”Kaikkein isoin puute kuitenkin nykyisessä koulutusjärjestelmässä on se, että oikeastaan yliopistossa ja kirkossa ei missään kohtaa panosteta tulevien pastorien luterilaisuuden tuntemuksen varmistamiseen. ” : kirjoitti Jussi Koivisto blogisaan.
Milestäni vielä suurempi puute mielestäni on, jos papiksi valmistuneelta puuttuu evankeliumin tuntemus.
Silloin ei oikein voi enää puhua edes Evankelis – Luterilaisuudesta. Luterilaisen kirkon olennaiset opetukset perustuu kokonaan evankelimiin. Joten ei kukaan voi ilman evankeliumin tuntemusta käsittää edes sitä mistä Luterilaisuudessa on kyse, vaikka osaisi tunnustuskirjat ulkoa.
On ollut yllättävää havaita, miten eräissä keskusteluissa on ehdotettu sanan ”vanhurskaus” poistamista kokonaan käytöstä. Se väite paljastaa juuri tuon mitä kirjoitin.
Vanuhrskaus on olennainen osa evankeliumia. Se muotoutuu vanhurskauden lisäksi SOVITUKSESTA, jonka Jeesus on omalla kuolemallaan meille ansainnut, sekä LUNASTUKSESTA, jossa meidät on ostettu vapaaksi synnin orjuudesta. Sekä PYHITYKSESTÄ, jota ilman emme voi lähestyä Jumalaa.
Nyt sana VANHURSKAUS sisältää tämän kaiken. Hienointa evankeliumissa on juuri tuo, että Jumala on sovittanut, lunastanut ja pyhittänyt ihmisen, joka itsessään voi kokea olevansa suuri syntinen. Tätä vanhurskautta kaipaisin pappien julistuksen ja saarnojen olevan täynnä. Sillä se on juuri sitä hengellistä ruokaa jolla Jeesus kehoitti Pietaria lampaitaan ruokkimaan. Sitä ruokaa aina kaipaa ja vain harvoin on tarjolla.
Ei ole mitään muuta niin riemullista asiaa, kuin se että saa tulla vaatetetuksi Jumalan vanhurskaudella ja pyhyydellä, jonka saa kukin aivan vapaasi omistaa itselleen, jos vain haluaa.
Me uskovat usein jäämme kipuilemaan siinä, ettemme täytä kristityn mittaa. Emme lue, emme rukoile, emme huolehdi köyhistä ym ym. Monenlaiset vaatimukset voivat painaa meidät aivan maahan.Joten emme saa lopulta aikaan yhtään mitään. Sitten tuo ihmeelinen Jumalan vanhurskaus humahtaa sielun läpi ja kaikki muuttuu hetkessä. Niinhän Raamattu todistaa, että Jeesus on kaikkien ihmisten Vapahtaja, mutta varsinkin uskovien. Me uskovaiset kun jatkuvasti uudelleen ja uudelleen tarvitsemme pukeutua Jumalan vanhurskauteen, jotta saamme voiman elää kristityn elämää aidosti.
Sami: ”Jos ei halua ymmärtää alkuperäisiä juuriaan ja niitä ekumeenisia konsiilien päätöksiä, jossa luotiin uskontunnustukset, kristologiset formulat, jossa kehitettiin kolminaisuus oppi, jossa muodostettiin kaanon ja linjattiin monia kysymyksiä. ”
Kuka tässä ei halua ymmärtää alkuperäisiä kristikunnan juuria? En ainakaan minä kuulu niihin. Ja näistä kyllä on opetusta ja luentoa myös sinun halveksimallasi Raamattuopistolla ja esim. STI:n sivuilla löytyy opetusvideoita.
Sami: ”Luterilainen ei luterilaisen tunnustuksen mukaan tarvitse ollenkaan pyhitystä, koska hän on jo pyhä. Mihin hän sitä tarvitsisi?”
https://tunnustuskirjat.fi/yo/3.html
”Mutta Paavali sanoo: (Room. 3:28) ”Meidät vanhurskautetaan uskon kautta, ilman tekoja” ja antaa siten ymmärtää, että uskolla tapahtuvaan vanhurskauttamiseen ja tästä puhuvaan opinkohtaan eivät kuulu sen paremmin katumus kuin vanhurskauttamista seuraavat teotkaan. Hyvät teothan eivät ole vanhurskauttamisen edellytys vaan sen seuraus. Persoonan on oltava vanhurskas voidakseen ruveta tekemään hyviä tekoja.
