Petri Karttunen kirjoitti Kotimaassa hiljattain hyvän kirjoituksen otsikolla ”Suuret yksiköt vai elävät yhteisöt?” (Kotimaa 22.11.2024) Aihe on ollut minulle läheinen kirkon työssä ollessani ja on sitä edelleen.
Kirkon rakennemuutoksesta ovat viime aikoina kirjoittaneet myös muut. Rakennemuutosta voisi kuvata re-aktiiviseksi enemmän kuin aktiiviseksi valinnaksi. Tai kriittisemmin sanottuna sitä voisi kutsua ajopuuksi. Kirkon rakennemuutos on siis ollut reaktiota yhteiskunnan rakennemuutokseen, väen vähenemiseen ja talouden tiukentumiseen.
Muutos kirkossa on tuonut suuria seurakuntayksiköitä. Suhtautuminen seurakuntayhtymiin on ollut kahtalaista: Niitä on joko kehuttu tai parjattu. Seurakuntaliitoksissa on valittu joko yhden seurakunnan malli ilman aluemallia tai sitten kappeliseurakuntamalli. Kumpikin ovat mielestäni puutteellisia monista näkökulmista, mutta kappeliseurakuntamallissa on aihiota enemmän seurakuntalaisia ja jumalanpalvelusyhteisöjä huomioivasta mallista.
Seurakuntaliitoksissa yksi ajuri on ollut myös raha. Se on myös ollut liitosten jälkeen ohjaavana tekijänä. Toinen ohjaava tekijä on ollut ”kirkollisten palvelujen järjestäminen” eli ajatus siitä, miten kirkon ”perusjutut” voidaan suuressa seurakunnassa järjestä mahdollisimman taloudellisesti ja tehokkaasti.
Kuten Petri Karttunenkin toteaa kirjoituksessaan seurakuntayhteisöjä vahvemmin huomioivat mallit on torpattu kirkolliskokouksessa määräenemmistösäädöksen vuoksi. Viimeksi näin kävi vuonna 2015. Tuossa ”uusi seurakuntayhtymä” mallissa oli ainakin sen perusteluissa seurakuntateologia huomioitu vahvasti. Muuten se on lähes loistanut poissaolollaan erilaisia rakenneratkaisuja tehtäessä kuten edellä kuvasin.
Seurakunta ei ole vain suuri joukko sen jäseniä laajalla alueella ja seurakunnan jäsenrekisterissä. Se ei ole vain ”järkevää” talouden, hallinnon ja ”kirkollisten palvelujen” järjestämistä. Seurakunta on jotakin enemmän ja jotakin syvempää. Se on jäsentensä osallisuuden yhteisö. Seurakunta tarvitsee sopivat rakenteet ja myös hieman hallintoa sekä ainakin pienehkön määrän henkilöstöä. Olisi ihanteellista, jos seurakunta olisi 1-2 kirkon alue, joka kuuluisi suurempaan talouden ja hallinnon yksikköön. – Seurakuntia tarvitaan nykyistä paljon enemmän, ei vähemmän! (Mielipidekirjoitus Kotimaa-lehden numerossa 1/25).
Toivo Loikkanen
Rovasti, Savonlinna
Toivo
Kiitos hyvästä tekstistäsi
Rakenneuudistuksessa pitää todellakin mennä seurakuntalaisten yhteisöllisyys edellä, jotta väki voidaan motivoida pysymään mukana.
Kiitos, Matias! Tämä oli virkaurani yksi turhauttavia kokemuksia eli nähdä, miten kehitys tässä etenee ja joutua osalliseksi itsekin muutoksiin. Yksi konsultti totesi kyynisesti: Hyvin erilaisilla malleilla ja rakenteilla voidaan toteuttaa seurakuntatyötä. Se on totta, jos ei ajatella sitä, mitä seurakunnan tulisi olla. Kirkosta on tullut paljolti kirkollisia palveluja tuottava organisaatio, jossa focus on juuri noiden palveluiden tuottamisessa, ei seurakunnan toteutumisen edellytysten luomisessa. Olen siis – valitettavan kyynisesti – lähes luopunut toivosta, että käänne parempaan tulisi. Isot muutokset ovat kulkeneet tai niitä on aktiivisesti tehty toiseen suuntaan!
