Twitterissä näkee jos jonkinlaista lobbausta ja markkinointia, jonka voisi kuvitella tulevan suoraan jostain puppugeneraattorista. Aamukahvini meinasivat kyllä lentää kuvitteelliselle näppäimistölleni, kun näin Kotimaa oy:n Jäsen360 -palvelun seuraavan twiitin:
”#Jumalanpalvelus sunnuntaina kello 10 on hieno, tarkasti segmentoitu tuote! Siitä on syytä olla ylpeä. #kirkko #messu #uskonto”
Jumalanpalvelus sunnuntaina kello 10 on toden totta hieno ”tuote”. Itse asiassa jumalanpalvelukseen kokoontuminen on perinteisen teologisesti ajateltuna yhtä kuin seurakunta. Messuun seurakunta kokoontuu juhlimaan, oppimaan, ylistämään, olemaan yhteydessä toinen toisiinsa ja Pyhään Kolminaisuuteen, varustautumaan ulospäin ja ylipäänsä olemaan läsnä oleva seurakunta. Messussa kristitty elää kristillistä vuodenkiertoa, Raamatun tekstejä ja kristillisen perinteen ja liturgian rikkautta.
Edes ”uskovaisten” enemmistö ei käy jumalanpalveluksessa. Kirkon työntekijöiden enemmistö ei ole sunnuntaipäivänä kello 10 kirkossa. Rippikouluissa ei laajasti opeteta, että kristittynä eläminen tarkoittaa viikottaista yhteen kokoontumista. Seurakuntien rippikoulun jälkeinen nuorisotyö keskittyy nuorten omaan hauskanpitoon ja yhteyteen, ei juurruttamaan nuoria varsinaisen seurakunnan yhteyteen ja elämänmittaiseen jumalanpalvelusyhteyteen.
Joidenkin herätysliikkeiden piirissä ”ihan tavallisessa kymppimessussa” käymistä pidetään jopa hieman epäilyttävänä. Kun maltillisena karismaatikkona ja kirkollisena uuspietistinä kerron hieman tosiuskovaisemmille lajitovereilleni seurakuntayhteyteni olevan ihan tavallinen viikottainen kymppimessu paikallisseurakunnassani, kohtaan hyväntahtoista ja yllättynyttä hymähtelyä.
Tässä onkin kirkon suurin kriisi. Meillä eivät edes ”uskovaiset” ymmärrä, että seurakunta tarkoittaa koolle kokoontuvaa paikallista ja monipuolista ylistävää yhteisöä. Jos me aktiivit emme kokoonnu seurakuntana yhteen viikottain sanan ja sakramentin äärelle, ei kirkolla ole sanan varsinaisessa merkityksessä kristittynä kirkkona tulevaisuutta. Silloin Seppo Simola on kuin onkin oikeassa: Jeesuksesta puhuminen voidaan lopettaa, henkilöstöstä voidaan luopua, ja on parempi keskittyä ylläpitämään mukavia toimitiloja.
Ja kyllä; Diakonia, lähetys, nuorisotyö, musiikkitoiminta, mitä vaan – kaikkea tarvitaan. Mutta niihin kaikkiin varustetaan – tai tulisi varustaa – yhteisestä messusta.
Huomenna on Kristuksen taivaaseenastumisen päivä, yksi kirkkovuoden suurista pyhistä. Tervemenoa messuun. Ja seuraavana sunnuntaina. Sen jälkeen onkin jo helluntai, kirkkovuoden toiseksi suurin juhla heti pääsiäissunnuntain jälkeen. Kristitty, käytkö silloin kirkossa?
Kirkossa olemme tottuneet valittamaan, millainen messun pitäisi olla, jotta kävisimme siellä. Mitä jos miettisimme, millaisia meidän pitäisi olla, jotta viitsisimme käydä messussa?
Minulta varmasti puuttuu sellainen kansankirkollinen uskon- ja mielenlaatu, kun en koskaan ole missään suomenniemellä tavannut sunnuntaiaamun kymppimessussa ”juhlivaa, ylistävää ja yhteydessä toinen toisiinsa olevaa” seurakuntaa. Sen sijaan löytyy sitäkin enemmän tunnekylmiä, valjuja, pakkopullamaisia messuja, joihin harveneva väki tottumuksen voimasta, kuin jotakin maagista rituaalia noudattaen, sunnuntaiaamu toisensa jälkeen vaeltaa. Kirkon suurin kriisi todella on messu. Sunnuntaiaamu on sitäpaitsi ainut aamu, jolloin työikäinen väestö useimmiten voi levätä hiukan pidempään ja heräillä hitaasti lasten kanssa. Aika harvalla tulee mieleen aloittaa sama patistamisshow kuin jokaikinen arkiaamu ja kiiruhtaa lasten kanssa juhlimaan hiirenhiljaa lähimpään kirkkoon tuimailmeisen ”uskovaisen kirkkokansan” kanssa.
