On äärimmäisen turhauttavaa ja väärin, että käsitys kirkosta ja kristinuskosta pelkistyy edelleen homokysymykseen. Huusiko Jeesus ristillä, että homoseksuaalisuus on syntiä? Ei huutanut.
Sen sijaan meidän pitäisi ottaa vakavasti se, että Jeesus kuoli, tapettiin valloittajien ja oman kansan toimesta ristillä, ryövärien keskellä jossain kaupungin muurien ulkopuolella.
Jeesus oli rakennusmies, duunari, työläinen. Jeesus syntyi hieman… hmn…epäselvissä olosuhteissa, seudulla, joka oli miehitetty. Jeesuksen seuraajatkaan eivät olleet mitään hyvinvoivaa keskiluokkaa vaan oman yhteiskuntansa pikkuporvarien näkökulmasta rupusakkia.
Julkisen toimintansa aloitettuaan Kristus kiersi Kapernaumista käsin opetuslasten kanssa ympäri maata ja näki ajoittain suoranaista nälkää. Paavali kirjoittaa: ”….hän tuli teidän tähtenne köyhäksi.”
Tämä oli se näyttämö ja konteksti, minne Jumala sijoitti suurimman maailman historiaa muuttavan tapahtuman.
Kristinusko ymmärretään perinpohjin väärin, mikäli se nähdään ainoastaan yksilön pelastuksen ympärille kiertyvänä asiana. Ei. Kristinuskoon tulisi kuulua myös radikaali yhteiskuntaetiikka. 2020-luvulla sen pitäisi tarkoittaa kapinaa uusliberalistista markkinataloutta vastaan. Se tuhoaa ihmisen ja se tuhoaa maapallon.
Nykyinen paavi Franciscus on ottanut köyhän asian sille kuuluvalla painoarvolla esiin. Eikö Jumala puhuttele meitä nimenomaan marginalisoitujen ja syrjittyjen suulla?
Jos evankeliointi ymmärretään ainoastaan niin, että suu vaahdossa ja sormet syyttävästi osoitetaan muiden seksuaali”syntejä”, silloin ollaan hakoteillä ja ymmärretty kristinusko väärin. Jos kristinusko kilpistyy sukupuolen tai seksuaalisuuden osalta vähemmistöön kuuluvien leimaamiseksi syntiseksi, silloin ei ole kyse kristinuskosta.
Paavi Franciscus on käynyt ja käy pesemässä aidsia sairastavien jalat. Paavi otti itselleen paavina nimen, joka viittaa 1200-luvulla syntyneeseen fransiskaaniseen liikkeeseen ja sen perustajaan Franciscus Assisilaiseen.
Fransiskaanit kritisoivat voimakkaasti oman aikansa varhaiskapitalismia. Ketkä olivat suljettuna Franciscuksen ajan Assisin ja Firenzen kaupunkien muurien ulkopuolelle? Sinne oli sijoitettu, kauas silmistä, spitaaliset. Mitä teki Franciscus Assisilainen? Meni sinne ja suuteli leprapotilaita. Franciscuksen kerrotaan sanoneen ”suutelin leprapotilasta, suutelin ihmistä.”
Nykyinen paavi kulkee Assisin Poverellon jalanjäljissä.
Kun puhutaan evankelioinnista niin kenen pitäisi evankelioida ja ketä? Onko niin, että edelleen paras tapa evankelioida, on huutaa ”synti synniksi” ja lyödä ”Jeesus pelastaa traktaatti” pakanan käteen?
Vai olisiko pikemminkin niin, että hyvinvoivan keskiluokkaisen kirkon aktiivijäsenistön ja pikkuporvaripapiston pitäisi mennä kaikkein köyhimpien, syrjäytettyjen, masentuneiden, itsemurhaa hautovien, huumeiden käyttäjien, kerjäläisten, muukalaisten, pakolaisten ja syrjittyjen luo ja olla kerrankin ihminen ihmiselle? Antaa näiden syrjittyjen evankelioida!
Enää pieni osa kirkon jäsenistä pitää ääntä homoseksuaalisuudesta syntinä. Tämä mölyäminen jäänee uuspietismin pysyväksi synniksi. Varjoon on jäänyt se, että liberaali, hyvinvoiva, äärimmäisen keskiluokkainen kirkko vaikenee köyhyydestä ja rakenteellisesta synnistä.
Kirkon papistosta edelleen ylivoimaisesti suurin osa äänestää Kokoomusta ja Keskustaa. Erityisen suurta näiden puolueiden kannatus on johtavien viranhaltijoiden, esimerkiksi kirkkoherrojen parissa.