Toivo L. Esimieheni oli kirkolliskokouksessa, kun joku viimeisimmistä rakenneuudistuksista torpattiin. Onneksi, hän totesi. Kun seurakunnan itsenäisyys menetetään, menetetään myös mahdollisuus käyttää varoja paikallisiin tarpeisiin, jotka vuorostaan voivat erota valtavasti jo kahden naapuriseurakunnan välillä.
Herätyskristillisestä ja kyynisestä näkökulmasta voisi sanoa niinkin, että kaikki seurakuntien päättäjätkään eivät välttämättä ole innostuneita siitä, että seurakunnan toiminnan todellinen ydin olisi jumalanpalvelus tai muu hengellinen eli Kristus-uskoa korostava toiminta. Ajatus seurakunnasta hengellisiä palveluja tuottavana yksikkönä poiki joskus jopa väitöskirjan.
Todellisia yhteisöjä taitavat minun ymmärtääkseni olla erilaiset herätysliikkeiden ja vastaavien messuyhteisöt. Kun sieltä ja täältä kuuluu uutisia luottamushenkilöiden tekemistä päätöksistä, joiden mukaan seurakunnan tiloja ei enää luovuteta esimerkiksi virka- tai avioliittokysymyksissä ”väärin” ajatteleville ja toimiville yhteisöille piispojen päätöksistä puhumattakaan, ajatus seurakuntien yhteisöllisyydestä kuulostaa oudolta. Jo toimivat yhteisöt pakotetaan ulos ja marginaaliin samaan aikaan kun tilalle pitäisi rakentaa yhteisöjä, joiden teologiaa perinteisellä tavalla uskovat seurakuntalaiset vierastavat.
Eikö todellinen moniarvoisuus edellyttäisi, että kaikki ovat tervetulleita?
Mainitsemasi konsultti taisi olla oikeassa.
Tuo herätysliikkeiden messuyhteisöasia ei suoraan liity kirjoittamaani asiaan. Se toki sivuaa sitä. Itse näen, että ne ovat ainakin kahtalaisia. a)Ne ovat pyrkimyksiä oikeasti rakentaa messuyhteisöä eli koota messuun tiettyä joukkoa ihmisiä, ehkä aluksi niitä samanmielisiä omia kannattajia. b)Ne ovat usein olleet myös irtiottoja seurakunnan ja kirkon muusta messuyhteydestä mm. virkakysymyksen vuoksi. Messuyhteisöihin tarvittaisiin joitakin asioita lisää, että ne voisivat vastata seurakuntaa. Itse kirjoitin enemmän siitä, että kirkossa on ajopuuna ajauduttu tietynlaisiin malleihin seurakuntien muodostamisessa. Niissä seurakuntateologia ei ole ollut ohjaava asia vaan enemmän talous ja tuo ”kirkollisten palveluiden tuottaminen järkevällä” tavalla. Toisaalta noita ratkaisuja on myös ajettu, koska ei ole nähty seurakuntien ideaa ja on haluttu painottaa noiden palveluiden tuottamisen ja talouden näkökulmia.
Toivo L. Kiitos täsmennyksestä. Niin, minusta on kysyttävä, mikä seurakunta on ja mitä varten se toimii. Minun käsitykseni on, että yllättävän monelle luottamushenkilölle ja myös työntekijälle (?) evl-kansankirkkoseurakunta on juuri tuollainen tiettyjä palveluita tuottava organisaatio ja veronkantosyistä parokkiaalinen yksikkö. Kirkkoherroilla, muilla työntekijöillä ja luottamushenkilöillä sekä aktiiviseurakuntalaisilla voi lisäksi olla tuon sapluunan sisällä muitakin ajatuksia ja tavoitteita. Tietenkin seurakunnilla on myös tärkeä eikä mitenkään väheksyttävä rooli yhteisöissään esimerkiksi kriisitilanteiden sielunhoidossa.
