Kirkko ja kaupunki -lehti julkaisi Haagan seurakunnan kirkkoherran tehtävästä pois jäävän Heikki Nenosen haastattelun (K&k 27.2.23). Tuossa haastattelussa hän kertoo kriittisesti omia, henkilökohtaisia kokemuksiaan kirkon toimintakulttuurista. Jatkan samasta aiheesta ja korostan, että nämä mietteet ja kokemukset ovat omiani eivätkä suoraan liity Heikin kertomaan.
Kaikissa organisaatioissa on hyvää ja huonoa, niin myös kirkossa. Oikeastaan Suomen ev.lut. kirkko nimistä organisaatiota ei ole olemassa, ei ainakaan yhtenä toimijana. Kirkkomme koostuu seurakunnista ja edelleen seurakunnat kuuluvat hiippakuntiin. Sitten on Kirkkohallitus ja monipolvinen kirkon keskushallinto. Seurakunnat eivät myöskään ole kukin yhden hallinnon ja johtamisen alla vaan jossakin on yhden seurakunnan tilanne, jossakin seurakuntayhtymä ja jossakin yksi laajentunut seurakunta, jossa on joko alueita, ”alueseurakuntia” tai kappeliseurakuntia. ”Alueseurakunta” lainausmerkeissä siksi, että sellaista ei meidän säännöksemme virallisesti tunne.
Toimintakulttuurissa on kysymys juuri organisaatiosta, johtamisesta, vallankäytöstä ja kaikesta, mikä liittyy työn tekemiseen ja sen tausta-asioihin. Olen itse kokenut osin samansuuntaisia kokemuksia, joista Heikki Nenonen haastattelussa kertoo. Samoin monet muut kirkossa toimivat ovat kokeneet.
Pitää myös kirjoittaa asian toinen puoli, siis se myönteisempi. Minut papiksi vihkinyt piispa Kalevi Toiviainen sanoi jossakin yhteydessä, että kirkon työ ja papin työ on rikkaampaa kuin mikään muu työ. Siinä hän varmasti oli ainakin osittain oikeassa. Hän tarkoitti varmaan sitä, miten papin työssä ollaan elämän eri asioiden ja erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Hän viittaasi myös kirkon ja työn juhliin.
Kirkossa ja seurakunnissa on monenlaista ja monen tasoista johtamista: On hyvää ja huonoa. Oma havaintoni on, että usein johtaminen on keskinkertaista ja joskus erinomaista, valitettavasti joskus myös huonoa tai sellaista, että siinä on johtamiseen sopimattomia piirteitä. Itse olen kaivannut työn suunnitteluun ja kehittämiseen aivan toisenlaista otetta kuin mitä yleensä on. Olen itse muussa yhteydessä saanut kokemusta siitä, millaista parempi toiminta näissä on. Itse en ole ehkä kyennyt parempaan ja toisaalta roolini on ollut sellainen viime vuodet, etten ole voinut paljoa asioihin tässä mielessä vaikuttaa.
Kirkon rakenteista olen tällä alustalla kirjoittanut usein. Pääajatus niissä on ollut se, että pitää päästä ketterämpään ja kevyempään organisaatioon. Toinen asia on, miten se voidaan toteuttaa. Näissäkin on hyvä tarkastella kirkon tehtävää ja toisaalta sitä, missä ja miten valtaa käytetään.
Heikki Nenonen kiinnitti huomiota Helsingin seurakuntayhtymään. En osaa siihen ottaa kantaa, mutta muuten jaan Nenosen ajatuksen paikallisseurakunnan ja yhtymän rooleista. Seurakuntayhtymän tulisi olla taustalla oleva tukirakenne, joka hoitaa tiettyjä tehtäviä ja seurakunnat ovat kirkon tehtävän toteuttajia paikallistasolla ja ruohonjuuritasolla. Yhtymille on toki omaisuuden, taloushallinnon ja vaikkapa viestinnän lisäksi uskottu joitakin kirkon ”selektiivejä” kuten vaikkapa sairaalasielunhoitoa ja mahdollisesti erityisnuorisotyötä.
Yhtymien ja seurakuntien asetelmaa ja tehtäviä on syytä tarkastella ja jättää ainakin yhtymien ”paisuttaminen” pois, jos sellaista on päässyt tapahtumaan. Joskus kuulin kehuttavan Joensuun seurakuntayhtymän ideaa ja mallia, mutta en tiedä siitä nykyisellään enempää.
