Hiljattain Porissa päättyneessä SuomiAreenassa oli lehtitietojen mukaan keskusteltu muun muassa kirkon tärkeimmistä kysymyksistä. Kun muuan paikalla ollut seurakuntalainen oli tivannut piispoilta (heitä oli kaiketi kolme), mitkä ovat kirkon tärkeimpiä keskusteluaiheita, piispojen vastauksissa ei ollut mitään sellaista, mitä ei olisi ”profaaneilla foorumeilla” jo moneen kertaan sanottu.
En itse ollut paikalla, joten kirjoitan nyt sen varassa, mitä olen lehdistä lukenut. Suomalaisen yhteiskunnan polarisaatio ja demokratian heikkeneminen nousi yhdeksi kirkon tärkeimmistä kysymyksistä samoin kuin sukupuolineutraaliin avioliittoon vihkinen. Ja totta kai kirkon taloudellinen tilanne askarrutti. Myös uusille paikkakunnille muuttaneiden juurettomuus sai ansaittua huomiota.
Hyviä ajasta nousevia näkökohtia toivat piispat esiin. Mutta silti kysyn, ovatko ne sittenkään kirkon tärkeimpiä kysymyksiä.
Kun etsin vastausta, näen edessäni modernin ajan suomalaisen ihmisen. Ulkonaisesti hänellä on kaikki hyvin. Hän on koulutettu, sievoinen palkkakin pitää kohtuullista elintasoa yllä, ihmissuhdeverkosto on toimiva ja hulppea kesäasunto odottaa vapaa-ajalla.
Hänellä on myös henkisiä harrastuksia. Mihinkään yhteen ismiin hän ei ole sitoutunut, vaan ottaa ismin sieltä, toisen täältä. Kirkon näkyvyyttä yhteiskunnassa hän ei kiistä, vaan hyväksyy sen tosiasiana. Jos kirkosta tulee puhe, hän yksikantaan kummastelee, mitä kirkko voisi hänelle antaa. Kirkon suunnalta hän ei odota mitään, mikä voisi häntä syvemmin kiinnostaa.
No, tämä on pelkistetty ja suoraviivainen näkemykseni. Yhtä seikkaa kuitenkin kummastelen: Kirkko on mukana erilaisilla estradeilla kuten SuomiAreenassa, mutta toistaa keskusteluissa sen saman, minkä kaikki muut ovat jo todenneet. Mitään omaperäistä ei siinä ole. Mikä siis voisi olla kirkon omin, tärkein ja omaperäisin kysymys?
Tärkein kysymys kuuluu: Onko Jumala olemassa? Tietenkään Jumalan olemassaolosta emme voi saada järjellä todistettavaa tietoa. Kirkon historiassa tapaamme monia, jotka ovat pyrkineet todistamaan Jumalan olemassaolon joko loogisilla tai moraalisilla argumenteilla. Mutta objektiivista varmuutta Jumalan olemassaolosta ne eivät ole pystyneet osoittamaan.
Toisaalta, jos joku etsii vastausta perimmäisimpiin kysymyksiin, Jumala-aihe tulee pakosti vastaan. Arvaan kuitenkin, että moni pettyy siihen, ettei kysymys avaudukaan tavanomaisella tavalla, vaan päästäkseen totuudesta perille on toimittava toisin: luonnontieteilijä tekee havaintoja, matemaatikko laskee, filosofi ajattelee ja kristitty – tekee parannuksen!
Olen pannut merkille, että jopa korkealle koulutetut ihmiset puhuvat Jumalasta ikään kuin kyseessä olisi ”olento”. Jumala on irrationaalinen suure, ja siis yhteismitaton rationaalisen päättelyn ja todistelun kanssa. Kysymys on empiirisen maailman ylittävästä kvantiteetista. En tietenkään tarkoita, että juuri näillä sanoilla tulisi Jumalasta ”maallisilla” tapahtumapaikoilla puhua, mutta jos piispoilta tivataan kirkon tärkeintä asiaa, niin mikä voisi olla tärkeämpää kuin se, onko Jumala todella olemassa.
Monen ihmisen, ehkä meidän kaikkien, Jumala-usko on koetteella siksi, että maailmassa tapahtuu asioita, joihin Jumala kaikkivaltiaana ja ihmistä rakastava absoluuttina on mahdoton sijoittaa. Hyvää tahtova Jumala ja maailman pahuus – lopputuloksena on absurdi yhtälö.