Edelleen: vaikka uudistuminen ja pyhittyminen ovat välimiehemme Kristuksen lahjaa ja Pyhän Hengen työtä, eivät nekään kuulu vanhurskauttamiseen eivätkä siitä puhuvaan opinkohtaan vaan sen seurauksiin. Turmeltunut lihamme estää uudistusta ja pyhitystä saavuttamasta täydellistä puhtautta tämän elämän aikana. Siitä on tohtori Luther kirjoittanut osuvasti mainiossa, laajassa Galatalaiskirjeen selityksessään:41
”Olemme mekin sitä mieltä, että opetuksessa on puhuttava myös rakkaudesta ja hyvistä teoista, mutta sen on tapahduttava oikeassa yhteydessä, niin että oppi teoista pidetään erillään vanhurskauttamisopista. Mutta nyt meitä askarruttaa itse pääkysymys; nyt emme kysy, onko oikein rakastaa ja tehdä hyviä tekoja, vaan me tutkimme kysymystä, kuinka tullaan vanhurskaaksi Jumalan edessä ja pelastutaan. Siihen me vastaamme pyhän Paavalin kanssa: me tulemme vanhurskaiksi ainoastaan uskomalla Kristukseen, emme tekemällä lain määräämiä tekoja, emme rakastamalla. Näin vastatessamme me emme syrjäytä tekoja emmekä rakkautta, niin kuin vastustajat valehdellen ja herjaten väittävät meidän tekevän. Me ainoastaan torjumme Saatanan yrityksen houkutella meidät pois nyt tutkittavana olevan pääasian tarkastelemisesta muihin puuhiin, jotka eivät tähän millään lailla kuulu. Koska me nyt siis vielä olemme käsittelemässä vanhurskauttamisen uskonkohtaa, me hylkäämme ja tuomitsemme kaikki teot. Tämä uskonkohta on nyt kerta kaikkiaan sellainen, että se ei siedä teoista puhumista eikä niissä puuhaamista. Siksi me panemme poikki kaikki puheet laista ja lain töistä, kun nyt on puhuttava vanhurskauttamisesta.”
”Siksi me panemme poikki kaikki puheet laista ja lain töistä, kun nyt on puhuttava vanhurskauttamisesta.”
Kirkas lainaus Riitta, kiitos! Hyvät työt ja pelastusoppi menevät helposti sekaisin. Blogisti kantaa huolta oikeasta opetuksesta, eikä suotta.
Seurakunnallisesta elämästä voi tulla ”lain taakka” kun lain ja evankeliumin sekoittamisen lisäksi hyvää tarkoittavat rakkaat sisaret ja veljet antavat ”hyviä” tehtäviä hoidettavaksi vasta uskoon tulleelle.
Lisäksi uskonelämän alkutaipaleella kristitty saattaa laskea ”pinnoja” itselleen omasta, itse valitusta hengellisen elämän hoitamisesta?
Laki nostaa jatkuvasti päätään myös kauan kilvoitelleen kristityn elämässä ja yrittää estää näkemästä vain Kristuksen, ”ensimmäisen ja viimeisen”, joka Golgatalta kuulutti: ”se on täytetty.”
Aamen! Kiitos Riitta, että kaivoit tuon esiin! Tuossa kulminoituu juuri se mistä on kysymys! Luther on tässä asiassa tohtori ja me oppilaita ja hyvä niin.
Kiitos Kari ja Ismo! 🙂
Tuo Tunnustuskirjan linkki kannattaa lukea kokonaan. Kopioin tuohon vain osan. Hyvä olisi lukea ja tutkia Tunnustuskirjoja enemmän.
Mielestäni näissä keskusteluissa on tullut juuri ilmi se, että asiat eivät kirkastu oikein, jos lunastus ja pyhitys sekoitetaan toisiinsa. 1. Luominen, 2. Lunastus ja 3. Pyhitys. Niitä ei sovi sekoittaa toisiinsa.
Tuo Samin ”Luterilainen ei luterilaisen tunnustuksen mukaan tarvitse ollenkaan pyhitystä, koska hän on jo pyhä. Mihin hän sitä tarvitsisi?”
