Petri Karttunen kirjoitti Kotimaassa hiljattain hyvän kirjoituksen otsikolla ”Suuret yksiköt vai elävät yhteisöt?” (Kotimaa 22.11.2024) Aihe on ollut minulle läheinen kirkon työssä ollessani ja on sitä edelleen.
Kirkon rakennemuutoksesta ovat viime aikoina kirjoittaneet myös muut. Rakennemuutosta voisi kuvata re-aktiiviseksi enemmän kuin aktiiviseksi valinnaksi. Tai kriittisemmin sanottuna sitä voisi kutsua ajopuuksi. Kirkon rakennemuutos on siis ollut reaktiota yhteiskunnan rakennemuutokseen, väen vähenemiseen ja talouden tiukentumiseen.
Muutos kirkossa on tuonut suuria seurakuntayksiköitä. Suhtautuminen seurakuntayhtymiin on ollut kahtalaista: Niitä on joko kehuttu tai parjattu. Seurakuntaliitoksissa on valittu joko yhden seurakunnan malli ilman aluemallia tai sitten kappeliseurakuntamalli. Kumpikin ovat mielestäni puutteellisia monista näkökulmista, mutta kappeliseurakuntamallissa on aihiota enemmän seurakuntalaisia ja jumalanpalvelusyhteisöjä huomioivasta mallista.
Seurakuntaliitoksissa yksi ajuri on ollut myös raha. Se on myös ollut liitosten jälkeen ohjaavana tekijänä. Toinen ohjaava tekijä on ollut ”kirkollisten palvelujen järjestäminen” eli ajatus siitä, miten kirkon ”perusjutut” voidaan suuressa seurakunnassa järjestä mahdollisimman taloudellisesti ja tehokkaasti.
Kuten Petri Karttunenkin toteaa kirjoituksessaan seurakuntayhteisöjä vahvemmin huomioivat mallit on torpattu kirkolliskokouksessa määräenemmistösäädöksen vuoksi. Viimeksi näin kävi vuonna 2015. Tuossa ”uusi seurakuntayhtymä” mallissa oli ainakin sen perusteluissa seurakuntateologia huomioitu vahvasti. Muuten se on lähes loistanut poissaolollaan erilaisia rakenneratkaisuja tehtäessä kuten edellä kuvasin.
Seurakunta ei ole vain suuri joukko sen jäseniä laajalla alueella ja seurakunnan jäsenrekisterissä. Se ei ole vain ”järkevää” talouden, hallinnon ja ”kirkollisten palvelujen” järjestämistä. Seurakunta on jotakin enemmän ja jotakin syvempää. Se on jäsentensä osallisuuden yhteisö. Seurakunta tarvitsee sopivat rakenteet ja myös hieman hallintoa sekä ainakin pienehkön määrän henkilöstöä. Olisi ihanteellista, jos seurakunta olisi 1-2 kirkon alue, joka kuuluisi suurempaan talouden ja hallinnon yksikköön. – Seurakuntia tarvitaan nykyistä paljon enemmän, ei vähemmän! (Mielipidekirjoitus Kotimaa-lehden numerossa 1/25).
Toivo Loikkanen
Rovasti, Savonlinna
Yksi huomionarvoinen asia on tuo kasvun tietoinen priorisointi. Eipä tuota puutosta juurikaan ole huomioitu.
Pekka P. Sinulla on iso huoli seurakuntiemme tilasta ja siitä, miksi mitään ei saada muutetuksi. Arvostan intoasi. Kiitos siitä!
Tuossa Kimmon viestissä on sanottu juuri se, mitä olen itse yrittänyt sanoa Sinulle monta kertaa: ei ole vain yhtä ainoaa toimivaa reseptiä. Lisäksi monia hyviä ja tärkeitä osatekijöitä.