Olen käynyt lapseni kanssa messussa viikottain kohta 3 vuotta. Mitään menemis-, pukemis- ja ajankohtaongelmaa ei ole, koska kaikki tietävät, mitä sunnuntaisin tapahtuu. Messu on lapsen viikon yksi kohokohdista.
On totta, että messu voisi olla innostavampi. Joka tapauksessa se on messu. Messusta tulisi yllättävän innostava, jos kirkossa olisi 600 ihmistä veisaamassa ,rukoilemassa, kuuntelemassa ja yhteisen kokoontumisen jälkeen seurustelemassa. Muutos lähtee meistä.
Nuorisotyöllä on tärkeä rooli tässä. Kun kasvatamme seurakunnan nuoret käymään viikottain messussa (nuorisotyöntekijöiden ja vanhempien vastuunuorten omalla esimerkillä!), muuttuu pikku hiljaa koko messu innostavammaksi.
Kun jättää mahtipontisen kirkollisen sanahelinän hiukan syrjemmälle, niin jumalanpalveluksen todellinen merkitys mielestäni konkretisoituu aika hyvin siinä, miten hanakasti kirkon työntekijät osallistuvat kymppimessuun. Aniharva seurakunnan palkattu työntekijä osallistuu messuun. Vapaapäivää viettävistä/vapaa vuorossa olevista papeista tuskin koskaan kukaan.
Nyt kyllä liioittelet rajusti. Ainakin omassa seurakunnassani osa työntekijöistä käy säännöllisesti messussa myös vapaalla.
Joo, hiukan liioittelen. Minulla on ilmeisesti sen verran radikaalipietistinen uskonkäsitys, että pidän messua lähinnä hiljentymisen paikkana, jossa ehtoollinen parhaimmillaan voi vahvistaa uskoa. Jumala vanhurskauttaa epäuskoisen ainoastaan seurakunnassaan.
Valitettavasti Kari-Matti Laaksosen moitteet osuvat kohdalleen monen seurakunnan tavanomaisessa jumalanpalveluselämässä. Mutta on niissä karkeaa liioitteluakin. Minulla on paljon ilahduttavia kokemuksia kelo kymmenen jumalanpalveluksista. Samoin siitä, että työtoverit osallistuvat niihin.
Miksi ylipäätään on samoja ideoita samoin toistava syklinen kirkkovuosi? Eikö kristillisen ajakulun pitäisi olla lineaarista Jeesuksen paluun odotusta, jona aikana voisivat kaikki yhteistapahtumat olla ainutlaatusia ja ainmutnkertaisia? Eihän Jeesus mitään kirkkovuotta perustanut eikä alkuseurakunta?
Vai heijastuuko asiassa mahdolisesti se, että on tiedettty koko ajan kyseessä olleen astronomis/astrologiset vertauskuvastot?
Olisi varmaan ollut aika kurjaa, jos minun lapsuudestani alkaen oltaisiin satuttu menemään seuraavat 40 vuotta erämaavaelluksella?
Hyvä kirjoitus vaiikkakin otsikko on hieman yliampuva. Messu taitaa olla vielä koko vuoden toimintaa tarkasteltuna tavoittavin viikoittainen toiminto. Olen kyllä samaa mieltä, että asiassa on paljon puutteita ja haasteita. Näen silti, että paljon on myös mahdollisuuksia ja uusi polkuja avautumassa. Messuryhmät ja messukeskeisen seurakuntayhteisön ajatuksen nouseminen ovat yksi tällainen polku.
Rippikoulussa olen opettanut niin kuin itsekin olen kokenut, että messu on Jumalan ja ihmisen vuorovaikutuksen keskeisin muoto. Jumala puhuu meille luetussa ja saarnatussa sanassa, armon vakuutuksessa ja siunauksessa, me puhumme Jumalalle rukouksessa, virsissä, synnintunnustuksessa ja uskontunnustuksessa. Ja kohtaaminen hupentuu yhteisessä ateriassa, jossa Kristus itse on totisesti läsnä. Ilman messua ei ole kirkkoakaan, kaikesta muusta voidaan pakon edessä luopua, mutta ei messusta. Jos jää pitkä väli messussa käyntiin, on tosi ikävä messuun.