Mutta mikä se seurakunnan ”idea” sitten on? Itse luulin ihan oikeasti papinvirkaan vihittäessä, että se on Jumalan sanan julistus ja sakramenttien toimittaminen Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan, jotta ihmiset saisivat pelastavan uskon ja säilyisivät siinä.
Tilanteessa, jossa sekä kirkkoon kuuluminen että jumalanpalvelusosallistuminen ovat laskussa ja uskonkäsitykset ovat sekavia, tästä ”ideasta” kiinni pitäminen johtaa tietenkin pyrkimykseen evankelioida ja tavoittaa uudella tavalla sekä olla luontevasti läsnä (ja ilman uskonasioiden ”tuputtamista”). Tosin olen aika masentuneena huomannut, että se luterilainen uskonkäsitys, josta luulin pääseväni ammentamaan, on korvautunut paria yleistä fraasia lukuun ottamatta kirjolla vapaakirkollisuudesta karismaattisuuteen ja hiljaisuuden joogaan sekä yleiseen humanismiin sekä tasa-arvoideologian erääseen muotoon.
Marko, kirjoitat seurakunnan ideasta:”…että se on Jumalan sanan julistus ja sakramenttien toimittaminen Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan, jotta ihmiset saisivat pelastavan uskon ja säilyisivät siinä.”
Tuo on aivan totta. Samalla unohdat ehkä Lutherin teologiassa vahvasti olevan ajatuksen seurakunnasta uskon ja rakkauden yhteisönä ja myös sen miten Luther opetti seurakuntalaisten maallisista ”viroista” eli tehtävistä eri elämän asioissa ja kuinka juuri niidenkin myötä muodostuu Jumalan ja lähimmäisten palveleminen eli seurakuntana eläminen. Tämä puoli seurakunnasta on jäänyt nykyisin sivuun sekä seurakunta myös arjen jumalanpalvelusta elävänä yhteisönä. Käytännön tasolla voisi olla ideaalitilanteessa myös niin, että jos seurakunnat olisivat kooltaan ja sijainniltaan ihmisten elämisen yhteisöjä niin ihmisten osallisuus ja osallistumisaktiivisuus voisi olla suurempaa. Tämä jälkimmäinen on oman alani eli kirkkososiologian asiaa ja samalla vahvasti myös seurakuntateologian eli dogmatiikan asiaa.
Ja vielä Marko: Havaintosi siitä, miten monet luottamushenkilöt ja seurakuntien työntekijätkin ajattelevat seurakunnasta vastaa omia havaintojani. Silloin pääpaino on seurakunnan organisaation ja ”palveluiden” toimivuudessa, mitkä eivät ole huonoja asioita. Silloin jää kuitenkin taustalle tuo seurakunnan ”perimmäinen idea” ja silloin seurakunnan palveluita voidaan tuottaa suurissa yksiköissä.
Toivo L, kiitos muistutuksesta. Tuo ”uskon ja rakkauden yhteisö” on aivan totta. Minulla kesti useamman vuoden päästä sisälle tuohon jälkimmäiseen, vaikka se toki oli kirjoista tuttu.
Itse olen toki ymmärtänyt niin, että sunnuntain messu tai jumalanpalvelus hoitaa uskoa ja antaa voimia viikon askareisiin. Ensiksikin ongelma on siinä, että kun jumalanpalveluksissa väki vähenee, jäljelle ”seurakunnasta” jää vain tuo lähimmäisen palveleminen (tai pikemminkin kaikki se, mikä täyttää ihmisen mielen maallistuneessa ja jälkikristillisessä kulutusyhteiskunnassa).