Usko tällaiseen kaikkivaltiaaseen transsendenttiin eli Jumalaan ei puhuttele nykyaikaista ajattelevaa ihmistä ainakaan silloin, jos hän ei koe sitä omassa subjektiivisessa elämässään mielekkääksi. Nykyajan luonnontiede on paljolti ottanut todellisuutta selittävän paikan. Ihminen on läpi historian ollut tavalla tai toisella uskonnollinen, jos kohta uskonto on pukeutunut monenlaisiin kuoseihin. Mutta silti puhe Jumalasta ja uskonnon paikasta yhteiskunnassa herättää yhä kiihkeitä kannanottoja.
Jumala on vaikea pala meille valistuksen jälkeisen ajan ihmisille. Sitäkin suuremmalla syyllä kirkon tärkein kysymys koskee Jumalan olemassaoloa ja sitä, miten voisimme uskoa Häneen. Näyttää siltä, että moni tulee ilman Jumalaa ihan hyvin toimeen. Mutta kirkko, ollakseen asialleen uskollinen, ei voi tyytyä tähän. Ehkä koko ongelma pelkistyy kysymykseen, miksi universumin mahtavin on piilosilla kanssamme?
Piispat eivät vapaaehtoisesti ikävistä puhu keskusteluissakaan.
Kun olisi huomattu kysyä olisiko seuraavat kysymykset saaneet suunpieliä kääntymään, Herrat Piispat:
Pidättekö osin tunnistettuna vaivana Lutherin nimen esiintymistä kirkkomme nimessä kun Ihminen Hengellisenä johtajana oli suora rasisti yhtä kansanosaa kohtaan, ja samalla yksi syntyneen holokaustin esiarkkitehdeistä myöhemmässä Saksassa.
Onko Yksin Oikeasta Uskosta syntynyt synnintunto Lutherin katumuksen sisältönä tuonut enemmän iloa vaikko kärsimystä Ihmisten elämään Vanhurskautumista katsoen ilman ehtaa syyllisyyden kokemista ja ilman katumuksen sisäsyntyistä prosessia Ihmisen persoonassa.
Onko mielestänne sadantuhannen vuosipalkat liikaa siittä että ette kehtaa kommentoida.
Kirkn tärkein kysymys minusta on kysyä itseltään,tuliko tulkittua väärin J eesuksen lupaus pikaisesta (takhy=erittäin lyhyt aika !!!!!) paluustaan eli syntyikö ns. eskatologinen aukko todellisesta aiheesta.
Eli erehtyikö Jeeus luvatessaan palata joidenkin vielä edessään seisovien opetuslasten eläessä.
Matti
Kiitos pohdiskeluistasi
Olen omassa työssäni huomannut, että merkittävimmät kysymykset ihmisten elämässä liikkuvat sillä tasolla, miten löydän oman elämäni aidossa ja rehellisessä yhteydessä Jumalan kanssa. Miten löydän elämäni turvallisen perustan Jumalan armon varassa. On siis uskallettava nostaa esille Jumalan työ meidän ihmisten hyväksi. Kun Jumalan rakkaus tulee elämän voimaksi, niin silloin ihminen vapautuu aitoon ihmisyyteen myös omassa yhteisössään.
Kiitos että nostat esille elämämme kalleimman asian.
Hyvä kirjoitus.
Kiitos keskustelun avauksesta. Olen vuosien mittaan pohtinut paljon tuota kysymystä: ”miksi Jumala salaa itsensä”.
Miksi Hän tekee sen jopa siten ettei jätä asiasta pienintäkään vihjettä. Samalla Jumala ilmoittaa olevansa kaikkivaltias ja rakastavansa jokaista. Sekä haluavansa pelastaa jokaisen joka uskoo.
Miksi siis täydellinen vaitiolo? Olisi paljon helpompi pelastaa ihmiset, jos Jumala ilmaisisi itsensä kaikille.
Silloin kaikki todella tulisivat pelastukseen, kun tietäisivät että Jumala on ja se mitä Hän sanoo on totuus. Miksi Hän silti suuressa viisaudessaan toimii aivan toisin. Ei anna edes pientä vihjettä. Ei mitään.