Kirjoituksen pohjalta nousee mieleen ajatus, kirkon toiminnan tapahtumakeskeisyydestä. Tässäkin itse messu on keskipisteenä. Ei seurakunta.
Kerrotaan ylevin sanoin mitä messussa voisi tapahtua. Tapahtuuko nuo asiat todella, onkin jo toinen asia. Mikä onkaan seurakuntalaisen kokemus niistä?
Usein pyhäaamuisin olen linja-autokyytien varassa. Niilläpä ei oikein aikataulut kyppimessuihin sovi. Joten oman seurakuunan messuun on hankala päästä. Näin minulle on tullut mahdollisuus käydä naapuriseurakuntien messuissa. Joissakin on kaksi-kolmekymentä henkeä paikalla. Toisissa vielä vähemmän. Alle kuusikymppisiä tuskin ketään.
Olen vähän alkanut imettelemään tätä touhua. Viisi kuusi työtekijää valmistelee ja toteuttaa messun. Osallistujia ehkä vain kymmenen. Miksiköhän tälläiseen tuhlaukseen suostutaan vuosi vuodelta? Kolmen, tai neljänkin seurakunnan ihmiset voitaisiin koota yhteen. Vielä jäisi hyvin tilaa. Puhutaanhan kauniisti yhteydestä. Mitä yhteyttä se on jos istumme toisistamme mahdollisimman etäällä. Emmekä tunne – tai tapaa toisiamme muutoin. Onneksi on joskus kirkkokahvit. Valitsenkin kirkon usein sillä perusteella onko mahdollisuus jutustella kahvikupin ääressä.
Sitten nuo saarnat. Harvapa niitä jaksaa kuunnella. Varsinkin kun monen kirkon äänentoisto on aivan surkea. Harvasta saarnasta oppii yhtään mitään. Huomaa herkästi miten heikosti niitä on valmisteltu. Miksiköhän penkkienkin pitää olla kovat ja epämukavat.
Sitten vielä tuo surkea messuista ilmoittaminen. Kaikesta muusta löytyy hienot ja värikkäät tapahtumatiedotteet. Netti antaisi mahtavat mahdollisuudet kuvagallerioineen ja kirkon – sekä messun toteuttajien esittelyyn. Sen sijaan vain kuivakas ”messu” ja kellonaika. Lisäksi vielä nuo kolme nimeä. Joista ei tiedä kuka mitäkin tekee. Imettelen tässä vain sitä miten surkeasti kirkko tärkeimpään toimintaansa satsaa. Ehkä kirkolle riittää se että minä ja muutama muukin pyrkii pyhäisin kirkkomatkalle.
1) Kristillinen jumalanpalvelus on suora jatkumo juutalaisesta liturgiasta.
Jos on riittävästi esitietoja niin vielä nykyisinkin voi juutalaiseen liturgiaan osallistuessaan tunnistaa samoja osia kuin meidänkin liturgiassamme.
2) Meidän on aihetta omaksua hyvä tapa käydä säännöllisesti messussa.
Ensimmäinen tapakristitty oli Jeesus.
Hänestä sanotaan että hän osallistui synagogan liturgiaan tapansa mukaan.
Myös Paavali oli tapakristitty. Hänellä oli hyvä tapa osallistua liturgiaan ja todistaa uskosta.
Markuksen evankeliumi:
10:1 Ja hän nousi sieltä ja tuli Juudean alueelle, kulkien Jordanin toista puolta. Ja taas kokoontui paljon kansaa hänen luoksensa, ja tapansa mukaan hän taas opetti heitä. (Jeesuksesta)
Luukkaan evankeliumi:
4:16 Ja hän saapui Nasaretiin, jossa hänet oli kasvatettu, ja meni tapansa mukaan sapatinpäivänä synagoogaan ja nousi lukemaan.
22:39 Ja hän meni ulos ja lähti tapansa mukaan Öljymäelle, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä.
(Näissäkin Jeesus toimi ”tapansa mukaan”.)
Apostolien teot:
17:2 Ja tapansa mukaan Paavali meni sisälle heidän luoksensa ja keskusteli kolmena sapattina heidän kanssansa, lähtien kirjoituksista,
(Tässäkin oli kysymys yhteiseen liturgiaan osallistumisesta. Opetus tapahtui siis kirkonmenoihin osallistumisen yhteydessä.)