– kertoo juuri tästä, että toiset ajattelevat pelastuksesta niin että ihminen toimii yhdessä Jumalan kanssa ihmisen pelastumiseksi. Tämä on synergismiä, jota esim. Pelagius edusti.
Toisaalta ymmärrän huolen kilvoittelusta, mutta se ei lisää mitään Kristuksen työhön. Jos se lisäisi, niin silloinhan Kristuksen sovituskuolema ei olisi täydellinen. Ja ihminen pelastuisi kilvoittelunsa ansiosta ainakin osittain. Tällöin mielestäni Kristuksen sovituskuoleman syvyyttä ja synnin vakavuutta ei ole ymmärretty.
Kyse on siis syvimmiltään siitä ymmärretäänkö niin, että ihminen pelastuu Kristuksen ihmisessä tekemän vanhurskautumisprosessin (kilvoittelun=pyhityselämä) perusteella (kokonaan tai osittain) vai kokonaan Jumalan armosta Kristuksen kärsimän ristinsovituskuoleman perusteella? Itse pitäydyn viimeksi mainittuun.
”Oikea armo on ryövärin armoa.”
Ryöväri oli kyvytön pelastamaan itseään. Niin olemme mekin. Kristus on meidän ainoa toivomme sekä elämässä että kuolemassa. ”Kristus on meille meille elämä.” (Biblia)
Lisäksi vielä pohdin sitäkin, että Luther jos kuka tiesi mitä on kilvoittelu rääkätessään itseään henkihieveriin luostarissa. Kilvoitteleeko kukaan meistä kuten hän teki? Siksi kun tällaiselle kilvoittelijalle on auennut Jumalan armon evankeliumi, niin eikö heidän opetustaan kannattaisi lukea ja tutkia?
Riitta Sistonen voisitko tarkentaa kuinka ”näet” että Lutherille olisi auennut Jumalan armon evankeliumi?
Mitä luet historiasta kun hän sai ns ”yhteiskunnan” tuen niin kuinka ”armollinen” hän oli toisia lähimmäisiä kohtaan?
Riitta vastaan vielä tuon tunnuskirjojen ja galatalaiskirjeen johdosta. Tässäkin täytyy pitää mielessä luterilainen konteksti, se historiallinen maisema jossa vanhurskauttamisoppi muotoiltiin. Vastassa oli katolinen ansio-oppi joka vaikutti muotoilujen taustalla. Siihen aikaan se oli hyvin yleistä ja läpäisi yhteiskuntaa kauttaaltaan. Tästä näkökulmasta käsin asiat on kirjoitettu. Mutta on tässä vielä enemmänkin. Luther ei ymmärtänyt lain ja evankeliumin merkitystä oikein, monet asiat sekoittuvat, Roomalaiskirjeen ja Galatalaiskirjeen tulkinnassa, erityisesti vanhurskauden merkitys muuttuu suhteessa alkukirkon tulkintalinjaan. Objektiivisesta vanhurskaudesta tuli määräävä prinsiippi, eli koko kristillinen kilvoitus tätä myötä vääristyi. Sovitus nähtiin julistustapahtuma taivaan foorumilla, ei tarvittu enää mitään kilvoitusta, koska se ei tuo mitään lisäarvoa kristillisyyteen. Väärästä vanhurskauttamisopista seurasi sitten joukko lisää sekoilua.
Idän teologia muotoilee asian taas näin;
”Me voimme puhua sekä objektiivisesta että subjektiivisesta pelastuksesta. Objektiivinen pelastus on toteutunut yksinomaan Jeesuksen Kristuksen ansiosta, mutta subjektiivinen pelastus, jota Uuden testamentin kielessä nimitetään myös “vanhurskauttamiseksi”, “pyhitykseksi” ja “pelastukseksi” ahtaammassa merkityksessä, toteutuu objektiivisen pelastuksen seurauksena meidän oman toimintamme kautta, kun pyrimme omaksumaan pelastuksen eli saavuttamaan sen henkilökohtaisine ponnistuksinemme yhteistyössä Jumalan armon kanssa.”
Arkkimandriitta Cleopa Ilie: Ortodoksisesta uskosta. Ohjaajavanhuksen vastauksia Kirkon perinnettä koskeviin kysymyksiin.