Yhdessä Helsingin ruotsinkielisistä seurakunnista jouduttiin pattitilanteeseen, kun ei saatu valituksi kirkkoherraa ja tuomiokapituli valitsi sitten toisen kahdesta ehdokkaasta. Valinta kohdistui naiseen, joka oli teologisesti liberaalimpi ja näin toinen kahdesta ”puolueesta” seurakuntaneuvostossa sai niukan enemmistön. Heti aluksi seurakunnan mission määrittelystä poistettiin lähetyskäskyn toteuttaminen (koska sitä pidettiin ilmeisesti seurakuntalaisia eriarvoistavana). Seurakunnassa toiminut opetuslapseutuskoulu loppui ja mukana ollut työikäisiä edustava ja moderni PULS-yhteisö ajautui eroon seurakunnasta. En todellakaan ole itse tuollaisen modernin ”opetuslapseuttamisen” tai modernien yhteisöjen kannalla enkä ota vieraan seurakunnan asioihin kantaa, mutta minusta voi huomata kaksi asiaa.
1. Aiemmin tuolla seurakunnalla oli joka tapauksessa selkeä missio ja päämäärä, pyrkimys kasvuun, kristilliseen todistukseen ja maallikoiden osallistumiseen sekä tavoitettiin nuoria. Nyt tämä loppuu seurakunnan päättäjien ja uuden kirkkoherran enemmistön päätöksellä. Tulevaisuus näyttää, miten uusi visio toimii käytännössä.
2. Noita kasvun eväitä yhdistää ainakin minun mielestäni jollakin tavoin konservatiivinen kristillisyyden käsitys (vaikka mukana on myös hyvin moderneja elementtejä). Se taas jakaa kansankirkon seurakuntia kahteen osaan. Siellä, missä ”konservatiivit” ovat enemmistönä, muut ovat tyytymättömiä. Siellä missa ”liberaalit” ovat enemmistönä, konservatiivit joutuvat hyvinkin ahtaalle tai heidän toimintansa ajetaan alas.
Itse saan toimia seurakunnassa, jossa ns. konservatiiveillä on ehdoton enemmistö luottamuselimissä ja myös työntekijäkunnassa, virkanimikkeestä riippumatta. Tavallisiin jumalanpalveluksiin osallistuminen on kasvusuunnassa, myös nuorten ja aikuisten, vaikka suurten juhlapyhien osallistujamäärät ovat laskusuunnassa. Myös muut hengelliset tilaisuudet ovat saaneet uusia kävijöitä ja nuorisotyö vetää. Nyt suurin huolenaiheemme on kuitenkin löytää uusi kirkkoherra ja saada ehkä jossain vaiheessa kolmas pappi. Seurakunta on siis vakaa ja kasvu-uralla. Samalla tiedämme, että jos henkikövalinnat menevät vikaan, vuosikymmenten työ voi romahtaa
seurakuntalaisten ”nostaessa kytkintä” protestina.
Ks. kommenttini jäljempänä!
Vanhempi veljeni kävi Japanissa tutustumassa sikäläisiin teollisuuslaitoksiin ja totesi, että täysin toisenlaisten toimintamenetelmien avulla saadaan ihan yhtä hyviä tuloksia, kuin Suomessa. Saman olen todennut orgideoiden kasvatuksessa. Siitäkin sanotaan, että ne ovat vaateliaita kasvatettavia. Sitten kun olen kysellyt toisilta kasvattajilta, niin tapoja on yhtä monta kuin on kasvattajiakin ja kukinnat on silti hienoja. Sama asia näyttää siis olevan seurakuntien elinvoimaisuudenkin kanssa. Jotkut seikat silti yhdistävät ainakin orgideojien kasvattajia. Vettä pitää saada tietyssä vaiheessa juurille sopivassa määrin.
Sitä minun ei enää tarvitse ihmetellä miksei tutkimustulosten mukaan seurakunnissa toimita. Tutkijoilla on valtaa muutoksien tekoon jokseenkin saman verran, kuin nuorisotyöntekijöillä rippikoulutyössä. Nuorisotyöntekijät usein tietää miten tulisi nuorten kanssa toimia, mutta papit päättää.