.
Joskus on tuoreuttavaa tutustua toisten kristillisten kirkkojen jumalanpalveluksiin. Itse ihastuin aikoinaan ortodiksisen kirkkomme ecclesiasta: riemuitsevasta yhteentulosta, jossa liikutaan, ollaan koolla, sytytetään tuohuksia, seisotaan (ja saa istuakin, jos ei jaksa seistä). Tosin oli myös asioita, joita en kokenut omikseni (ikonien suutelu). Näin kai aina on, myös luterilaisessa messussa. Itse tosin en luopuisi mistään: virsistä, rukouksista, saarnan sanasta saati ehtoollisesta. Siunaus poislähteville on myös tärkeä.
Silti jolapsena pappiskodissa, jossa jokaviikkoinen jumalanpalvelus (silloin ei aina ollut ehtoollismessua sunnuntaisin) kuului asiaan, opin ettei aina ollut mahdollista käydä sunnuntaisin kirkossa. Kesä saaristossa eristi. Ei se silti eristänyt kristittyjen yhteentulemisesta perhekirkossamme.
Nykyään ikäihmisenä sairauksineni en aina pysty menemään sunnuntain messuun. Olen oppinut että Hengessä/hengessä voi olla osallisena jumalanpalvelukseen omassa sisäisessä kirkossaan, Raamatun ja rukouksen hiljaisessa vaikutuspiiriisä, jonka pyhittää tietysti kaiken ydin: Jumalan läsnäolo. Ehtoollismessu on tietysti toteutumatta, mutta jaksan odottaa sen aikaa.
Olisiko niin, että aikoinaan, ennen messumuutosta, päiväjumalanpalvelusten ”saarnapyhät” ilman ehtollisenviettoa olisivatkin opettaneet odottamaan, kaipaamaan varsinaista messua ehtoollisineen. Ja lisänneet sinne menemisen halua?
Sahama: ”me puhumme Jumalalle rukouksessa, virsissä, synnintunnustuksessa ja uskontunnustuksessa.”
Yksi asia jota olen kummeksinut (monien muiden joukossa) ainakin luterilaisessa jumalanpalveluksessa, on uskontunnustus. Miksi messussa kävijöiden pitää toistaa viikosta toiseen sama litania: Minä uskon jne…. Eikö se riitä, että usko (jos sitä on) tunnustetaan kerran ja luvataan palata asiaan, jos uskomisen suhteen tulee jotain muutoksia?
Uskontunnustuksessa pohdiskeluni on kohdistunut erityisesti kohtaan jossa tunnustetaan usko ruumiin ylösnousemiseen.
Kirkon käsityksen mukaan sielu yhtyy ruumiiseen ylösnousemuksessa. Ihmiset herätetään samoina kuin he olivat eläneet. Minulle syntyy monenlaista pohdintaa ruumiin ylösnousemisesta ja tällöin syntyvästä hengellisestä ruumiista.
Augustinuksen mukaan Jumala luo ylösnousemuksessa uudelleen myös kuolleina syntyneet ja abortoidut sikiöt. Törmätään heti kysymykseen: missä kehityksen vaiheessa ihminen syntyy ja missä vaiheessa sielu tulee alkioon tai sikiöön? Onko munasolulla sielu jo siitä hetkestä lähtien kun siittiö on läpäissyt zona pellucidan ?
Jokainen alkio, sikiö ja kuolleena syntynyt lapsi on ainutlaatuinen. Samanlaista perimää ei ole ollut eikä tule koskaan olemaan (identtisiä kaksosia lukuunottamatta). Koska näiden alkioiden tai sikiöiden ainutlaatuiset mahdollisuudet ovat jääneet toteutumatta ja niiden elämä on jäänyt elämättä ilman mitään kokemuksia, miten ne voisivat toteuttaa toteutumatonta elämäänsä taivaassa.
Toinen pohdintani ääripää ovat hyvin vanhoina, jopa yli 100 vuotiaina kuolleet ihmiset. Minkä ikäisinä he ovat taivaassa? Ovatko kaikki näiden ihmisten elämänkaaren aikana tapahtuneet valtavat henkiset ja ruumiilliset muutokset yhtä aikaa läsnä taivaallisessa ruumiissa? Niinhän pitäisi tietysti olla, jotta kaikki heidät elämänsä eri vaiheessa tunteneet tunnistaisivat heidät taivaassa.