Toinen ongelma on, että ”seurakunnan” ihanteeksi on luterilaiseenkin kirkkoon kuuluvien uskovaisten elämässä tullut vapaakirkollisuudesta tuttu samanhenkisten aktiiviuskovaisten yhteenliittymä, joka evankelioi, pitää rukouspiirejä ja kokoontuu jumalanpalvelukseen. (Toisaalta tämä voi olla välttämättömyyskin silloin, kun kristillinen usko ja elämä erkanee tuhatvuotisesta kansankirkosta).
Toisin sanoen kaipaan paluuta moderniin versioon Lutherin huoneentaulukristillisyydestä. Sitä ei enää opeteta, siihen ei enää näemmä uskota, ja se on poistettu jopa vuoden 1999 katekismuksesta. Tein coronasulun aikana sen löydön, että kun elämästä karsittiin pois kaikki muu kuin perustarpeet, jäljelle jäi juurikin huoneentaulun maailma: (virtuaali)kirkko, koti ja perhe sekä työnteko.
Pietisti minussa muistuttaa myös siitä, että uskosta luopuneilta on turha edellyttää kristillisyyttä, myös luottamushenkilöiltä ja työntekijöiltä, vaikka kokemus on opettanut olemaan lausumatta ennenaikaisia arvioita kenenkään sieluntilasta.
Saanen kommentoida vaikka en ole enää kansankirkon jäsen ! Ajattelen nykyään vahvasti paimen- näkökulmasta ja siihen liittyvästä laumasta , meidän pienessä kirkossa (lhpk) on yleisesti pidetty määränä että kun on 100 jäsentä niin perustetaan uusi seurakunta . Jota alussa ihmettelin , mutta nyt olen sitä mieltä että se on liian iso , 60hengeä olisi monesti optimaalinen mielestäni . Tämä perustuu moneen asiaan ; ensinnäkin täytyyhän paimenen tietää ja tuntea laumansa , keskinäinen yhteys on tiiviimpää kun on sopiva määrä . Pienemmässä yhteisössä on monenlaisia etuja jossa myös seurakuntalaisten lahjat saa tulla esille . Toimintaa pystyy messun ulkopuolella järjestämään monenlaista ja aktiivisuus on varmasti toista luokkaa kuin isossa seurakunnassa. Taloudellisesti se on myös kirkolle antoisampi niin taloudellisesti kuin toiminnallisesti . Kansankirkkolla on isot resussit käyttää jos tahtoa löytyy . Esimerkiksi kirkot ja seurakuntatilat ovat pienellä käytöllä , joita voisi tarjota myös herätysliikkeiden käyttöön . Tiedän kyllä että tahtoa ei tähän suuntaan löydy ja minä ainakin väsyin siihen . Niinsanotusti ennen saa valtiolta veturin !
Kirkko on aina tradition aikana hengittänyt sanan ja armonvälineiden kautta ja pysynyt siksi aina jossain ja näin Jumala tekee loppuun saakka . Messu on kokoava ja sen ympärille syntyy muu elämä , kun Kristus saa ensin meitä palvella ja se myös saarnojen ja opetuksien kautta tulee yhdeksi ja aletaan puhua enemmän yhteisestä uskosta kuin henkilökohtaisesta uskosta ja myös se on perhe . Se toinen koti ennen lopullista kotia .
Timo G. (Vielä) kansankirkon palveluksessa olevana pastorina haluaisin kommentoida muutamaa esille nostamaasi asiaa.
Ensiksikin jumalanpalvelus kokoaa aika paljon myös niitä, jotka eri syistä eivät halua seurakunnasta itselleen ”toista kotia” tai ”perhettä”, (=tiivistä yhteyttä). He haluavat kuulla Jumalan sanaa, osallistua messuun ja häipyä mahdollisimman nopeasti takaovesta ulos ennen kuin pastori tulee kättelemään tai kirkkokahvi alkaa.