Galluppien kärjessä oleva oppositiopuolue on puheenjohtajansa suulla vaatinut kaikille samansuuruista tuloveroalea. Suomeksi se tarkoittaa, että hyvätuloiset saavat enemmän ja pienituloiset vähemmän ja tulottomat eivät mitään. Kylmää kyytiä köyhille. Miten sellaista kukaan todellinen kristitty voi kannattaa?
Jos sen sijaan haluttaisiin olla kerrankin kristillisiä, vaadittaisiin esimerkiksi ruuan arvonlisäveron alennusta. Mutta ei. Se ei käy puoluekentän keskiviivan oikeammalla laidalle ja hiljaa, hipihiljaa on kirkko.
Evankelisluterilainen kirkko, puhumattakaan sen oikean laidan muutoin suuriäänisistä uuspietisteistä, on ollut myös äärimmäisen hiljaa siitä kehityksestä, mikä Suomessa ollut 1990-luvulta lähtien. Karkeasti 1950-luvulta aina 1980-luvulla tuloerot Suomessa tasoittuivat. Tämän jälkeen ne ovat ainoastaan kasvaneet. Ja kasvaneet jyrkästi.
Köyhät ovat edelleen köyhtyneet. Marginalisoituneet joutuneet pysyvästi yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikö se ole synti?
Jos ajatellaan Raamattua, kerrankin koko Raamattua, eikä vain valikoituja muutamaa jaetta, mistä Raamattu puhuu eniten? Raamattu puhuu köyhistä. Hyvinvoiva, keskiluokkainen, pikkuporvarillinen kirkko on halunnut hengellistää tämän köyhyyspuheen. Mutta Raamattu puhuu todellisista köyhistä, kirjaimellisesti köyhistä.
Niistä tämän ajan ihmisistä, joilla ei ole varaa lääkkeisiin, niistä, joista yksityiset terveysjätit eivät kilpaile tai halua asiakkaikseen vaan jotka jonottavat terveyskeskuksiin joka aamu numerolla 143.
Mitä tekee kirkko? Ei mitään. Kirkon ja ”konservatiivien” salaliitto on edelleen pyhä ja yhtä voimissaan kuin Pertti Hemanuksen 1969 kirjoittaman samannimisen kirjan aikoihin.
Onko arkkipiispa Luoma käynyt suutelemassa oman aikamme ”leprapotilaita”? Mitä mieltä ”kokoomuskirkkoherrat” ovat mitä kristillisimmästä progressiivisesta verotuksesta ja tuloerojen kaventamisesta?
Edesmennyt Antti Eskola otti uskon aina kuolemanvakavana asiana, myös kirkkoa kritisoidessaan. Professori Eskola totesi joskus (ehkä se oli kirjassa ”Suomi sulo pohjola”), kuinka synnin, rakenteellisen synnin, köyhien asian pitäisi vaivata jokaista uskon vakavissaan ottavaa kristittyä päivin ja öin.
Jokainen jaettu ruokakassi on evankeliumia, jokainen auttava käsi heikommalle on evankelioimista.
Diakonia pitäisi palauttaa sinne, missä se oli alkuseurakunnan aikana, uskonelämän ytimeen. Evankelioimista parhaimmillaan olisi myös jokainen piispan puheenvuoro tuloerojen kaventamisen puolesta, toimeentulotuen nostamisen puolesta, absoluuttisen ja suhteellisen köyhyyden poistamisen puolesta.
Nyt niitä ei ole kuultu.
Enemmän kuin talousjärjestelmät, maailman talouteen vaikuttavat miesten käymät sodat. Se on samanlaista ahneutta ja valtaa kuin rahan haaliminen laittominkin keinoin. Maailmassa on 100 miljoonaa sota- ja nälkäpakolaista, joita mekin ruokimme. Nyt ostetaan kallista sotakalustoa varastoon. Raha ei tule riittämään kaikkeen. Täällä sentään ei tarvitse nälkään kuolla.
Niin, ”rakenteellinen synti” on vähän outo käsite.
Eihän rakenne ole vastuullinen toimija vaan ihmiset persoonina. Sekä markkinatalous että suunnitelmatalous ovat kumpikin olleet synnyttämässä globaaleja ongelmia. Tautalla tietenkin ihmisen syntisyys, halu tulla ”kalifiksi” Jumalan paikalle.