Jatkuuko ruumiin vanheneminen taivaassa maallisesta kuolemasta eteenpäin?
Taivaan oloista ja ruumiin ylösnousemisesta ei Raamatussa paljon tietoa jaeta. Opetuslasten kerrotaan kuitenkin pohtineen erästä hypoteettista kysymystä: Israelissa oli tapana, että miehen kuoltua vaimo meni naimisiin hänen nuoremman veljensä kanssa.
Oletuksen mukaan perheessä on seitsemän poikaa, joista vanhin on naimisissa. Hänen kuoltuaan vaimo siirtyy seuraavaksi vanhimmalle veljelle. Kaikki veljet kuolevat vuorotellen ikäjärjestyksessä, jolloin nainen on lopulta ollut naimisissa kaikkien perheen poikien kanssa. Kenen vaimo hänestä tulee kuolemansa jälkeen taivaassa vai tuleeko hänestä veljesten yhteinen vaimo? Jeesuksen kerrotaan vastanneen kysymykseen, että taivaassa ei naida. Taivaassa ollaan kuin enkelit. Siellä ei nautiskella sukupuolielämän iloista. Mitähän kivaa siellä voi tehdä?
En tiedä ovatko kysymykseni lapsellisia vai paljastavatko ne ongelman lapsellisuuden, mutta tällaisia kysymyksiä ruumiin ylösnousemisen pohdiskelu minussa herättää.
Useimmat uskovaiset luullakseni torjuvat hankalat ongelmat toteamalla, ettei ihmisen tarvitse ymmärtää Jumalan tekoja tai ajatuksia, vaan voimme luottavaisina uskoa siihen, että Hän on suunnitellut kaiken parhain päin.
Ruumiin ylösnousemisen pohdiskelu johtaa hankaliin älyllisiin ongelmiin. Uskovaisten mielipiteet, joiden mukaan tätä asiaa ei pidä ymmärtää liian konkreettisesti – ruumiin ylösnousemisena – ärsyttävät minua. Miksi uskontunnustuksessa sitten puhutaan ruumiista, ellei sitä tarkoiteta?
Ruumiin ylösnouseminen onkin mielestäni sellainen kummajainen, että ainakin sen kohdalta uskontunnustusta voitaisiin korjata.
Näen jo silmissäni Raamattuun vetoavien uskovaisten kommentit siitä, ettei asian edes pitäisi minulle uskonnottomana millään lailla kuulua ja kiivaat vastaväitteet, joiden alle Raamatun epäluotettavuudesta julkituomani huomautukset hukkuvat.
Tykkään pohdinnoistasi Kimmo W. Olen usein miettinyt ihan samoja. Useimmiten kuitenkin joudun lopulta toteamaan, että ei ole esittää mitään valmista teoriaa mistään.
Mutta kumpi nyt sitten on ärsyttävämpää, se että väittää tietävänsä varmasti miten ja minkä ikäisinä esim. taivaassa ollaan ja mitä siellä tehdään, vai se kun sanoo että kaikkea ei voi tietää eikä ymmärtää…?
En itse oikein pidä siitä kun luvataan mitä kaikkea kivaa taivaassa voi tehdä tai annetaan tarkkoja kuvauksia. Mutta taivaskokemukset ovat kiinnostavia. Vaikka niihin on suhtauduttava tietyllä lailla kriittisesti.
Taivaassa vierailleiden (suhtautuu kertomuksiin miten tahansa) yhteinen kokemus tuntuu olevan että ihmiset ovat taivaassa ”nuoria”. Ja että kukaan ei ainakaan ole vanha. Ikä ei varmaan muuten sinällään merkitse enää mitään, mutta kroppa on hyvässä kunnossa eikä ole raihnaisuutta.
Entä onko siellä lapsia? Kasvavatko he? En tiedä.
Colton Burpo 4-vuotiaana näki taivaassa siskonsa, joka oli kuollut äidin kohtuun. Sisko oli siellä suunnilleen Coltonin ikäinen.
Coltonin isän isä taas oli siellä noin 30-vuotias.
Tiedän, ota nyt näistä selvä 🙂 Mutta tässä kohdassa en itse ainakaan yritä esittää mitään loogista kaavaa.
Jos ihmiset ovat taivaassa eri ikäisiä niin se on ihan fine.
”Onko munasolulla sielu jo siitä hetkestä lähtien kun siittiö on läpäissyt zona pellucidan ?”