Yhden, laajan seurakunnan tilanteessa ja niiden eri organisaatiomalleissa voi ilmetä samanlaisia ongelmia kuin yhtymien kohdalla. Kyse on siitä, miten ”emäseurakunta” toimii ja millaiseksi muodostuu alueseurakuntien tai kappeliseurakuntien rooli. Emäseurakunta on nimensäkin puolesta ”emä” eli keskus, mutta siinäkin on kisaus sen vahvistamiseen ja paisuttamiseen alueellisten seurakuntayhteisöiden kustannuksella, osin tiedostamatta ja osin tietoisen vallankäytön kautta ja vaikkapa taloudellisilla perusteilla.
Tein itse virkaurani loppusuoralla ratkaisun, että jään työstäni pois reilu vuosi ennen varsinaista eläkeaikaani. Koen helpotusta jättää tiivis työ ja oman organisaationi kiusallisina, turhauttavina ja ärsyttävinä pitämäni asiat. Samalla tiedän, että koen myös luopumisen tyhjyyttä, koska työssä on tosiaan ollut myös sitä rikkautta, josta piispani vuosikymmeniä sitten puhui.
Kirkossamme on tosiaan paljon hyvää ja paljon myös pyrkimystä kehittää sitä, mikä ei ole hyvää. Suurempaa muutosta kuitenkin tarvitaan. Toiminnan ja talouden kannalta liian raskaat rakenteet kaipaavat remonttia. Ehkä remonttia kaipaa myös toimintakulttuuri ainakin niiden piirteiden osalta, jotka turhauttavat ja syövät monilta motivaation.
Toivo Loikkanen (kirkon töissä eri viroissa 1.4.86-31.7.23)
Toivo
Kiitos ajatustesi esittämisestä. Olen kokenut sinut tasapuoliseksi luonteeksi, joka pyrkii näkemään asiat useammalta näkökulmalta ja sen jälkeen viemään asioita eteenpäin parhaaksi näkemääsi suuntaan.
Tervetuloa eläkkeelle, kun aika elokuun koittaa.
Kiitos, Matias! Kiitos sinun hengellisesti ja teologisesti vahvoista kirjoituksistasi täällä!
Mies jäi eläkkeelle jo aikoja sitten. Pappi hän on ollut sen jälkeenkin. On ollut mahdollista etsiä uusia lähtökohtia ja toimintatapoja, uusia yhteyksiäkin. Entiset kaukaiset työmaat ovat kutsuneet eläkeläistäkin. Tietokonekin naputtelee tekstiä edelleen.
Mielestäni pappeus on nykyisin haastavampaa kuin aikaisemmin. Toisaalta, ehkä nyt on mahdollista löytää paremmn juuri oma kutsumuksensa, oma pappeutensa. Pappeja tarvitaan yhä.
Hienoa – ja kyllä: pappeja tarvitaan edelleen, Hienoa, että meillä on motivoituneita, erilaisia pappeja. Kyllä minullakin pappeus säilyy ja varmasti tulee papin tehtäviä jatkossakin.
Alun perin on seurakunta tarkoittanut tietyn paikkakunnan kaikki luterilaisen kirkon jäsenet kattavaa yhteisöä. Nykyisin seurakunta näytää ymmärrettävän pääasiassa hallinnollis-taloudellisena yksikkönä. Toki kappeliseurakunta tai seurakuntapiiri on toiminnallisessa mielessä seurakunta, mutta alueeltaan laajojen ja jäsenmäärältään suurten yksikköjen nimittäminen seurakunniksi hämärtää tuon käsitteen syvintä merkitystä. Oliskin syytä miettiä uudenlaista terminologiaa hiippakuntaa pienempiä mutta paikallisyhteisöä laajempia kirkollishallinnon yksiköitä tarkoittamaan.
Kiitos, Yrjö! Olen täsmälleen samaa mieltä. Myös kirkkokäsityksemme ja käsityksemme siitä, mikä ja mitä on seurakunta, vaatii kirkastamista.
Tilannetta moninaistanee myös ns. jumalanpalveluyhteisöt, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät paikallisten ”virallisten” seurakuntien toimintaan. Niiden merkitys kasvannee tulevaisuudessa.