Siksi olen tehnyt vuosikymmeniä ihan turhaa työtä, kun olen kirjoittanut siitä miten tärkeää olisi rippikoulutyössä tähdätä ainoastaan siihen, että nuoret tulisivat mukaan seurakunnan nuorisotyöhön. Eli organisoida koko toiminta sille näköalalle, että nuori kokisi mielekkääksi mukaantulon jatkossa.
Pekka P. Rippikoulu ja nuorisotyö ovat myös muuta kuin sitä, mistä tulee ”hyvä fiilis”. Joskus nuorisotyöntekijöiden ideat VOIVAT olla ongelmallisiakin seurakunnan kokonaisuuden kannalta. Se, että pappi johtaa rippikoulua, on kirkkojärjestyksessä asti määrätty asia. Lisäksi tulevat joskus työntekijöiden väliset erimielisyydet siitä, minkä laista sisältöä nuorisolle tarjotaan.
Meillä on onnistuttu sitouttamaan nuoria siten, että isoskoulutukseen kuuluu myös nuorteniltojen suunnittelu ja toteuttaminen erilaisissa tehtävissä. Nuoret toimivat syys- ja kevätkauden erityisissä ”klustereissa” jotka ovat iltojen vetovastuussa vuorotellen Itse en ole tässä ollut mukana, mutta seurannut vierestä.
Kiinnostava on myös tieto siitä, että elinvoimaisimpia ovat konservatiiviset seurakunnat. Juuri ne asiat joita liberaalisiivet paheksuvat ovat niitä asioita joiden tähden uusia tulee mukaan. Tulijat kokevat nuo asiat niin että seurakunnalla on oikeasti vankka pohja, joka varaan elämää voi rakentaa.
Tarkemmin ajatellen ei toisin voisi ollakaan. Liberaali teologia ja toimintamalli tarjoaa sitä normaalia elämää, jota ihmiset muutenkin elää. Eli ei oikeasti mitään uutta.
Vielä yksi huomio meidän seurakunnastamme. Satunnaiset kirkossa kävijät (pari kertaa vuodessa) ovat vähentyneet kun taas useammin käyvät tulevat entistä useammin. Mitenkähän tämä suhteutuu siihen, että pelätään ”heavyusereiden” valta-asemaa seurakuntien kehittämisessä?
Markon ja Pekan hyviin kommentteihin sekä aihepiiriin muutenkin muutama huomio luettelonomaisesti:
1)Seurakunnan kasvun edellytyksiä ei jakaa hyviin ja huonoihin konservatiivi-liberaali-akselilla. Tärkeää on se, että seurakunnalla on selkeä missio, visio ja strategia sekä niistä johdetut toiminnan muodot ja tavoitteet.
2)Oma kokemukseni on, että seurakunnassa tarvitaan sekä a)sitkeää jatkuvuutta ja toisteisuutta että b) luovuutta ja jopa innovatiivisuutta. Kaikkea ei pidä joka vuosi muuttaa ja uudistaa, mutta jotakin pitää joka vuosi uudistaa – ja keksiä uutta, siis toiminnallisesti.
3)Tärkeää on suuntautuminen ihmisin ja verkostoituminen. Jos seurakunta ei ole halukas olemaan ihmisten kanssa, ei työ voi menestyä. Tarvitaan virasta riipumatta ja erityisesti pappienkin kohdalla Isä-/Äiti-Camilloja!
4)Pitäisi saada ihmisten kokoisia seurakuntayhteisöjä tai seurakuntayksiköitä. Jos laajaa seurakuntaa hoidetaan vain kirkolliset palvelut hoitamalla ja henkilöstöä kierrätetään siellä ja täällä, ei homma toimi. Jatkuvuus ja myös uudistaminen tarvitsee sitä, että tutut työntekijät tekevät asioita seurakuntalaisten kanssa.
