Kirkon pastoraalinen vastuu, ihmiskäsitys ja Raamatun käyttäminen – näkökohtia ajankohtaiseen keskusteluun

Alkukesän helteiden aikaan ja juhannuksen alla myös kirkollinen keskustelu lämpeni tai suorastaan kuumeni. Ensin tuli tieto siitä, että hallinto-oikeus kumosi Oulun tuomiokapitulin antaman varoituksen. Sitten tuli uutinen siitä, että kirkkomme on yksi Pride-tapahtuman virallisista tukijoista. Viime mainitun asian päätti kirkkohallituksen johtoryhmä.

Ymmärrän, että näihin liittyvät teemat ovat herkkiä ja tunteita herättäviä. Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää niitä äänenpainoja ja lausuntoja, joita asioiden tiimoilta on esitetty. Syntyneen keskustelun jakolinjat muotoutuivat varsin nopeasti ja varsin surulliseen jamaan.

Toisaalle nousivat noista asioista iloitsevat ja toisaalle ne, jotka esittivät ajatuksia vääristä päätöksistä ja kirkon luopumisesta Kristuksen kirkon perustalta. Ymmärrän hyvin, että kannetaan huolta ja halutaan kirkon parasta. Samalla kuitenkin vierastan niitä ilmauksia ja kannanottoja, joita on käytetty. Kun ilmaistaan puolustettavan Kristuksen kirkkoa, silloin ainakin epäsuorasti ilmaistaan, että muut ovat viemässä Kristuksen kirkkoa harhaan tai sellaiseksi ettei se olekaan Kristuksen kirkko.

Helteiden ja tunteiden viiletessä pitäisi kyetä rauhallisesti pohtimaan kirkon pastoraalista vastuuta. Pitäisi kyetä keskustelemaan ja kuuntelemaan. Asian vaikeus on luonnollisesti siinä, että eri tavoin ajattelevien näkemykset ovat kaukana toisistaan ja perustuvat molemmilla tahoilla siihen, miten Raamattua ja kristillistä uskoa tulkitaan. Helposti toinen osapuoli esittää ja on esittänyt, että toiset ovat luopuneet Raamatusta ja jopa kirkon uskon perustalta. Jos ja kun keskustelu menee näihin, ei sen jatkaminen oikein ole mahdollista tai mielekästä.

Raamatussa esitetään vahvoja, torjuvia lausuntoja homoseksuaalisuutta tai sen harjoittamista kohtaan. Toisille nämä ovat luovuttamatonta ja kirjaimellisesti otettavaa sanaa, toisille aikaan sidottua Raamatun kirjoittajien inhimillistä näkemystä.

Asetelma rinnastuu pitkään keskusteluun virkakysymyksestä. Siinäkin toiset esittivät, että viran avaaminen naisille on Raamatun selvän käskyn vastaista. Toiset taas ymmärsivät ao. kohdat ja koko Raamatun viestin tuossa asiassa toisin.

Melko laaja ymmärrys vallitsee lääketieteen ja käyttäytymistieteiden pohjalta siitä, että homoseksuaalisuus ei ole ihmisen valitsema käyttäytymistapa vaan osa joidenkin ihmisyyttä. Myös kirkossa on todettu, että homoseksuaalisuutta ei enää pidetä syntinä (tämänkin osa kyseenalaistaa!) ja että samaa sukupuolta olevat parit voivat olla kirkon tehtävissä. Yhteiskunnan puolella avioliitto on tullut mahdolliseksi samaa sukupuolta oleville pareille. Kirkon sisällä, jotkut sanovat hyväksyvänsä homoseksuaalit mutta eivät sen ”harjoittamista”. Liekö tämä sitten johdonmukaista ja kristillistä? Minusta ei!

Edellisen jälkeen pohdin kovasti kirkkomme ihmiskäsitystä tai –käsityksiä. Mitä ajattelemme ihmisestä? Ajattelemme ihmistä luotuna ja langenneena ja lunastettuna. Mutta ajattelemmeko, että jotkut ovat enemmän langenneita kuin toiset? Tällainen kuva minulle nousee tilanteesta, jossa homoseksuaalien synti on koettu erityisen painavana ja ”kohtalokkaana”. Tämä kaiketi nousee edellä viitatuista joistakin Raamatun kohdista. Mutta painavia sanoja sanotaan myös muiden syntien tekijöistä! Miksi heidän asia ei nouse esille vaan homoseksuaalien.

Jos Raamatun tietyt kohdat otetaan kirjaimellisesti, nousee oikeutetusti kysymys siitä, että muitakin kohtia pitää ottaa kirjaimellisesti. Myös virkakysymyksen yhteydessä käytiin paljon ja syviä teologisia keskusteluja siitä, mikä Raamatussa on keskeistä ja mikä ”kehällistä”. Jotkut eivät tosin hyväksy tällaista Raamatun arviointia. Silti on kaikkien kaiketi tunnustettava, että Raamatussa on erilaista, sekalaista ja osin keskenään ristiriitaistakin ainesta.

Edelleen itse totean monien muiden tavoin, että Raamatun perussanoma Jumalan rakkaudesta ja Kristuksesta on kuitenkin varsin selkeä. Ja edelleen Raamattu ei ole koskaan kirkossa irrallisena vaan se on aina tradition, uskon talletuksen ja kunkin ajan kirkon tulkinnan kanssa yhtenä kokonaisuutena. Joidenkin sanonta ”ottaa Raamattu sellaisena kuin se on” on varsin vilpitön, mutta samalla mahdoton. Jokainen lukee Raamattua ”omien tulkintasilmälasien” läpi. Jokaisen lukijan ja tulkitsijan omat kokemukset ja näkemykset värittävät aina Raamatun tulkintaa – vaikka kuinka uskomme Pyhän Hengen työhön!

Vihkimisasia on oma case, mutta kirkossamme pitäisi päästä selvyyteen, mitä ajattelemme ihmisistä, miten Raamattua käytämme ja millainen pastoraalinen vastuumme on. Ymmärrän tähän liittyvät vaikeudet ja samalla tunnen eniten surua siitä, että asioista toisin ajattelevia ollaan helposti työntämässä Kristuksen kirkon vastustajiksi ja Raamatun sanaa vastaan toimiviksi. Tai toiselta suunnaltaan arvioidaan toisia konservatiiveina ja ”änkyröinä”

Sellainenkin ilmaus ja asia on ollut kuin ”kunnioittava keskustelu”. Sitä pitää totisesti opetella. Toisten ihmisten kunnioittaminen ja arvostaminen on kaikessa inhimillisessä elämässä lähtökohta. Jos jotkut kokevat, että heidän olemassaoloaan ja ihmisarvoaan ei kunnioiteta, on tilanne huolestuttava. Ihmisarvo on siis syvästi myös teologinen kysymys, joka nousee luomisesta.

Kirkossamme tehdään valtavasti ja pääosin hyvää työtä erilaisten ihmisten parissa ja ihmisten ihmisarvoa kunnioittaen, mutta tämäkin hiertävä asia pitää saada jossakin vaiheessa selkiytymään. Toivotaan, että asiaan ei mene niin kauan kuin virkakysymyksen selkiytymiseen.

Toivo Loikkanen