Jopa Jumalan lapset, eli kristityt ovat aivan epäkelpoja todisteita Jumalan olemassaolosta. Jos seuraamme tarpeeksi läheltä ketä tahansa uskovaa, niin huomaamme suuria ja jopa kammottavia asioita heidän elämässään. Jos Jumala olisi olemassa, niin ei kai Hän voisi mitenkään väittää että tämmöiset ihmiset ovat hänen omiaan. Ei sielläkään ole siis mitään todistetta Jumalan olemassaolosta. Jumala on salannut itsensä jopa omissa lapsissaan.
Voisi ajatella että jos joku on Jumalan rakas lapsi niin Jumala varmasti kaikkivaltiudessaan voisi järjestää lapselleen kaikkea hyvää. Mitään sellaista emme voi kuitenkaan nähdä. Uskovien elämä on yhtä kurjaa kuin muidenkin. Jopa usein rankempaakin.
Kaikkeen tähän Jumalalla on oikein hyvä syy. Siihen käsitykseen olen tullut. Muuten Hän toimisi toisin.
Luodessaan tämän ihmeellisen maailman ja meidätkin; Hän signeerasi taideteoksensa vain yhteen syrjäiseen taideteoksen kulmaan. Siitä kuka tahansa lukutaitoinen voi sen lukea. Raamatun pyhät kirjoitukset ovat Jumalan signeeraus.
Jos Jumala toimisi toisin, niin emme tarvitsi ollenkaan uskoa. Me kun tietäisimme, että Jumala on, niin mihin sitten tarvitsisimme uskoa.? Emme mihinkään. Nyt sen sijaan monet todisteet sotivat uskoamme vastaan. On aika vaikea uskoa silloin Jumalan suureen armoon ja anteeksiantoon, kun sisimmässään kokee olevansa suuri syntinen ja monet asiat painavat mieltä. Uskoppa silloin rakastavaan Jumalaan kun huomaa että oma sydän on täynnä vihaa ja katkeruutta. Uskoppa silloin kun olet epätoivoisessa tilanteessa, eikä apua näy eikä kuulu. Huomaan että usko on kaikkein vaikein taito. Ei ole ollenkaan helppoa uskoa Jumalaan, jota ei voi ymmärtää.
Miksi Jumala salaa? Olen samalla tavalla ymmälläni, vaikka olen saanut uskon lahjaksi. Tiedän, että en ole sitä itse itselleni keksinyt. Usko on yllättänyt minut.
Hebrealaiskirje:
11:1 Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.
Miksi kirkko on olemassa? Ajattelen, että kirkolla on kaksi tehtävää. Ensimmäinen ja tärkein on pyrkiä saamaan mahdollisimman paljon ihmisiä sisälle Jumalan valtakuntaan, iankaikkiseen elämään, taivaaseen, miten nyt kukin haluaa asian ilmaista. Tämä tapahtuu ensijaisesti julistamalla ristin ja ylösnousemuksen evankeliumia, joka taas on hullutus ja pahennus tälle maailmalle. Toinen tehtävä on julistaa Jumalan lakia, siis ohjeita hyvään elämään. Tärkeä tehtävä sekin, sillä mitä paremmin Jumalan tahtoa noudatetaan, sitä vähemmän maailmassa on kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta. Maallistunut kulttuuri mieluusti näkisi kirkon keskittyvän vain tähän jälkimmäiseen, mutta näin toimien kirkko pettää perustajansa toimeksiannon. Molemmat ovat siis tarpeen.
Minulle henkilökohtaisesti vuosikymmenien aikana merkittäväksi kirkon sanomassa on tullut se, että tällainenkin ihminen kelpaa… Tällaisellakin on tehtävä tässä kokonaisuudessa, osana kirkkoa. Oman elämäni tarkoitus on ollut liittyä tuohon kaksijakoiseen kirkon tehtävään, josta Yrjö Sahama kertoo. Tehtävääni kuuluivat myös vuodet lähetystyössä kaukana Suomesta, jonkun toisen tehtävä löytyy ehkä ”rukouskammiosta” omassa kodissa.
Kun oma aikani täällä loppuu, tilalle tulee toinen ja jatkaa samaa tehtävää. Nuorempana yksi lempilauseistani oli: Jumala ei nuku.
Jumala salaa itsensä rakkauden tähden. Jos joku yht äkkiä saisi käsityksen siitä, että Jumala on ja millainen Hän on, nii seurauksena olisi vain pakeneminen. Kukaan kun ei voi kestää Hänen edessään.