Toivo L. Hyviä näkökohtia. Mutta uskonsa vakavasti ottavat konservatiivit eivät ole valmiita mukautumaan sellaiseen, minkä ymmärtävät selvästi kristillisen uskon vastaiseksi. He vetäytyvät omiin piireihinsä ja jopa uusiin yhteisönmuodostuksiin kansankirkon rakenteista riippumatta. Ainakin mitä Länsi-Suomeen tulee.
Toivo L. Lisäkommentti. Monissa seurakunnissa on ymmäetääkseni alettu hiljalleen vähentää papinvirkoja. Verkostoituminen edellyttää kuitenkin sitä, että papit myös ehtivät kohdata ja tavoittaa ihmisiä toimituskeskustelujen ulkopuolella. Toisin sanoen työmäärä pitää mitoittaa uudella tavalla, ei vain arvioimalla jumalanpalvelusten ja toimitusten ja rippikoulujen vaatimia tuntimääriä.
Kolmet hautajaiset kun on päivässä, niin se vie mehut papilta. Ei siinä muulle taida voimavaroja enää jäädä. Olen
odottanut aikaa parempaa, jolloin seurannan omaehtoiselle toiminnalle ryhdyttäisiin antamaan kirkossa reilusti tilaa.
Taitaa olla turha toive sekin. Mikä olikaan sen seurakunnan yrityksen kohtalo, jossa pyrittiin yksi jumalanpalvelus hoitaa ilman papin läsnäoloa.
Kolmet hautajaiset päivässä on tosiaan jo täysi työpäivä, varsinkin jos pappi toivottavasti voi osallistua ainakin kahteen muistotilaisuuteen. Toisaalta minun työurallani 99%sti hautajaiset ovat kestäneet 3-5 tuntia, 20-30 vuotta sitten jopa 5 tuntia ja viime aikoina suunnilleen tuon 3-4 tuntia. Siunaus+haudalla käynti 1-1,5 tuntia, muistotilaisuus 1-2 tuntia. Mutta viikossa on 5 työpäivää, joten muina päivinä voi pappi tehdä muutakin. Tai sanotaan, että kahtena päivänä viikossa on realistisesti aikaa tehdä muutakin kuin toimitusten, messujen ja kokousten asioita.
Pekka ja Toivo. Kirkolliset toimitukset ovat murroksessa. Meillä päin yhä useammat hautajaiset pidetään ilman erillistä muistotilaisuutta. Kirkolliset vihkimiset ovat vähentyneet radikaalisti ja myös kasteet ovat laskusuunnassa (meillä on toinen tilanne).
Keskeinen juttu minun mielestäni on papiston kokonaistyömäärä ja työn organisointi: esimerkiksi saarnat ja toimituspuheet pitää valmistella. Ja jos seurakunnassa on vielä tapana käydä tervehtimässä henkilökohtaisesti kaikkia 75 – 90 ja tätä vanhempia, kalenterit täyttyvät tehokkaasti. Ja kukaan voi tuskin sanoa, että tällaiset työmuodot olisivat toisarvoisia.
Marko, Tiedän tuon muutoksen toimitusten osalta. Lisään siihen, että ainakaan seurakunnan ei tulisi edistää muistotilaisuuksien vähentämistä tai pappien pois jäämistä niistä. Ne ovat yksi parhaita ihmisten kohtaamisen paikkoja, jos ne vain käyttää sellaisina. Ne ovat jopa siinä mielessä tärkeämmät kirkon kannalta kuin siunaustoimitukset. Kasteiden määrä vähenee kolmesta syystä: syntyvyys alenee, kirkkoon kuuluminen alenee ja osa kirkon jäsenistä ei halua kastetta lapselle.