Tarkkaan ottaen ihmisellä ei ole sielua, vaan ihminen on sielu. Ruumiilla ei ole sielua eikä alkiolla eikä munasolulla. Olemme sieluja, joilla on ruumis. Näkemyksini ja käsitykseni mukaan sielu saa ensimmäisen fyysisen muotonsa silloin kun munasolu on hedelmöittynyt.
”Yksi asia jota olen kummeksinut (monien muiden joukossa) ainakin luterilaisessa jumalanpalveluksessa, on uskontunnustus. Miksi messussa kävijöiden pitää toistaa viikosta toiseen sama litania: Minä uskon jne…. Eikö se riitä, että usko (jos sitä on) tunnustetaan kerran ja luvataan palata asiaan, jos uskomisen suhteen tulee jotain muutoksia?”
Tästä olen oikeastaan aika samaa mieltä. Monelle uskontunnustuksen ääneen lausuminen yhdessä seurakunnan kanssa on kuitenkin tärkeä asia.
”Ruumiin ylösnousemisen pohdiskelu johtaa hankaliin älyllisiin ongelmiin. Uskovaisten mielipiteet, joiden mukaan tätä asiaa ei pidä ymmärtää liian konkreettisesti – ruumiin ylösnousemisena – ärsyttävät minua. Miksi uskontunnustuksessa sitten puhutaan ruumiista, ellei sitä tarkoiteta?”
En oikein tiedä, että tehdäänkö siitä maatuneesta ruumiista enää ”korjattua” versiota vai annetaanko aivan uusi kirkastettu ruumis? Jälkimmäinen tapa kuulostaisi kaikin puolin paremmalta. Kun monista ruumiista ei ole jäljellä sitä vähääkään materiaalia, josta voisi jotain kursia kasaan.
Mutta en osaa tässäkään muuta sanoa, kuin että Jumala hoitaa homman. Tämän ei kuitenkaan pidä lopettaa kyselemistä, jos sellaista haluaa harrastaa. Kaikki kysymykset vain eivät ole lopulta niin tärkeitä selvittää tässä ajassa.
Apostolisen uskontunnuksen sanonta ruumiin ylösnousemisesta on kieltämättä kysymyksiä herättävä. Se tulee ehkä ymmärrettävämmäksi kun tiedostaa sen historiallisen taustan. Platonilaisessa filosofiassa aine ja henki erotettiin jyrkästi toisistaan, ja ihmisruumista pidettiin sielun vankilana, josta kuolemassa vapaudutaan. Juutalais-kristillinen ihmiskäsitys piti ihmistä kokonaisuutena, sielu ja ruumis ovat yhtä arvokkaat ja olennainen osa ihmisyyttä. Iankaikkiseen elämään herätetään siis koko ihminen. Taivaassakin olemme tunnistettavia yksilöitä, emme vain henkiolentoja. Paavali kirjoittaa ylösnousemuksessa saatavasta hengellisestä ruumiista. Eläessämme tässä maailmassa emme voi täysin ymmärtää näitä asioita, mutta tältä taustalta voin kyllä ihan rehellisin sydämin yhtyä uskontunnustukseen.
Uskontunnustuksessa tunnustetaan usko ruumiin ylösnousemiseen, mutta haudankaivajat voivat kyllä todistaa, että eivät ne haudatut ruumiit mihinkään taivaan riemuun nouse (ainakaan luut), eivätkä lähde sen enempää maan uumeniin helvettiinkään, vaan makailevat ihan kiltisti ja pysyvästi kuopissaan.
Jos sielut sitten vaikka olisivatkin erkaantuneet noista ruumiista, niin ei kai niitä pelkkiä sieluja voi kiduttaa sen enempää helvetin tulisessa järvessä kuin pirun piinapenkissäkään. Nehän ovat aineettomia ja hermottomia henkiä, ne sielut. Milläs niitä kidutat tai grillaat?
Vai nousevatko kaikki, kaikkina aikoina pallollamme eläneet ruumiit sitten ”viimeisenä päivänä” sille viimeiselle tuomiolle? Taitaa tulla viimeisenä päivänä Tellukselle mahtava ruuhka ja luitten kalina. Entä mitenkä mahtaisi käydä krematoiduille kropille? Niistä nyt ei ainakaan ole jäänyt enää mitään helvetissä poltettavaksi.