LHPK on nuori ja jäsenkunnaltaan valikoitunut yhteisö ja nuoret sekä keski-ikäiset aikuiset ovat
aktiivisia. Näin on joskus ollut monen rukoushuoneyhdistyksen, herätysliikejärjestön tai vapaakirkon laita. Murros nykytilanteeseen tulee väistämättä muutaman vuosikymmenen kuluessa. Aika näyttää, välttyykö LHPK samoilta kriiseiltä, joita vaikkapa monet helluntaiherätyksen seurakunnat ovat kohdanneet, kun yhdessä tekemisen palo hiipuu.
Lopuksi totean vain sen, että olen murheissani siitä, että kansankirkko on menettänyt ja aktiivisesti sysinyt syrjään satoja, jopa tuhansia, aktiivisia ja luterilaiseen uskoon syvästi sitoutuneita ihmisiä kieltäytyessään antamasta oikeaa elintilaa meille vanhauskoisille sekä pappisvihkimystä miehille, jotka yllättävän moni kansankirkon seurakunta olisi mielihyvin ottanut palvelukseensa. Varmasti menneisyydessä on tehty myös virheitä, jotka ovat lisänneet katkeruutta ja kovuutta toisin ajattelevia kohtaan. Mutta ilmeisesti kansankirkolla on tähän elinvoiman menetykseen varaa. Itse en enää ole näkemässä, minkä lainen hengellinen todellisuus tässä maassa vallitsee vaikkapa 50 vuoden kuluttua. Mutta kansankirkko, joka tähän asti on yrittänyt takertua yhteiskuntaan ja valtioon, voi hyvinkin olla vain yksi, ”liberaali”, vapaakirkko monien muiden ja konservatiivisempien joukossa.
Kiitos Toivo tästä blogista. Olen sitä sinulta odottanut jo pitkään ja nyt sen siis saimme. Lämmin kiitos tästä sinulle.
Lämmin kiitos, Pekka! Kiitos rohkaisevista sanoistasi! Olen jo itse – valitettavasti – hieman kyynistynyt asian suhteen, mutta näen kuitenkin edelleen sen tärkeänä – eli sen, että pitäisi enemmän keskittyä siihen, mikä seurakunnan teologinen ja hengellinen idea on ja pyrkiä toiminaan sen suuntaisesti.
Elinvoimaisen seurakunnan tuntomerkkinä Kirkon tutkimus ja koulutusyksikön tutkija Kimmo Ketola nosti kaksi merkittävää tekijää esiin. Yksi on se, että seurakunnan toiminnan tulee olla vahvasti kytköksissä alueen asukkaiden omiin huolenaiheisiin ja elämän tilanteisiin. Seurakunnan selkeä visio siitä miksi se on olemassa on toinen yhtä tärkeä.
Nämä ovat tärkeitä. Suurten mammuttiseurakuntien kohdalla ensimmäinen ei välttämättä toteudu vaikka niissäkin toki on kirkkoalueita tai vastaavia.
Miten Marko messut voisi järjestää niin että henkilökohtainen yhteys ei katkea ? Pandemian aikana kun ei voi olla samassa tilassa.
Korona aika osoitti sen miten haavoittuva pelkästään jumalanpalvelukseen keskittyvä seurakuntayhteys on.
Yhteydet seurakuntalaisten kesken katosi täysin.
Pekka P. Ehkä seuraavan pandemian tullessa osaamme järjestää messut niin, että yhteydet ihmisten välillä eivät katkea. Ja coronasta oli se hyöty, että ainakin jumalanpalvelusten striimaus ja tavoittavuus nousi aivan uudelle tasolle! Ainakin meillä.
Meillä on jatkettu, eikä se ole vähentänyt kirkonpenkkien kulumista. Toistasataa osallistuu paikan päällä ja striimauksia seuraa useita kymmeniä. Joten on ollut hyvä päätös jatkaa.