On sinänsä milenkiintoista, että pitkään on paheksuttu uskonnollisilla perusteilla argumentointia politiikassa. Nyt halutaan nimenomaan uskonnolla (”kirkolla”) perustella poliittisia näkemyksiä, eli halutaan ”sekottaa” uskonnon ja politiikan rooleja. No, niinhän se on, etta vakaumus vaikuttaa tietenkin politiikkaan – kysehän on arvovalinnoista. Asia on monitahoinen. Vaarana on se, että kirkosta tulee vallankäytön välikappale (onhan sitä toki ennekin ollut…). Köyhistä ja sorretuista (ketkä sitten ”sorretuiksi” milloinkin kelpuutetaan tai priorisoidaan) Mestarimme kuin myös Vanhan Testamentin profertat toki puhuivat ja varoittivatkin rikkaita; rikkautta ei kuitenkaan syntinä tai tuomittavana asiana pidetty.
Markkonatalous taas on oma lukunsa. Toisaalta globaalisti olemme menossa kohti jonkinlaista suunnitelmatalouden ohjaamaa kapitalismia kohti, jossa huolestuttavasti valtaa on keskittymässä. Kyse ei ole niinkään varsinaisesn kapitalismin tai markkinatalouden ongelmasta vaan pikemminkin ihmisen vallantahdon ongelmasta. Markkinataloutta alistetaan suunnitelmapolitiikalle – ketkä sitä sitten ohjaavatkin. On muodikasta puhua ”valtarakenteista” ja niiden murtmisesta – huomaamatta, että samalla muodostamme uusia ei-niin-ilmeisen näkyviä vallan uusrakenteita. En niitä sen tarkemmin nyt aukaise mutta ne tuntuvat soluttautuvan kirkkojenkin hierarkkioihin – näkyviin tai ei-niin-näkyviin.
Oikeudenmukaisuus kuuluu toki evankeliumiin mutta vaarana on, että vallantahto alkaa määritellä, mikä on ”oikeaa oikeudenmukaisuutta” – kenelle tämän määrittelyn vallan sitten annammekaan. Ihmisoikeuspuheesta on tullut poliittista argunemtaatiota, jopa vallankäytön välikappale.
Kuka saa oikeuden syntyä, onko syntymä oikeus?
Sen vuoksi on tärkeää, että aito synti, (lahja)vanhurskaus ja tuomio ei katoa kirkon sanomasta. Kristinuskohan ei ole lakiuskonto kuten käsittääkseni esimerkiksi islam ja monet muut. Kuitenkin kristinuskossa on sekä lain että evankeliumin puoli. Siinä tulisi olla kirkon ydinsanoma. Kirkosta ei pidä tehdä poliittista ”puoluetta”.
Synti on kristinuskossa pohjimmiltaan ihmisen ja Jumalan suhteeseen liittyvä käsite. Usein kristillisperäinen uskonnollisuus on synnin määritelmän itselleen ominut, eikä jälkimoderni aikamme siinä liene muita aikoja hurskaampi.
”Rakenteellinen synti” on käsitteenä outo – erityisen huolestuttava – jos sitä yritetään jotenkin ”sovittaa” tai antaa anteeksi . ”Järjestelmä” on synnintekijänä kummallinen ajatus. Olisi selkeämpi puhua vain ”rakenteellisesta vääryydestä” tai vääryyden rakenteista, synti pysyköön syntinä sen alkuperäisessä merkityksessä.
Kristillisyydessä on usein keskitytty puhumaan synnistä syntisen ongelmana, syyllisyytenä ja siitä vapautmisena. Raamatussa synti on myös synnistä kärsivien vääryyden uhrien ongelma. Rakenteellinen synti ei poistu, ellei syntisiin rakenteisiin puututa. Se on ilman muuta vallankäyttöä. Jolleivat hyvät ihmiset käytä valtaa, se siirtyy pahoille. Ahneuden rajoittaminen ei armahda ahneita vaan riistettyjä. Sekin olisi Jumalan tahto.
Hienoinen ongelma syntyy kuitenkin siitä, miten ”hyvän tahdon ihmiset” käyttävät valtaansa oikein.
Kiitos! Hyviä näkökulmia.
Martti P., oikea usko Kristukseen (pitää Raamattua Jumalan ilmoitussanana) synnyttää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Päin vastoin tämä ei taas voi toimia, sillä ihmisellä, joka hylkää Jumalan sanan, ei ole oikeaa uskoa vaan jumalana on epäjumala ts. hän itse määrittelee jumalansa. Ja tämän pahat hedelmät näemme nyt.