Jukka, tuo on totta. Jotkut näkevät jumalanpalvelusyhteisöt ainoina kirkon ”pelastajina”. Itse näen, että niissä on hyvää. Toisaalta näen niissä myös ns. heavyuser-ongelman eli tiivis jumalanpalvelusyhteisö kokoaa huomaansa pienehkön joukon aktiivisia, mutta juopa niihin, jotka eivät halua osallistua vahvistuu. Pitäisi nähdä, että kristitty voi olla myös olematta tuollaisen yhteisön jäsen.
Tunnen kaksi kirkon sisäistä jumalanpalvelusyhteisöä paimentavaa virkaveljeä. Kumpikin mieltää tekevänsä nimenomaan evankelisluterilaisen kirkon paikallisseurakunnan työtä. Väistyivät kuitenkin herätysliikejärjestön palvelukseen siinä vaiheessa, kun toimintamahdollisuudet paikallisseurakunnassa muuttuivat tunnetuista syistä olemattomiksi.
Jumalanpalvelusyhteisöjen taustalla on siis minun mielestäni useitakin eri tekijöitä: yhteisöllisyyden ja selkeän teologian etsintä sekä löytyminen. Taustalla VOI olla myös seurakuntalaisten samanaikainen kokemus siitä, että paikallisseurakunnan jumalanpalveluselämä ja julistus ei eri syistä tarjoa sitä, mitä sielu kaipaa. Lisäksi. Yhtäältä: koska suntion ja kanttorin tehtäviä eivät hoida palkatut työntekijät, jumalanpalvelusyhteisöt joutuvatkin hoitamaan nuo tehtävät vapaaehtoisvoimin. Toisaalta: ketään ei tietenkään pakoteta vapaaehtoiseksi. Mutta kuulemma siitä voi tulla hyvä mieli ja palvelemisen ilo, kun saa olla tekemässä.
Kirkon vapaaehtoistoiminta mielletään tehtäviksi, joita työntekijät antavat ja ohjaavat tarkasti. Tehtävät on usein avustamista messuissa. Siis työntekijöiden tehtäviä. Tehtäviä, jotka työntekijät voivat hoitaa ilman apua aivan hyvin ja vielä paremmin. Joten tämänkaltainen vapaaehtoistoiminta ei tuo muuta lisäarvoa toimintaan, kuin sen, että saadaan vapaaehtoisille tekemistä. Näin saadaan se kuva, että meillä on hyvin toimiva seurakunta, vaikka se ei uusia mukaan vedä. Näin seurakunta voi kokea olevansa tehokas ja rikas vapaaehtoistoiminnassaan vaikka se kaikki tähtää vain niiden hyväksi, jotka jo on on mukana. Näin vapaaehtoistoiminta voikin toimia esteenä uusien mukaan tuolle ja seurakunnan kasvulle.
Heikki Nenonen osuu ytimeen, kun hän sanoo Helsingin seurakuntayhtymää johdettavan korsernina. Kahdeksan vuoden luottamushenkilökokemuksen jälkeen – seurakuntaneuvoston lisäksi neljä vuotta yhteisen kirkkovaltuuston jäsenenä ja kirkkoneuvoston varajäsenenä – näen Helsingin yhtymän vuosikymmenten saatossa muotoutuneen ”ylihallitukseksi” seurakuntien yläpuolelle. Viime vuoden lopulla edessä olleessa yhtymän johtajan valinnassa olisi ollut edellytyksiä aloittaa muutosta. Valinnalla kuitenkin – valitettavasti – betonoitiin vuosiksi byrokraattiien konserninjohtamistapa.
En koe turhautumista kirkon rakenteisiin, tai toimintakulttuuriin. Tämmöisenään se on ihan käyttökelpoinen niihin tarpeisiin, joita minulla on. Turhautuminen on vain niiden ongelmana, jotka kokevat muutoksen tarpeellisena, tai jopa välttämättömänä.
Tosiasioiden tunnustaminen kannattaa.kirkkoa ei kannata yrittää muuttaa.