Samilta:
”Objektiivinen pelastus on toteutunut yksinomaan Jeesuksen Kristuksen ansiosta, mutta subjektiivinen pelastus, jota Uuden testamentin kielessä nimitetään myös “vanhurskauttamiseksi”, “pyhitykseksi” ja “pelastukseksi” ahtaammassa merkityksessä, toteutuu objektiivisen pelastuksen seurauksena meidän oman toimintamme kautta, kun pyrimme omaksumaan pelastuksen eli saavuttamaan sen henkilökohtaisine ponnistuksinemme yhteistyössä Jumalan armon kanssa”
Kristus sovitti meidät ilman meidän tekojamme. Meidän tekomme ovat täysin muuta ulkopuolella Kristuksen täydellisen työn.
”kun pyrimme omaksumaan pelastuksen eli saavuttamaan sen henkilökohtaisine ponnistuksinemme yhteistyössä Jumalan armon kanssa”
Ponnistellen, pinnistellen pyhiksi. Tätä pitää karttaa; ”Oma tarmo ja Jumalan armo”. Oma työ ei koskaan riitä Kristuksen työtä ”paikkaamaan.” Kuinka paljon omaa työtä tarvitaan, että se riittää pelastukseen yhdessä Kristuksen työn kanssa?
”Henkilökohtaiset ponnistukset yhteistyössä Jumalan armon kanssa.” Vapaat suunnat ymmärtävät tämän? Minulle ei sanomasi uppoa. Minä tarvitsen yksin Kristuksen täytetyn työn. Oma työni ei koskaan riitä.
Kari, olet nyt informoitu väärin. Tässä ei ole kysymys mistään paikkaus operaatiosta. Sovituksen lisäbonuksesta. Objektiivinen ja subjektiivinen eivät ole vastakohtia, vaan kokonaisuus. Kristinusko ja kilvoittelu eivät ole ponnistusta vaan elämää Hengessä, Kristuksen käskyjen mukaan. Jumalan armosta pelastumme. Sitä on hyvä miettiä miksi otamme lukua, jos joku puhuu pyhityksestä, kilvoittelusta.
Sami
Objektiivisen pelastuksen lisäksi tarvitaan subjektiivinen pelastus = armon vastaanottaminen + omat työt(”oma toiminta, henkilökohtaiset ponnistelut)? Kuinka paljon omaa työtä tarvitaan, että se riittää pelastukseen idän teologian opettajille?
Sami
Vastasit jo aiemmin . Selvä, sulattelen vastaustasi..
Sami
Otan ”lukua” aina sen vuoksi, että olen kyvytön pelastamaan itseäni. En rakasta Jumalaa yli kaiken enkä lähimmäistäni niin kuin itseäni. Haluaisin, mutta en kykene. Kilvoitteluni on perin vajavaista. Kilvoittelu jatkuu, mutta pelastukseni on täytetyssä työssä.
Kari riittää kun teet parhaasi, elät katumuksessa, kirkon sakramentaalisessa yhteydessä, Jumala ei sinulta mahdottomia vaadi. Tässä ei ole mistään itsepelastuksesta kyse.
Sami
Luin tarkemmin tekstisi 08.01.2022 22:59. Se avautui kuitenkin ja pääsin ajatukseen sisälle.
Nyt ymmärrän, miksi idässä puhutaan enemmän kilvoituksesta. Se ei mitenkään ohita absoluuttista objektiivista armoa, ei oikealta eikä vasemmalta.
Kiitos valaisusta.
Kari Paukkunen toteat:””i idässä puhutaan enemmän kilvoituksesta. Se ei mitenkään ohita absoluuttista objektiivista armoa, ei oikealta eikä vasemmalta.””
Mikä on tämä ”objektiivinen armo”?
Onko se armo jonka syntinen saa kun tekee parannuksen eli tulee uskoon?
Vai onko se uskovalle koko loppu elämän armoa synneistä?
Kari, olen prikulleen samaa mieltä kanssasi.
Tuossa Samin mallissa lähdetään pois Kristuksen ristin luota ponnistelemaan omiin tekoihin. Se on hyvin yleinen käsitys ja oppi kristikunnassa. Olen tavannut näin ajattelevia kristittyjä pilvin pimein. Heitä on myös ev.lut. herätyskristillisissä piireissä, jopa opettajina toimivia. Jos yrität kertoa heille tästä uskosta ja kristityn vapaudesta missä olet ja mikä sinulle on kirkastunut kun olet lain kanssa aikasi paininut ja kipuillut, niin he ovat täysin ”ulalla”.