Minäkin esitän vahvan kiitokseni sinulle Kimmo pohdiskeluistasi. Sellaiset kuuluvat ihan yhtä hyvin niin uskonottomille kuin uskovaisillekin.
Näyttää siltä, että sinun suurin ongelmasi liittyy vanhoihin uskontunnustuksiin, jotka ovat juuri ylösnousemusta käsitellessään varsin vaikeaselkoisia: ”Sanonta ruumiin ylösnousemisesta on kieltämättä kysymyksiä herättävä”, toteaa tuossa myös Yrjö S. Minä puolestani rohkenen väittää, että kysymyksiä herättää juuri se, että uskontunnustukset poikkeavat siitä, mitä Raamatussa sanotaan.
Kuten Sari W tuossa näyttää toteavankin Raamattu ei tue platonilaista käsitystä erillisestä sielusta. Luomiskertomuksesta voit jo lukea, ettei ihmiseen asetettu mitään sieluksi kutsuttavaa elementtiä. Vaan ”Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.”(1.Mo2:7)
Luomiskertomuksen mukaan vedessäkin vilisteli ”sieluja”, koska alkuteksti käyttää useissa kohden Raamattua eläimistä samaa käsitettä ”sielu”(hepreaksi nefes). Ylosnousemuksessa ei siis Raamatun mukaan voi olla kyse minkään ”sielun yhtymisestä ruumiiseen”, vaikka sellaisesta joskus niin kauniisti lauletaan.
Jos ja kun jostakin on päätelty, että ihmisen sielu on kuolematon, romuttuu viimenenkin logiikan murunen: mitäs ihmeen ylösnousemusta(=henkiinherättämistä) kuolematon tarvitsee? Ongelmamme kun on justiinsa tämä totaalikuolevaisuutemme.
Itse asiassa Raamattu on erittäin johdonmukainen, ja voisipa sanoa ihan Kimmo sinun linjoillasi ylösnousemista kasitellessään. Ylosnousemuksessa ei meidän ruumiillamme ole mitään käyttöä, haudankaivajien havaintoihin kannattaa tässä asiassa luottaa täysin. Hyvän käsityksen ylösnousemuksesta saa 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvusta, joten siitä vähän nyt keskustelun jatkoksi – ja myös kritiikkisi kohteeksi?
Jakeessa 35. kysytään: ”Joku ehkä kysyy: .’Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?'” Melkoisen asiallinen kysymys, mutta samaa laatua on myös vastaus.
Vastauksessa näet ylösnousemusta verrataan maanviljelijän kevätpuuhiin: ”Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole.Ja kun kylvät, et kylvä tulevaa kasvia vaan pelkän siemenen, vehnänjyvän tai jonkin muun kasvin siemenen.” Niin, harva meistä on siemenperunoita syksyllä maasta kaivellut!
Ja sitten siihen ylösnousemukseen: ”Mutta Jumala antaa sille sellaisen varren kuin hän on nähnyt hyväksi, jokaiselle siemenelle sellaisen kuin sille kuuluu.”
Huomaatko, että vanhasta ruumiista ei uuteen versioon tule atomiakaan? Ja uusia elämislajejakin on kaksi: ”On taivaallisia ja maallisia ruumiita”, todetaan ylösnousemusselvityksessä. Ja molemmista on Raamatussa malli kerrottuna.
Kun Jeesus herätti Lasaruksen, kaveri oli ollut kolme päivää kuolleena. Kun Jeesuksen hyvä ystävä käveli kalliohaudasta, anatominen ja fysiologinen restaurointi vastasi uuden tekemistä. Kyse oli oikeastaan uudelleenluomisesta. Lasaruksen genoma ja muu palautettiin sataprosenttisesti.
On muuten huomattava, ettei meissäkään kovin montaa atomia tai molekyyliä ole muutaman vuoden kuluttua, mutta sama minuus se vaan säilyy. Identiteettimme ei ole tekoaineksestamme kiinni.
Kun taas Jeesus herätettiin, hän sai taivaallisen ruumiin: ”kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä”(1.Piet2:18) Tässä ylösnousemusmuodossa tietenkin meidän tavanomaisen materiamme käyttö olisi aika hassua, eikö vain.
Mitä arvelet Raamatun loogisuudesta tässä ylösnousemusasiassa? Uskontunnustuksiin en halua ottaa kantaa.
Kirjoitit Kimmo myös mielenkiintoisen kysymyksen ”Nousevatko kaikki, kaikkina aikoina pallollamme eläneet ruumiit sitten “viimeisenä päivänä” sille viimeiselle tuomiolle?” Toivottavasti kysymykseesi ottavat muutkin keskustelijat kantaa.