Laki on ihmisellä myötäsynteisenä omassatunnossa. Jos omatunto toimii (ihminen ei ole paatunut), hän ymmärtää, että esim. toisen ihmisen tappaminen tai hänen omaisuutensa varastaminen on väärin. Paavali: ”…osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä…”Room. 2:2:15
Paavali jatkaakin seuraavassa jakeessa, että ihmiset tullaan tuomitsemaan evankeliumin perusteella. (Paavalin julistaman evankeliumin mukaan). Nyt kun evankeliumi esim. tällä blogissa esitetyllä tavalla vääristetään, eivät ihmiset saa kuulla, että heidän syntinsä on sovitettu Jeesuksen Kristuksen ristinuhrin ansiosta täydellisesti. Ihmiset eivät vapaudu syntitaakastaan ja pääse sovintoon Jumalan kanssa. Seurauksena on ahdistusta, masennusta, rikollisuutta, yhteiskunnallista epäoikedenmukaisuutta jne.
Evankeliumi tulee ulkopuoleltamme. Se ei ole ihmisen mielen mukaista, vaan on lähtöisin Jumalan rakkaudesta meitä syntisiä ihmisiä kohtaan. Siksi se on ihmisille pahennus ja hullutus. ”Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan – ei puheen viisaudella, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi. Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima”. 1. Kor. 1:17-18
Korj. myötäsyntyisenä
”Pahat hedelmät näemme nyt.” Mitä teemme, kun näemme pahan hedelmät? Vetäydymmekö vain niitä keskenämme päivittelemään? Siihenkö ’yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuutemme’ jää vai yritämmekö tehdä jotain pahan poistamiseksi? Se olisi toki vallankäyttöä, mutta käytettäväksihän valta on annettu eikä kerättäväksi ja pidettäväksi.
Emme vetäydy vaan julistamme evankeliumia, Jumalan sanaa. Sinä puhut maallisista asioista, minä hengellisistä. Ei tietenkään maallistakaan oikeudenmukaisuutta väheksytä, vaan siihen pyritään. On kuitenkin erotettava mikä kuuluu maalliseen ja mikä hengelliseen regimenttiin. Jos hengellinen on kunnossa, se vaikuttaa hedelmällisesti yhteistä hyvää tuottaen maalliseen.
Se vaikuttaa niin, että Jumalan rakkauden kokeneet – hengellinen alue – lähtevät arkisiin toimiinsa sitä rakkautta toteuttamaan – maallinen alue – eivätkä jää odottamaan, että yhteisen hyvän hedelmiä putkahtaisi itsestään.
”Rakenteellisessa synnissä” menee synti ja synnin seuraukset vähän sekaisin. Synti on synti ja synnin seuraukset näemme juuri epäoaikeudellisina ”rakenteina” ja tekoina.
Ongelma ei ratkera rakenteilla pelkästään, sitä on yritetty mm. Ranskan suuressa vallankumouksessa, eri kommunistis-sosialistisissa yritelmissä – ja kapitalismissa luottamalla ihmisten tai (ja?) järjestelmän hyvyyteen ja varmaan myös muissa utopistisissa kokeiluissa. Jäljet ovat olleet sangen karmeita. Oikeidenmukaisuuden ja tasa-arvon nojalla ”noita toisia” on sorrettu, kidutettu, vangittu tai muuten vain kiusattu.
Ajatus, että on hyvia ja pahoja ihmisiä on sukua ”me – nuo toiset” -ajattelutavalle. Me kaikki olemme pahoja. Osa armahdettuaja pahoja. Emme vain halua sitä pahuuttamme mytöntää, ja siine ongelman syvyys onkin. Pakenemme ”rakenteiden maailmaan” – jolla toki oma merkityksensäkin on. Rakenteita muuttamalla ihmiset eivät pohjimmiltaa muutu hyviksi – emme, vaikka voissa paistettaisiin. (”kuumakäsittelyäkin” on histosiassa käytetty..”noihin pahoihin” , siis ”toisiin”.)
Pidän ongelmana, että synnin määritelmää aletaan laajentamaan (ja epämääräistämään) pois ihmisen synnillisyydestä. Houkutteleva se on, ohnan siitä tullut jopa ihmisoikeuspolitiikan välikappale. Voihan toki ajatella, että ”rakenteellinen synti” olisi eräänlaista kollektiivista perisyntiä; mutta siinäkin suhteessa puhuisin mieluummin perisynnin seurauksesta tai ilmenemismuodosta. Synnistä on tulossa niin omituinen käsite, että emme enää ymmärrä toisiamme käyttäessämme samoja sanoja ri merkityksessä. Se on oikeussalissakin jo nähty.