Sami, lainasit ortodoksista arkkimandriitta Cleopa Ilietä: ”pyrimme omaksumaan pelastuksen eli saavuttamaan sen henkilökohtaisine ponnistuksinemme yhteistyössä Jumalan armon kanssa.” Tämä taitaa kyllä aika pitkälti olla samaa room.katolisessa opissa.
Sami kirjoititkin aiemmin, että vanhurskauttaminen on vain alku ja sitten on lähdettävä edemmäs. Edemmäs mihih? Omien tekojen puurtamiseen. Juuri näinhän ei pidä tehdä, sillä silloin edetään kauemmas Kristuksen rististä.
Paavali kirjoittaa kolossalaisille, että hän tahtoo heidän tietävän kuinka suuri kilvoittelu hänellä on heidän tähtensä ja laodikealaisten ja kaikkien tähden, jotka eivät ole hänen ruumiillisia kasvojaan nähneet siitä, ”että heidän sydämensä yhteenliitettyinä rakkaudessa saisivat kehotuksen omistamaan täyden ymmärtämyksen koko rikkauden ja pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.” Kol 2:1-3
Paavali ei kirjoita missään kirjeessään että meidän pitäisi vanhurskautua tekojen kautta! Vaan että tulee pysyä Kristuksessa, Kristuksen ”laissa”, opissa ja Jumalan Pojan uskossa. ”Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: Uskosta vanhurskas saa elää.” (1:16-17). Siis eletään uskosta ja kilvoitellaan uskossa. Teoissa sen sijaan ahkeroidaan Paavalin mukaan, ne ovat uskossa kilvoittelun ja elämisen hedelmää (kts. esim. kirje Tiitukselle)
Gal 2:19-20
”Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.”
Paavali kirjoittaa Timoteukselle, että tämä taistelisi jalon taistelun säilyttäen USKON ja HYVÄN OMANTUNNON, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan joutuneet haaksirikkoon. 1. Tim. 1:18-19 Ja seurakuntapalvelijoiden tulee olla ”…vaan sellaisia, jotka pitävät uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa. ! Tim 3:9
Riitta kirjoitit;
” Sami kirjoititkin aiemmin, että vanhurskauttaminen on vain alku ja sitten on lähdettävä edemmäs. Edemmäs mihih? Omien tekojen puurtamiseen. Juuri näinhän ei pidä tehdä, sillä silloin edetään kauemmas Kristuksen rististä. ”
Lainaat kuitenkin; ” Paavali kirjoittaa Timoteukselle, että tämä taistelisi jalon taistelun säilyttäen USKON ja HYVÄN OMANTUNNON, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan joutuneet haaksirikkoon. 1. Tim. 1:18-19 Ja seurakuntapalvelijoiden tulee olla ”…vaan sellaisia, jotka pitävät uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa. ! Tim 3:9”
Eikö, että on kilvoiteltava, kuten Timoteus. Et itse näe tässä ristiriitaa vai? Ei omalla tahdolla osallistua kilvoitukseen, ja kuitenkin pitää seurata Timoteusta joka kilvoitteli itse.
Olisinpa tajunnut aikaisemmin sen, että keskustelussa oli kyse kahden eri keikkokunnan teologian perustavalaatuisista eroista. Jolloin olisin osannut asian vähän coolemmin. Pyydän anteeksi Samilta.
Pekka Veli, ei mitään, homma kunnossa.
Keskustelu karkasi sivuraiteelle, kun ryhdyttiin opillisia erimielisyyksiä ratkomaan. Toisaalta päästiin myös vanhurskauttamisopin keskeisiin teemoihin käsiksi. Joku varmasti ihmettelee sitä, mistä oikein on kyse. Ihmettelyn huomaan kysymyksestä joka tulee usein vastaan: ”mikä sitten on ihmisen osuus, onhan Raamatussa selkeitä käskyjä ja kieltoja. Ei kai niitä voi noin vain sivuuttaa ja elää mielensä mukaan. Tämä kysymys vie koko asian ytimeen. Kyse ei ole ihmisten suhteesta muihin, vaan tässä puhutaan vain ihmisen suhteesta Jumalaan. Jumalan sanan keskeinen vaatimus on, että yli kaiken rakastamme Jumalaa. Tätä käskyä kukaan ei voi täyttää täydellisesti.
