Lomailin viime vuosituhannella Kreikan saaristossa ja kävimme myös Patmoksella. Olihan se jännittävää saada nähdä ne paikat, joissa apostoli Johannes sai olla taivaallisessa katsomossa näkemässä ylen ihmeellisiä asioita. Varmaan moni asia oli aitoa ja osa jälkeen rakennettua. Tulimme kirkolle, jonka ikäänkuin kellarissa oli ilmestysluolaksi nimetty kohde. Portaat johtivat luonnon muodostamaan kivihuoneeseen. Ihminen ei voi sallia niin karua ympäristöä niin arvokkaalle asialle, vaan se oli koristeltu käyttäen kultaa ja hopeaa. Jos Johannes nyt jostain syystä saapuisi ”kotiinsa” ei tunnistaisi sitä enää samaksi.
Ajatukset lähtivät laukalle tuosta otsikon asiasta. Jos minä olisin neljäkymmentälukulaisena lähtenyt maasta vaikkapa parikymppisenä ja olisin palannut vaikkapa viime vuonna, mitä ihmettelisin eniten? Ulkonaiset olosuhteet ovat kehittyneet joka puolella suurinpiirteinn samaa tahtia, siinä ei olisi niinkään ihmettelemistä. Jos olen ollut kirkon jäsen ja osallistunut ainakin jonkin verran, niin varmaan tieni olisi johtanut tuttuun kirkkoon jumalanpalvelukseen ja muun toiminnan yhteyteen. Voisin sanoa, että kaikki on muuttunut. Tai lähes kaikki. Kirkon kellot soivat niinkuin ennen ja jotain muuta tunnistettavaa on jäljellä.
Mitä on olla kirkon puolesta asialla? Kirkon puolesta huolestutaan, kun pyhiin toimituksiin kosketaan ja se mitä on pidetty kirkon ytimenä ei enää olekkaan samassa kurssissa. Katsotaan vaikkapa Raamatun asemaa.
Mitä on sitten olla kirkkoa vastaan? Jotka ovat perinnön puolustajia haluavat vastustaa sellaisia muutoksia, jotka muuttavat kirkon perusperiaatteita eli Jumalan sanan asemaa ja arvovaltaa. Suuntaus, joka rajoittaa ns konservatiivien toiminta-alaa ja mahdollisuuksia. Suuntaus, joka jakaa armoa ilman parannuksen tekoa ja tarvetta kilvoitukseen. On siis rakennusaineista kyse: Kulta hopea ja jalokivet vai puut, heinät ja oljet.
Muistaakseni tämä ”hokema” jonka Seppälän Ollikin otti taannoin esille etusivulla, kuului Eino J. Honkasen usein toistamana: Kirkon puolesta ja kirkkoa vastaan, mutta ei kirkon vallan alle alistettuna. Koski siis Kansanlähetystä 50 vuotta sitten.
Tuo asia ja sanonta ei ole minulle tuttu ja siksi se ei määrittele minun ajatuksiani.
Kerran oli tuttava, joka oli Suomesta pois 20 vuotta toisessa maassa. Kun tuli takaisn , niin oli hämmästynyt mitä Suomessa oli tapahtunut, ei niinkään miten oli kehittynyt, vaan miten ihmiset olivat taantuneet ja kylmettyneet.