Samaa vauhtia, kuin synti muuttuu epämääräiseksi, katoaa myös syntien anteeksisaamisen- ja etenkin Jeesuksen sovitustyön merkitys. Jos alamme puhua rakenteellisesta synnistä, niin silloin katoaa henkilökohtainen vastuu Jumalan edessä. Rakenteellisesta synnistä voi olla vastuussa vain yhteisö. Parannus yhteisöllisestä synnistä ei voi sisältää anteeksisaamista. Ei yksilöä voi syyllistää pelkästään siitä, että kuuluu yhteisöön, jonka rakenteissa vaikuttaa synti, johon hän ei ole osallinen. Joten rakenteelisen synnin kohdalla ei voi puhua edes kristillisestä uskosta. Rakenteelliseen syntiin ei voi evankeliumi tuoda mitään apua. Sillä evankeliumin voima on siinä että se antaa ensin anteeksi ja sitten vasta voi nähdä käytöksessä muutoksen.
”Ei yksilöä voi syyllistää pelkästään siitä, että kuuluu yhteisöön, jonka rakenteissa vaikuttaa synti, johon hän ei ole osallinen.” Syyllistäminen onkin ylimalkaan syyttäjän – saatanan – työtä. Länsimaisen yhteiskunnan jäseninä olemme tahtomattamme syntisen rakenteen osia. Kulutamme luonnonvaroja jatkuvasti liikaa ja näin riistäminen köyhempiä lähimmäisiämme. Tähän on jo herätty, mutta parannuksenteko on tuskin alussa. Kristus meitä armahtakoon!
On hyvä pitää erillään syylistäminen ja syyllisyyden osoittaminen.
Syyllisyys tulee osoittaa ja silloin anteeksiantaminen ja saaminen tulee mahdolliseksi.
Syyllistettytyllä ei ole useinkaan mahdollisuutta osoittaa edes syyttömyyttään. Mikä syylliseksi epäillylle on mahdollista, mikäli on syytön. Syyllistäminen on epäreilu keino ja sitä usein käytetään kiusaamisen välineenä. Ei pyritä edes osoittamaan syyllisyyttä. Tavoitteena on vain toisen ihmisen mitätöiminen ja se, että hän itse mitätöityy.
”Syyllisyys tulee osoittaa ja silloin anteeksiantaminen ja saaminen tulee mahdolliseksi.” Onko Uudessa testamentissa ainuttakaan esimerkkiä siitä, että ihmiselle on ’osoitettu syyllisyys’, jota hän ei ole ennestään tuntenut?
Kulutus on suhteellista. Voi kuluttaa, jos on siihen varaa. Ihan turha syyllistää liikakulutuksesta niitä, joilla ei ole varaa muuhun kuin välttämättömään. Vain ne joilla on varaa valita, vain he kykenevät valinnoillaan säästämään luontoa.
”Vain ne joilla on varaa valita, vain he kykenevät valinnoillaan säästämään luontoa.” Etkö kuulu niihin, joilla on varaa valita, kun et kirjoita: ”me joilla on varaa valita, kykenemme säästämään luontoa”?
Pekka Veli: Näin eläkeläisenä pitää toki miettiä tarkkaan, mihin euronsa käyttää.
Mutta kyllä pienelläkin budjetilla voi vaikuttaa luonnon säästämiseen. Siirryimme puolisoni kanssa joku aika sitten kasvisruokavalioon. Huomasimme, että säästyy sekä luonto että oma kukkaromme.
Pudotin painostani yli 10 kiloa ja nyt tulen vähemmällä syömisellä hyvin toimeen. Jopa yli puolta vähemmällä lihan osalta. Yli 30 v. on ylipainoisia jotain 70%. Ikäisistäni normaalipainoisia taitaa olla vielä vähemmän. Haaveilin monia vuosia siitä, että pääsisin normaalipainoon. Yritykset vaan ei tuottaneet tulosta. Sitten pääsin selville miksi olin epäonnistunut. Paino palasi aina takaisin entisiin lukemiin. Nyt ei palaa vaikka en asiaan kiinnittä edes aina huomiota. Syön niinkuin ennenkin, mutta vähemmän. Ehkäpä helpoin ja tehokkain luonnon säästämisen keino. Terveys ja hyvinvointi paranee, kun pääsee oikeisiin mittoihin. Lääkkeitä en kuluta, eikä nekään kulkeudu vesistöihin viemäreitä pitkin.