Paitsi, jos omistaa uskolla sen vanhurskauden , jonka Jeesus on meille hankkinut. Nyt on tärkeää pitää erillään hyvät teot ja oikea kristillinen elämä silloin kun puhutaan omantunnon suhteesta Jumalaan. Siellä saa olla vain se lahjavanhurskaus joka tulee pelkästä uskosta. Sitä ei voi itse saada aikaan. Sen saa kun antaa sen vain tapahtua sisimmässään. Jumalan Pyhä Henki se ainoastaan saa meissä aikaan. Silloin saamme sen rakkauden sisimpäämme, joka Jeesuksella on Taivaalliseen Isään. Meidänkin sydämeen syttyy iloinen ja luottavainen suhde, jossa kohtaamme Jumalassa rakastavan isän.
Pekka Veli, varmasti ihmettelee. Mutta näistä keskustelu on mitä keskeisintä. Tässä on ytimiltään kyse evankeliumista. Sitä ei pidä ottaa riitelynä.
https://www.youtube.com/watch?v=RQNBKG9MCVI&t=3s
Kuuntelin tämän opetuksen muutama viikko sitten. Hyvä luento.
Luterilaisuudessa ihmisellä on absoluuttisen sidottu tahto, tällä on vaikutus vanhurskauttamisoppiin. Suhteessa Jumalaan Luther korostaa ihmisen täydellistä passiivisuutta. Passio merkitsee toiminnan kohteena olemista. Tämä passiivisuus liittyy juuri uskonelämän alkuun. Ihminen ei voi tehdä mitään, pelastuakseen, vanhurskautuakseen. Tähän myös jäsentyy luontevasti tunnuskirjojen aihe predestinaatiosta, iankaikkisesta valinnasta;
” ”Jumalan iankaikkinen valinta ( praedestinatio ) tarkoittaa sitä, että Jumala määrää jonkun pelastukseen. Se ei koske yhtä lailla hurskaita ja pahoja, vaan sen kohteena ovat ainoastaan Jumalan lapset, ne jotka on valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään, ennen kuin maailman perustustakaan oli laskettu. Paavali sanoo siitä Ef. 1:4): Jumala on valinnut meidät Kristuksessa Jeesuksessa ja “määrännyt lapseuteen”.
https://tunnustuskirjat.fi/yo/11.html”
Näin uskonvanhurskaus kytkeytyy predestinaatioon, koska ihmisen tahto on sidottu. Tämä on kyllä surullinen näkökulma.
Pekka Velin kanssa olen vähän erimieltä, onko soveliasta puhua hyvistä teoista vanhurskauden yhteydessä? Mielestäni se on aika luontevaa, nythän ei tehdä mitään teologista sanakirjaa. Luterilaisuus joutui myös pohtimaan miten suhtautua ihmisen toimintaa ja eettisiin valintoihin. Miten puhua kristillisistä teoista ja välttää samalla puhe ansioista. No tässä siten lähti mopo taas keulimaan. Oppi tekojen merkityksestä luterilaisuudessa on alikehittynyt, ongelmallinen ja sekava. Jos jotain hyvää siitä voisi löytää, on kysymys synergiasta. Tässä lähestytään yhtenäisen kirkon teologiaa, vaikka kokonaisuus menee kiville. Uskon elämän syntymisessä ihminen on sidottu passiivinen, Jumalan työn kohteena. Saatuaan armon ihmisen tahto on synergistisessä suhteessa Jumalaan, ja hänen täytyy tehdä hyviä tekoja ja jos emme tähän suostu menetämme armon.
Riitta, tuo luento yrittää hahmottaa, siis hahmottaa, mutta on keskeneräinen, koska luterilaisuuteen on sisäänrakennettu tämä ongelma ja siitä on hyvin vaikea päästä eroon. Kysymys on hengellisestä pimeydestä, opeista jotka ovat pimeitä. Aika pitkällä Aleksi tuossa on mennyt joten ihan hyvältä näyttää, hän lähestyy yhtenäisen kirkon teologiaa, mutta vielä on matkaa.
