtaamieni kristityyjen elämässä.
Kirjoja lukiessani huomaan, että : ” kirjoittaja on tehnyt saman löydön kuin minä ja iloitsee kristityn vapaudesta yhtä suurella ilolla.” Tai sitten erämaa-aikana sama teksti ravitsee ja vapauttaa taas uudelleen omasta yrittämisestä, johon huomaamatta olen eksynyt.
Sami siis ei ole kumoamassa vanuhrskauttamisoppia vaan ainoastaan sen väärää tulkintaa. Siitä väärästä tulkinnasta olen tässä itsekkin yrittänyt kertoa. Se ettei ymmärrä opin varsinaista sisältöä tietenkin johtaa myös sen väärään tulkintaan. Mikä seikka on olennainen ja näkyvä puute kirkossamme.
Kirjoitat:”Nyt sana VANHURSKAUS sisältää tämän kaiken. Hienointa evankeliumissa on juuri tuo, että Jumala on sovittanut, lunastanut ja pyhittänyt ihmisen, joka itsessään voi kokea olevansa suuri syntinen.”
Tämä on juuri sitä luterilaisuuden ydintä ja sisältöä, joka pitää vielä avata näiden kirkollisten sanojen lisäksi. ”Sovittanut, lunastanut ja pyhittänyt ihmisen” on juuri peruskirkollista kieltä ja ilmaisua, ihan oikeaa. Asian voi ilmaista myös toisin, mutta samalla ajattelen, että noita sanoja ei pidä hylätä, jotta itse asia ei jäisi sivuun.
Kustakin vanhurskauden osa-aleesta voi titetenkin pitää pari kolme raamattutuntia, mutta arvelen ettei teologiaan perehtyneet keskustelijat sitä juuri nyt kaipaa. Tietenkään vanuhrskauden käsitettä ei voi oikein ymmärtää, jollei näitä olennaisia osa-alueita tunne hyvin.
Sami: ”On arveltu, että jako vanhurskauttamiseen ja pyhitykseen on tehty luterilaisessa teologiassa sielunhoidollisista syistä.”
Eikö tämä jako ole oikeastaan Lutherilta? Luther tajusi että pitää erottaa laki ja evankeliumi siten että niitä ei sekoita toisiinsa. Minusta näyttää Sami, että tämä on juuri sinun ongelmasi. Sekoitat lain ja evankeliumin. Sekoitat lunastuksen ja pyhityksen. Kun ne sekoittuvat, ihminen ei saa rauhaa.
Juuri niin sielunhoidollinen asia. Sitähän tämä on juuri on. Että ihminen saa rauhan ja sovinnon Jumalan kanssa. Sinun vanhurskautumisprosessissasi Sami sitä ei kukaan todellakaan saa. Mistä tietäisin, että olen vanhurskautunut tarpeeksi kuolemaani mennessä? Vai onko sinulla niin, että mitä siitä puuttuu, niin sen sitten kuittaa Kristuksen sovitustyö? Näinhän on suurinpiirtein roomalaiskatolisuudessa.
Nämä ajatukset kävin aikanaan lävitse. Ja olen päätynyt samaan kuin Luther omakohtaisen taistelun tuloksena. Tällainen taistelu on nähdäkseni jokaisen käytävä, kaikki muu on vain luonnollista ihmisen uskonnollisuutta, jonka kautta ei Jeesuksen ristinsovitustyö saa sitä arvoa, mikä sillä totisesti on eikä päästä Kristuksen tuntemiseen.
Uskomaton väite, että Paavali ei olisi katsonut olevansa vanhurskautettu!?
Miten muuten Sami ajattelet, että Jeesus pelasti ristinryövärin? Oliko hänellä vanhurskautumisprosessi? Sinä sekoitat lunastuksen ja pyhityksen. Lunastus on täydellinen niin ja aamen ja olemme sen perusteella uskon kautta vanhurskautettu ja Jumala voi ottaa meidät milloin vain luokseen, ilman mitään tekoja ja vanhurskautumisprosesseja. Pyhitys on kristityn vaellusta uskossa synnin ja armon syvemmässä tuntemisessa. Miksi? Siksi että hän on jatkuvassa yhteydessä Jeesukseen Kristukseen ja hänessä tapahtuu kuolemista synnille. Näitä kahta asiaa ei saa sekoittaa. Täydellinen vanhurskautus eli Kristuksen työn hyväksi lukeminen uskon kautta Kristukseen ja toisaalta pyhityselämä kristittynä.