Kesäisin vaimon kanssa käydään keräämässä roskia kadunvarsilta ja uimarannalta, niin mieleen siitä tuli ajatus. Jospa koottaisiin yhteen kirkon Roskasakki. Laitettaisiin nimi ja logo liiveihin ja menoksi. Näin saataisiin näkyvyyttä kirkon toimintaan enemmän. Roskasakki voisi olla herättämässä keskusteluja kaduilla ja toreilla. Roskia voisi kerätä puistoista ja myös niistä paikoista joissa nuoret kokoontuu. Matalalla kynnyksellä voisimme tehdä nuorisotyötä samalla. Vaikeuksissa olevat nuoret ovat usein niitä, jotka erityisesti kaipaavat aikuisten kohtaamista. Roskat olisivat ikään kuin tekosyy pyöriä kaupungilla ja samalla silti aitoa yhdessä tekemistä. Kuulin että papit ovat tätä yhdessä puntaroineet ja saa nähdä syntyykö ideasta totta ensi keväänä. Siinä ainakin voisi olla jotain, joka haastaisi seurakuntalaisia puuttumaa alueen huolenaiheisiin konkreettisesti.
Hyvä idea! Eikun toimeksi!
Vastaus Markolle!
Voin yhtyä täysin arvioihin monessa kohdin mitä esitit. Olen nähnyt joo ihmisiä , jotka haluavat vaan käydä messussa ja useimmiten ne ovat vanhempia ihmisiä . Kuitenkin suurin osa heistä pikkuhiljaa jää kahville ja osallistuu raamattupiiritoimintaan . Usein ovat vielä leskiä ja osin yksinäisiä . Vanhat uskovat ovat oppineet saamaan ”ravintonsa” ja selviävät , kuitenkin lapsiperheille tulee kysymykset lasten ja koko perheen ravinnosta niin se on monella ollut myös syy liittyä kirkkoomme ja osallistua omien voimiensa ja mahdollisuuksien mukaan muuhunkin toimintaan. Ihmisen tärkein tarve on tulla nähdyksi ja kohdatuksi ja sopivan kokoisessa seurakunnassa tämä hyvin toteutuu ja siinä kohtaaminen tapahtuu ihmisen tasolla ennenkaikkea eikä hengellinen aspekti ole ensimmäisenä kysymyksessä . Ehkä herätysliikekristillisyys missä ajassa Suomessa on eletty on tehnyt leirejä kun on paikkakunnalla ollut esim. jonkun herätysliikkeen juhlat niin niihin ei osallistu kuin ns omat . Mutta luterilainen messu ei ole paikka missä on karsinoita . Tämä joskus tulee esille kun ihmisillä on halu kertoa missä on aikaisemmin ollut ja se jopa joskus huvittaa kun olemassa oleva porukka on ollut kodittomia vähän joka suunnasta tulleita. Messuissa käy meillä myös eri kirkkokunnista olevia ja käyvät usein myös ehtoollispöydässä siunattavina vaikka eivät osallistu ehtoolliseen erilaisen ehtoolliskäsityksen takia . Kuitenkin messu kiinnostaa yhä enemmän nuoria ihmisiä ja ovat ottaneet selvää sen kulusta ja merkityksestä . En ole yhtään huolissaan kirkkoni tilanteesta kun katson piispaan tai paimeniin jotka tiedostavat että Herra yksin on joka rakentaa seurakuntaa . Ja seurakunnat kasvaa ja lisääntyy väki , aina olemme vajavaisia ja haasteita on , kuitenkin pienemmän seurakunnan tilanteen on helpompi korjata jos mennään metsään kuin ison . Seurakunnassa täytyy vallita Kristuksen rakkaus niin että vapaaehtoisuus leimaa kaikkea ja halutaan iloista ja kiitollisuudesta tehdä seurakunnan eteen . Voin sanoa että moni lhpk seurakuntalainen on muuttanut käsityksiä seurakunnasta liittymisen jälkeen ja kokevat vapautta .Minäkin kävin vaimon kanssa muutamia vuosia lhpk messuissa silloin tällöin ennen liittymistä ja muistan joskus ihmettelyä vaimoni kanssa että onko tämä katolista aikaisemmin