Petri Karttunen kirjoitti Kotimaassa hiljattain hyvän kirjoituksen otsikolla ”Suuret yksiköt vai elävät yhteisöt?” (Kotimaa 22.11.2024) Aihe on ollut minulle läheinen kirkon työssä ollessani ja on sitä edelleen.
Kirkon rakennemuutoksesta ovat viime aikoina kirjoittaneet myös muut. Rakennemuutosta voisi kuvata re-aktiiviseksi enemmän kuin aktiiviseksi valinnaksi. Tai kriittisemmin sanottuna sitä voisi kutsua ajopuuksi. Kirkon rakennemuutos on siis ollut reaktiota yhteiskunnan rakennemuutokseen, väen vähenemiseen ja talouden tiukentumiseen.
Muutos kirkossa on tuonut suuria seurakuntayksiköitä. Suhtautuminen seurakuntayhtymiin on ollut kahtalaista: Niitä on joko kehuttu tai parjattu. Seurakuntaliitoksissa on valittu joko yhden seurakunnan malli ilman aluemallia tai sitten kappeliseurakuntamalli. Kumpikin ovat mielestäni puutteellisia monista näkökulmista, mutta kappeliseurakuntamallissa on aihiota enemmän seurakuntalaisia ja jumalanpalvelusyhteisöjä huomioivasta mallista.
Seurakuntaliitoksissa yksi ajuri on ollut myös raha. Se on myös ollut liitosten jälkeen ohjaavana tekijänä. Toinen ohjaava tekijä on ollut ”kirkollisten palvelujen järjestäminen” eli ajatus siitä, miten kirkon ”perusjutut” voidaan suuressa seurakunnassa järjestä mahdollisimman taloudellisesti ja tehokkaasti.
Kuten Petri Karttunenkin toteaa kirjoituksessaan seurakuntayhteisöjä vahvemmin huomioivat mallit on torpattu kirkolliskokouksessa määräenemmistösäädöksen vuoksi. Viimeksi näin kävi vuonna 2015. Tuossa ”uusi seurakuntayhtymä” mallissa oli ainakin sen perusteluissa seurakuntateologia huomioitu vahvasti. Muuten se on lähes loistanut poissaolollaan erilaisia rakenneratkaisuja tehtäessä kuten edellä kuvasin.
Seurakunta ei ole vain suuri joukko sen jäseniä laajalla alueella ja seurakunnan jäsenrekisterissä. Se ei ole vain ”järkevää” talouden, hallinnon ja ”kirkollisten palvelujen” järjestämistä. Seurakunta on jotakin enemmän ja jotakin syvempää. Se on jäsentensä osallisuuden yhteisö. Seurakunta tarvitsee sopivat rakenteet ja myös hieman hallintoa sekä ainakin pienehkön määrän henkilöstöä. Olisi ihanteellista, jos seurakunta olisi 1-2 kirkon alue, joka kuuluisi suurempaan talouden ja hallinnon yksikköön. – Seurakuntia tarvitaan nykyistä paljon enemmän, ei vähemmän! (Mielipidekirjoitus Kotimaa-lehden numerossa 1/25).
Toivo Loikkanen
Rovasti, Savonlinna
Kysymykseni nousi oikeastaan tuosta Markon esittämästä kysymyksestä: ”Mutta mikä se seurakunnan ”idea” sitten on? Itse luulin ihan oikeasti papinvirkaan vihittäessä, että se on Jumalan sanan julistus ja sakramenttien toimittaminen Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan, jotta ihmiset saisivat pelastavan uskon ja säilyisivät siinä.”
Jos Marko, eikä Toivokaan kykene omin sanoin sitä lyhyesti ja konkreettisesti ilmaisemaan, niin miten siihen kykenisi suntio, tai kanslisti. Jokaisen seurakunnan työntekijän olisi tiedostettava selkeästi seurakunnan ”idea”, jotta jokainen voisi toimia sen idean suuntaisesti. Jollei varsinaista ideaa ole, niin ei yhteen hiileen puhaltaminen onnistu.
Tuohan oli yksi keskeinen osa vastaustani. Mutta seurakunnan idea ei tyhjene siihen. Siinä on myös uskon, toivon ja rakkauden yhteisönä eläminen tai
toisesta näkökulmasta kunkin kristityn elämä omissa kutsumuksissaan. Siitä muodostuu seurakunta eli olla sanan ja sakramenttien osallisuudessa ja elää siltä pohjalta kristittynä omalla paikallaan.
”Idealla” yritän sanoa jotain sellaista, että jos seurakunta olisi yritys ja myyntiartikkelina olisi se ”idea”, niin mitä se olisi? Se ei voi olla kaikkea sitä mitä kirkko on. Sen täytyy olla jotain joka saa motivoitumaan ja tulemaan seurakuntaan.
Joitain joka motivoi työhön seurakunnassa jne.
Tiivistettynä se on: Jumalan rakkaus!
Tapahtuuko kirkossa oleva rakennemuutos olosuhteiden pakosta ja ikää kuin vetäytymällä. Vai olisiko mahdollista tehdä rakenteellisia muutoksia siten, että kirkosta tulisi paremmin omia tavoitteitaan toteuttava? Jos toimintaa vähennetään juustohöylällä varojen puutteessa, niin lopulta kaikki loppuu. Sen sijaan jos toiminnan vähentäminen tapahtuisi kontrolloidusti siten että tärkeiden toimintamuotojen toimintamahdollisuuksia vähennettäisiin vain vähän ja vähemmän tärkeitä enemmän. Jolloin vaikkapa 20 vuoden kuluttua, jotkin toiminnat olisi lopetettu ja jäljellejääneillä olisi yhä hyvät toimita mahdollisuudet
Pekka, esität olennaisia kysymyksiä:”Tapahtuuko kirkossa oleva rakennemuutos olosuhteiden pakosta ja ikää kuin vetäytymällä. Vai olisiko mahdollista tehdä rakenteellisia muutoksia siten, että kirkosta tulisi paremmin omia tavoitteitaan toteuttava?”
Oman arvioni mukaan rakennemuutosta on tapahtunut enemmän olosuhteiden pakosta eli toimintaympäristön muutoksiin reagoiden kuin kirkon omina strategisina valintoina. Sitä voi sanoa myös vetäytymiseksi. Kirkon omat ratkaisut ovat kaatuneet esim. kirkolliskokouksessa, kun määräenemmistöä ei ole saatu. Toisaalta kirkon omia ratkaisuja ei ole ehkä haettu riittävän aktiivisesti.