Sami, et sitten kuunnellut Kuokkasen luentoa. Et olisi millään ehtinyt. Tämän havainnon tein jo aiemmin, että et lue kommenttejani. Vrt. ”te älyttömät galatalaiset”.
Riitta Sistonen09.01.2022 12:10
Sami, et sitten kuunnellut Kuokkasen luentoa. Et olisi millään ehtinyt. Tämän havainnon tein jo aiemmin, että et lue kommenttejani. Vrt. ”te älyttömät galatalaiset”.
Riitta, minä olen sen kuunnellut paljon aikaisemmin.
Sami, ok. Olit kuunnellut. Hyvä.
Sami: ”Luterilaisuus joutui myös pohtimaan miten suhtautua ihmisen toimintaa ja eettisiin valintoihin. Miten puhua kristillisistä teoista ja välttää samalla puhe ansioista. No tässä siten lähti mopo taas keulimaan. Oppi tekojen merkityksestä luterilaisuudessa on alikehittynyt, ongelmallinen ja sekava.”
Sami, ei ole ongelmallinen, sekava eikä alikehittynyt, vaan se on Paavalin opetuksen mukainen. Tuo ratkaisu, minkä sinä tarjoat, on mielestäni ehdottomasti väärä ja vastoin Paavalin opetusta. Lakihurskaudessa elävät juutalaiset vainosivatkin Paavalia.
”Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme.
Mutta uskon tultua me emme enää ole kasvattajan alaisia. Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa.Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen mukaan.” Gal. 3:24-29
Riitta suosittelen sinulle Olli-Pekka Vainion kirjaa Luther. Siinä tuodaan näitä linjoja esille.
Sami: ”luterilaisuuteen on sisäänrakennettu tämä ongelma ja siitä on hyvin vaikea päästä eroon. Kysymys on hengellisestä pimeydestä, opeista jotka ovat pimeitä. Aika pitkällä Aleksi tuossa on mennyt joten ihan hyvältä näyttää, hän lähestyy yhtenäisen kirkon teologiaa, mutta vielä on matkaa.”
Missä on yhtenäinen kirkko Sami? Toivon todella, että Aleksi Kuokkanen ei etene edemmäksi niihin oppeihin, joita tarjoat.
Lopetan keskustelun osaltani tähän. Tuskin pääsemme Samin kanssa yhteiseen näkemykseen vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä.
Kiitos Pekka Velille ja kaikille keskustelijoille. Jumalan siunausta elämäänne!
Riitta kirjoitat;
”Missä on yhtenäinen kirkko Sami? ” ALkuperäinen kirkko on tietysti Ortodoksi kirkko, muut ovat lähteneet siitä ja siksi kristikunta on pirstoutunut.
Sain kerran nuoruudessani siäisen kehoituksen mennä kirkkoon ja siellä sain ottaa uskolla vastaan anteeksianatamuksen niistä synneistä, jotka ommatuntoani oli painamassa. Sain rauhan ja ilon sisimpääni. Sitten vuosien kuluessa huomasin, että on paljon muutakin elämästä pois perattavaa, kuin jotkut määrätyt synnin. Tajusin koko olemukseni olevan syntinen, jonka tähden perattavaa on liikaa. Nyt sitten oivalsin että Jeesus vei ristille koko syntisen olemuksenikin. Tämän oivallettuani syntyi valtava ilo ja rakkaus sisimpään. Ystävät rakaat kertokaapa mikä olennainen ero näiden kaden tilanteen välillä on? Minun mielestäni ei mitään. Sain vain uudelleen palata samaan lähtöpisteeseen takaisin.
Pekka nyt kysyn mihin väliin uudestisyntyminen mahtuu tapahtumiisi?
Siis eikö ihminen synny lihan tahdosta eli lihasta ilman Jumalan henkeä?
Siis milloin Pyhä Henki tulee uskovaan?
Sovittiko siis Jeesus ristillä syntisen luonnon eli ei tarvita että Jeesus parantaa ihmistä ja ihminen saa Pyhän Hengen?
Pekka Veli kirjoitat;
” Nyt sitten oivalsin että Jeesus vei ristille koko syntisen olemuksenikin. ” Onko sinulla jokin Raamatun paikka mihin tämän perustat?