Yhdysvaltain Kansallisen kirkkojen neuvoston pääsihteeri, lainoppinut ja uskonnonvapausaktivisti Dean M. Kelley kohahdutti kirkollista kenttää 1970-luvun alussa teoksellaan Why Conservative Churches Are Growing. Kelley vertaili eri tunnustuskuntiin kuuluvien konservatiivisten ja valtavirran kirkkokuntien jäsenmäärien kehitystä, ja osoitti, että konservatiivisten kasvu oli säännönmukaisesti nopeampaa.
Kelleyn johtopäätös havainnoistaan oli, että uskontojen tapauksessa sosiaalinen vahvuus ja opillinen lempeys eivät sovi yhteen. Hän kirjoitti, että ”juuri ne piirteet, jotka tekevät uskonnosta luotaantyöntävän kriittisen ulkopuolisen näkökulmasta, tekevät siitä vakuuttavan jäsenille ja potentiaalisille käännynnäisille”.
Voisiko rakennemuutos viedä kirkkoa hyvään suuntaan ja enemmän ulospäin suuntautuvaan toimintaan? Vai onko muutos vain vetäytymistä enemmän sisäänpäin ?
Riippuu, millainen rakennemuutos on. Itse näen – kuten kirjoitin – nyt tapahtuneen kehityksen huonona seurakunnan idean kannalta. Samalla olen kyyninen siinä suhteessa, että kirkossa voisi saada käänteen ja muutoksen toiseen suuntaan. Ei pitäisi olla kyyninen, sillä tahdosta ja päättäväisyydestä se on kiinni! Jonkun pitäisi ottaa siinä johtajuutta ja muistelen kuulleeni, että asia olisi tulossa kirkon keskushallintoon. Niin hyvää työtä kuin siellä tehdäänkin niin ”kirkon rattaat pyörivät hitaasti” eli valmista ei pian tulisi, jos asia tulisi vaikkapa kirkolliskokouksen agendalle! Helpompi tie olisi paikallisten seurakuntayksikköjen halu muutokseen. Toisaalta tarvittaisiin säädöksiä uusista rakenteista.
Mikä on mielestänne seurakunnan idea ? Vasta kun siihen on saatu kattava vastaus, niin vasta sen jälkeen voidaan kirkon toimintaa ohjata tuon idean suuntaan.
Hyvä Pekka, asia vaatisi pitkän kirjoitelman, mutta vastaan muutamalla pointilla:
1)Seurakunta on sellainen, millaiseksi se tunnustuskirjoissamme määritellään. Sen taustalla ovat Uuden testamentin kuvaukset seurakunnasta. Niitä kuvia on jo Jeesuksen opetuksissa ja käytännön tasolle mennään sitten Apostolien teoissa ja kirjeissä. Tunnustuskirjat, CA: Seurakunta on pyhien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti saarnataan ja jossa sakramentit oikein Kristuksen käskyn mukaisesti toimitetaan.
Lutherin teologiassa on paljon ainesta seurakunnan ideasta.
2)Seurakunnan ideaa tai ainakin tehtäviä määritellään kirkon säädöksissä, Kirkkolaissa ja Kirkkojärjestyksessä.
3)Ekumeenisen liikkeen ja mm. lähetysteologian piirissä määritellään kirkon ja seurakunnan olemusta ja tehtävää. Yksi määrittely tiivistää tehtäväksi: a)julistaa/todistaa (martyria), b)palvella (diakonia) ja c)luoda yhteyttä ja ykseyttä (koinonia).
Edellä mainittujen pohjalta seurakunnan idea on koota lauma ja yhteisö, ruokkia sitä sanalla ja sakramenteillä ja lähettää se ”maailmaan” eli omaan ympäristöönsä (ja miksei myös kauemmas maailmalle) todistamaan, palvelemaan ja luomaan yhteyttä. Seurakunta on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö.
Seurakuntaa kuvataan ”sisään hengittämisenä” eli yhteen tulemisena sanan, sakramenttien ja rukouksen osallsiiuteen. Sitä kuvataan ”ulos hengittämisenä” eli lähtemisenä toteuttamaan toteuttamaan seurakunnan tehtävää omalle alueelleen.