Uskonpuhdistu keksi tämä laki ja evankeliumi aparaatin, siis tulkintamallin Raamatun ymmärtämiseen. No se on tietyllä tavalla toimiva ja samalla rajallinen, liian kapea, siitä tulee tiukka opillinen konstruktio. Jos luet vaikka Lutherin kirjan laki ja evankeliumi joka on väittelyyn perusta argumentaatio, niin ei se nyt mitään helpoimpia ole. > Lisäksi suomessa jotkut tunnustus piirit ( Raamttuopisto jne.. ) käyttävät tätä fanaattisen uskonnollisuuden leimakirveenä ( älä provosoidu) kuka hallitsee lain ja evankeliumin se on sellainen oppisysteemi jossa terä-älyset tekevät tulosta.
Totta kai ristinryövärillä oli prosessi menossa, ja jatkuu taivaassa. Puhut lunastuksen ja pyhityksen sekoittamisesta. En nyt oikein tiedä mitä tuohon vastata, mutta sanotaan nyt, että en ymmärrä tätä sekoittamisajatusta ollenkaan. Luterilainen ei luterilaisen tunnustuksen mukaan tarvitse ollenkaan pyhitystä, koska hän on jo pyhä. Mihin hän sitä tarvitsisi?
Sami, lihan takia.
Riitta, tarkoitatko, että pyhität lihaa?
Sami: ”Juuri näin, harha vie pois Kristuksesta. Luterilaisuudessa on tämä harha sisäänrakennettu vanhurskauttamisopin tulkintaan. Siitä tässä on kysymys. Tässä teoilla ei ole minkäänlaista sijaa luterilaisessa vanhurskauttamisopissa. Näin vanhurskauttaminen tulkitaan 1500 luvulta alkaen eri tavalla, kuin aikaisemmin kirkon historiassa.”
Koska luet teot vanhurskauttamiseen, selvennykseksi = siis siihen kun Jumala vanhurskauttaa jumalattoman uskon perusteella (vanhurskaaksi julistaminen/lukeminen), niin juuri siinähän se harha on!
Room. 4:1-3 ”Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan? Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhhurskaudeksi”.
Siis usko luettiin vanhurskaudeksi, ei teot. Vanhurskautettu eli vanhurskaaksi luettu. Tämä on niin selvää pässinlihaa, ettei muuksi muutu. Ja samoin lukuisat muut kohdat Paavalilla.
Riitta laita tuohon Room 4-13 Jaakobin kirjeen luku 2 niin löydät tasapainon.
Sami, aina sinä luet vain Jaakobin kirjettä 🙂 Minulla ei ole mitään ongelmaa sen kanssa.
Kirjeessään Tiitukselle Paavali kirjoittaa: ” Oppikoot meikäläisetkin tarpeen vaatiessa, harjoittamaan hyviä tekoja, etteivät jäisi hedelmättömiksi”. Tiitus 3:14
”Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, hän pelasti meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta vaan laupeutensa tähden uudestisyntymisen pesun ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta. Tämän Hengen hän vuodatti runsaasti päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me, vanhurskautettuina hänen armostaan, tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan.” Tiitus 3:4-7
Ja sitten: ”Tämä sana on varma, ja tahdon sinun teroittavan näitä asioita, että ne, jotka uskovat Jumalaan, olisivat ahkeria tekemään hyvää. Se on ihmisille hyvää ja hyödyllistä”
On siis huomattava; ihmisille hyvää ja hyödyllistä. Ei Jumalalle. Eikä teot lisää mitään vanhurskautukseen, joka on täydellinen siksi, että itse Jumala on hyväksynyt Poikansa syntisten puolesta vuodattaman uhriveren sovitukseksi maailman synneistä. Jumalalle me tuomme hyvillä teoilla kunniaa ja ihmiset näkevät hyvät työt ja ylistävät siitä Jumalaa.
Jeesus: ”Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa. ” Matt. 5:16
Teot ovat hyödyllisiä koko luomakunnalle ja myös Jumalalle. Jumala tarvitse meidän hyviä tekojamme. Teoista kristitty saa myös taivaassa palkan. Teot eivät lisää vanhurskauteen mitään. Objektiivinen sovitus on täydellinen, siinä ihminen ei ole ollut osallinen. Se on tapahtunut ristillä kuten kuvaat. Kristus on täydellisesti uhrannut itsensä, se on kertakaikkinen.
Mutta luuletko, että tämä loppui tähän? Ei loppunut. Vanhurskaus kasvaa vanhurskaassa ihmisessä, se on jatkuvan prosessin tila, kuten ilmestyskirja sanoo; Pyhä pyhittyy ja saastainen saastuu tai kuten lainaat Mt 5:16. > tätä kutsutaan myös Jumalan kuvan kirkastumiseksi ihmisessä.