Olet varmasti kuullut sellaista opetusta, että kaikki herätetään. Mutta kun tarkasti Isoa Kirjaa lueskelee, vastaus on: kaikkia ei herätetä.
Ajattelehehan vaikkapa ensimmäistä ihmisparia. Montako uuttea yritystä heille luvattiin? Eikö tuomio ollut kerrasta poikki: ”maaksi jälleen”. Olisi aika nurinkurista päätellä, että kyllä se Luoja uuden yrityksen ensimmäiselle ihmisparille antaa – ja on samalla puheidensa kanssa ristiriidassa.
On myös useita raamatunkohtia, joissa esitetään anonyymeille henkilöille lopullinen eksistenssin päättyminen, ”eikä niistä jää jäljelle juurta eikä vartta”.(Mal4:1) Mutta asia sanotaan kyllä ihan suoraan. KR92 on valinnut Jesajan 26. luvun alkupuolelle otsikon ”Tuomion jälkeen pelastus, kuoleman jälkeen ylösnousemus”. Siinä sanotaan eräästä ihmisryhmästä seuraavaa:
”He ovat kuolleet, eivät herää eloon, nuo mahtajat eivät nouse manalta, sillä sinä olet vaatinut heidät tilille ja tuhonnut heidät ja pyyhkinyt pois heidän muistonsa.”
Joten kyllä Telluksella tilaa tulee olemaan, kauhuskenaarioosi ei Raamattu anna ytyä.
Lisää opintomatkoja sinne, missä seurakuntien jumalanpalvelukset ovat yksi viikon kohokohdista?
Kävin itse hiljattain vierailijana Guildfordin St Saviour’s -seurakunnan klo 17.15 jumalanpalveluksessa (yksi neljästä sinä päivänä). Sisältä valoisa vanha kirkko, rauhan tunne, mutta siihen yhdistyi silti kahvit heti tullessa ovensuussa, tuolit penkkien sijaan, valkokangas jolta näki paremmin puhujan, jos istui takana, ja joku joka tuli antamaan vierailijalle esitteet kaikesta toiminnasta. Paikka oli aivan täynnä.
Riitta Bonny: Koin vastaavaa USA:ssa Baltimoren Evankelis-Luterilaisessa kirkossa. Olin vierailija. Ujostelin ehtoolliselle menoa, kun alttarille kannettiin kummallisia kerroskattiloita. Joku takaani tarttui minuun ystävällisesti ja opasti alttarille. Itävallassa sen sijaan sain messussa kimppuuni katolilaisen kirkon vahtimestarin, joka jo ovensuussa lateli sääntöjä, mitä en saanut tehdä (etenkin ehtoollisella, mutta yleisemminkin). Olin niin ”varoitettu”, etten tiennyt, minne ylipäänsä mennä kirkossa. Lisäksi rauhantervehdyksen aikana kukaan ei kätellyt minua. Olin erakkona tuolillani. Kaksi ääripään kokemusta seurakunnan yhteydestä ja messusta.
Sören Kierkegard:
Toukokuussa 1855
Niin on asia; julkinen jumalanpalvelus (väittettäessä, että se on Uuden Testamentin kristinuskoa) on kristillisesti puhuen väärennöstä, huijausta.
Mutta sinä, sinä tavallinen kristitty, keskimäärin sinä et epäile mitään, olet täysin bona fide, vakuuttunut siitä, että kaikki on hyvin, että se on Uuden Testamentin kristinuskoa. Tämä huijaus on niin syvälle juurtunut, että epäilemättä on jopa pappeja, jotka elävät jatkuvasti siinä valheellisessa harhassa, että kaikki on hyvin, että se on Uuden Testamentin kristinuskoa. Sillä tämä huijaus on todella väärennös, joka on syntynyt vuosisatojen saatossa kristillisyyden muututtua vähitellen sen täydelliseksi vastakohdaksi, mitä se on Uudessa Testamentissa.
Niinpä toistan.
Tämä on sanottava: lopettamalla osallistumasta julkisiin jumalanpalveluksiin sellaisina kuin ne nyt ovat (jos sinulla siis on tapana osallistua niihin), sinulla on yksi syyllisyys vähemmän, ja suuri syyllisyys se onkin: et ole enää mukana kohtelemassa Jumalaa ikäänkuin Hän olisi typerys.