ajattelimme vai onko me muututtu kun ajattelemme nyt erilailla ? Oli yks nuori joka oli tullut helluntailaisuudesta ja toivoi että olis enemmän liturgiaa kuin lhpk on , että nuori polvi ajattelee hyvin erilailla kuin aikaisempina vuosikymmeninä Ja ikänsä olleena luterilaisessa herätysliikkeessä niin huomasin että minusta oli tullut luterilainen vasta nyt. Ja tämä kokemus on hyvin yleinen aina pappeja myöten lhpk sisällä . En näe myöskään pahana tai kuppikuntia- ajatteluna vaikka luterilaisia kirkkoja olis enemmän , jos vaikka nämä herätysliikkeet liittyisivät yhteen ja perustaisivat oman kirkon . Se ajattelu kuppikuntaisuudesta kumpuaa mielestäni juuri siitä herätysliike ajattelusta mutta tärkein asia pitäisi olla siinä että jokaisella Jumalan lapsella olis paikka missä saisi jäädä Jumalan armotekojen siunaamaksi . Seurakunta on aina siellä missä toteutuu armonvälineet ja puhdas evankeliumi . Yhteyttä voi kokea oli missä kirkkokunnassa tahansa kuten se arjessa toteutuu ja sitten on se oma seurakuntaperhe , joka on vieraanvarainen ja toivottavasti rakkaudellinen kaikessa muita kohtaan . Kun 1920 luvulla Sley stä irtautui osa kun kokivat kansankirkon menevän väärään suuntaan niin oli paljon jotka olivat samaa mieltä mutta pieni joukko vain lähti . Seurakuntaliitto joka on yli 100 vuotta vanha kirkko Suomessa on pieni mutta kun olin heidän 100vuotisjuhlassa niin koen että Jumala on pientä kirkkoa siunannut ja varmaan on juuri Hedbergin teologian jatkaja ollut Suomessa . Erilaisia käytäntöjä tulee eri kirkkoihin mutta ne eivät ratkaise vaan sana ja sakramentit . Esimerkiksi kun Heimo Pätiälä ei ollut ollut laulumiehiä niin liturgia jäi pois ja pysynyt poissa . Virsien sijaan paljon raikaa iloisesti siionin kanteleen laulut .
Otin yhteyttä Kirkon tutkimus-ja koulutusyksikön tutkijaan Kimmo Ketolaan ja sain häneltä melkoisen paketin tekijöistä, jotka luovat seurakunnan elinvoimaisuutta.
Saamani paketti saa minut ihmettelemään entistä enemmän sitä miksi tutkijoiden löytämät kultajyväset eivät muutu seurakuntatyössä elinvoimaiseen suuntaan, vaan jatketaan samoilla malleilla niin kuin ennenkin.
Tässä osa Kimmon viestistä:
…ei ole olemassa mitään yhtä yksittäistä reseptiä, joka selittäisi seurakuntien elinvoimaisuuden eroja, vaan erot muodostuvat useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Vaikka yksittäistä reseptiä ei ole, kasvuun yhteydessä olevia aineksia olivat:
Hyvä johtajuus
Selkeä missio ja päämäärä
Kasvun tietoinen priorisointi
Kyky reflektoida, muuttua ja sopeutua
Maallikoiden osallisuuden tukeminen
Lasten ja nuorten osallisuus
Yhteyksien rakentaminen ja viestintään panostaminen
Jumalanpalvelustyylin tietoinen kehittäminen
Tietoinen pyrkimys kristillisen todistuksen tukemiseen
Yksi tärkeimpiä havaintoja oli, että on paljon helpompi kasvattaa nuorista sukupolvista aktiivisia seurakunnan jäseniä, kuin tavoittaa heitä myöhemmin evankelioinnin keinoin. Siksi juuri lapsiin ja nuoriin panostaminen nousi erääksi tärkeimmistä tekijöistä seurakuntien elinvoimaisuuden kannalta. Eli niin se on kuin sanot: rippikoulun jälkeiseen työhön nuorten kanssa kannattaisi ehdottomasti panostaa enemmän.
Hyvät teemat Ketolalta. Muutoin ks. kommenttini jäljempänä.