Tänä kesänä olen käynyt kahden kirkon raunioilla. Tuhopolttaja sytytti muutama vuosi sitten Ylivieskan (v.2016) ja Kiihtelysvaaran (v.2018) kirkot palamaan. Molemmat puiset kirkot tuhoutuivat täydellisesti.
Ylivieskaan on jo rakennettu ja otettu käyttöön uusi, upea Pyhän Kolminaisuuden kirkko ja Kiihtelysvaaraankin on päätetty rakentaa uusi kirkko.
Molemmat kirkot oli rakennettu 1700-luvulla ja niiden eteen olivat ihmiset tehneet paljon töitä. Kirkot olivat koko yhteisön toive ja sen täyttymys.
Kirkon raunioilla tulee surullinen, mutta vaikuttunut olo. Tuntee olevansa pyhällä paikalla. Matka sinne on kuin pyhiinvaellus. Siellä kohtaavat monet sukupolvet.
Kirkkopaloja tapahtuu, vaikka onneksi kovin yleisiä ne eivät ole. Muistamme Porvoon kirkon tuhopolton vuonna 2006.
Lopella kirkko paloi kolme kertaa 1800- ja 1900-luvun alussa – ei tuhopolttajan, vaan salaman tai savuhormin sytyttämänä ja aina se rakennettiin uudelleen, entistä ehompana.
Kun kristinusko aikoinaan tuli suomalaisten keskuuteen, se tapahtui rakentamalla kirkkoja. Ensin niitä rakennettiin harvakseltaan, sitten yhä tiheämmin sen mukaan kuin asutusta muodostui. Kirkkoja rakennettiin kansan vaatimuksesta, yhdessä tekemällä tai rahoittamalla, ei ylhäältä käsin päättämällä.
Seurakunnat ja paikkakunnat syntyivät kirkkojen ympärille. Toki ensin oli muodostunut kylä, kun ihmisiä muutti toistensa lähelle. Sitten asukkaat päättivät rakentaa kirkon.
Kun nykymatkailija liikkuu uudella paikkakunnalla, hän tutustuu ensin sen kirkkoon. Ainakin minä teen niin, vähintään huomioin, että ”tuolla on kylän kirkko”. Kirkot erottavat paikkakunnat toisistaan, varsinkin kun marketit ovat toistensa kaltaisia.
Kirkkoa pidetään tärkeänä, vaikka siellä ei kovin usein käytäisikään. Paikkakunnan sielu on kirkossa. Se on osa paikkakunnan identiteettiä.
Sama pätee myös toisinpäin: kun halutaan satuttaa yhteisöä, kohteeksi valitaan kirkko tai hautausmaa. Takana voi olla satuttajan tuskainen olo tai tarve tehdä jotain tuntuvaa, että hänet huomattaisiin, tai jokin muu syy.
Kirkkojen polttajat herättävät yleistä pahennusta riippumatta ollaanko kirkon jäseniä tai ei.
Tuntuu, että kirkkorakennukseen uskotaan enemmän kuin kirkkoon? Ajattelen kirkkorakennukseen uskomisen kuitenkin kertovan myös ihmisten syvemmästä uskosta ja tradition voimasta. Kirkko liittää meidät johonkin suurempaan kokonaisuuteen.
Raunio ei tarkoita kirkon loppumista, vaan palautumista ja uuden alkua.
Kirkon rauniota katselin kerran Alaniassa korkealla mäellä. Karttaan oli merkitty kirkko ja luulin siellä sellaisen oikeasti myös olevan. Paikalla onkin vain vähäinen raunio ja sekin oli metalliverkkoaidalla ympäröity. Joku oli sentään aitaan kiinnittänyt kauniin kukkakimpun.
Tuolla paikalla on joskus kauan sitten kokoontunut aktiivinen seurakunta. Paraatipaikka kertoo siitä, että kristillinen usko oli suuressa arvossa silloin. Mieleeni tuli siinä rauniota katsellessa oma kotoinen kirkkomme. Voisiko meille käydä samoin, kuin tälle kauan sitten kadonneelle seurakunnalle. Jääköhän kotimaamme kirkosta jäljelle edes aidalla erotettua rauniota.