Pekka Veli. Työntekijänä kirkon töissä saa usein tehdä välttämättömyydestä hyveen. Näin on hyvässä ja pahassa. Yksi ensimmäisistä isoista oivalluksistani nuorena pappina oli, että sillä, mitä erityisesti olisin halunnut tehdä eli opettaa Raamattua ja luterilaista kristillisyyttä käytännönläheisesti, ei ollut tilausta. Nyttemmin olen lisäksi huomannut, että edustan väärää kristillisyyttä, kun en ole alfa-kurssien kannattaja enkä diggaa ylistyslauluja ja hyväksyn lisäksi evoluutioteorian luonnontieteellisenä selitysmallina elämän monimuotoisuudelle tällä planeetalla.
Työntekijänä havaitsin, että se mitä halusin tehdä ja mihin minut oli palkattu seurakunnassa, ei ollut mahdollista, kun aika kului koneen ääressä. Olihan se turhauttavaa. Tavallisena seurakuntalaisena minulla on nyt paremmat mahdollisuudet toteuttaa projekteja ja hyödyntää niissä kirkon toimintakulttuuria ja rakenteita. Samaa mahdollisuutta kirkon leivissä ei olisi.
Kirkon toimintakulttuuria voi muuttaa vain toimimalla toisin kuin tähän asti. Se edellyttää yhteistyötä koko seurakunnan kanssa. Muutoin syntyy sisäisiä jännitteitä, jotka purkautuu tuhoisasti jossain vaiheessa. Jolloin aikaan saatu muutoskin hukataan.
Hallinnolliset rakenteet on koottu saman kaavan mukaan, kuin Venäjän johto on asemansa turvannut.
Jos johto kaatuu, niin kaikki kaatuu mukana. Siispä jokainen kirkon hallinon taso pitää tiukasti kiinni omasta asemastaan ja mahdollisuudestaan käyttää valtaa. Jos siihen yritetään puuttua, niin syntyy niin vahva muutosvastarinta, että se kykenee jopa vahvistamaan nykyisiä (turhauttavia) rakenteita
Pidän inhorealismistasi, Pekka Veli 😉 Totuuden nimessä on kuitenkin todettava, että muutosta syntyy ainakin pienemmissä seurakunnissa paikallistasolla, jos luottamushenkilöt ja kirkkoherrat vaihtuvat ja seurakuntaa onnistaa.
Tunnistan monissa kommenteissasi niitä tuntoja, joita useimmat tuntemani tavalliset aktiivikristityt jakoivat 1980-luvun pääkaupunkiseudulla. ”Me” kokoonnuimme raamattupiireihin ja ”ne” tekivät päätöksiä. Ja ”me” olimme ikionnellisia, jos äänemme riittivät siihen, että seurakuntaneuvostoon ja evankelioimistyön johtokuntaan saatiin kirkollisvaaleissa joku ”uskova” johon luotimme. Ja tämä hengellinen aktiiviporukka ei siis ollut mitään änkyrätunnustuksellisia herätysliikeaktivisteja vaan ihan taviksia, jotka olivat tulleet uskoon.
Minunkin havaintoni ovat sen suuntaisia, että nimenomaan kirkon talous- ja hallintosysteemi, joka sitoo kaikkia, on oikeastaan iso konserni. Toisaalta isoa, monen miljoonan jäsenen kirkkoa, hengellistä yhteisöä, jolla on (vuosisatoja ollut) hoidettavanaan vieläpä yhteiskunnan keskeisimpiä toimintoja, ei voida hoitaa kuten vapaakirkkoa. Ei myöskään kuten Valtiontalouden tarkastusvirastoa.
Kuvaamasi muutosvastarinta -ilmiö oli arkipäivää jo Venäjän vallan aikana. Suomen itsehallinnollista asemaa vastustavat venäläiset joutuivat tänne tultuaan ja päälliköiksi päästyään toppuuttelemaan venäläisiä virkaveljiään, kun huomasivat että Suomenmaan hallinto ja talous piti joka tapauksessa pitää pyörimässä ja sen tarpeet ottaa huomioon. Kukaan arvonsa tunteva työalasihteeri tai kansliapäällikkö ei tieten kään halua lakkauttaa omaa virkaansa vaan puolustaa reviiriään loppuun asti. Missä tahansa organisaatiossa.
Lopuksi Toivolle ja Jormalle: minusta on hälyttävää, jos ”heavyuserit” ja uskovaiset erkaantuvat yhä selvemmin niistä, jotka tekevät päätöksiä ja edustavat kirkkoa eivätkä lopulta enää edes kuu(nte)le toisiaan. Olivat heavyuserien syyt mitä tahansa. Kuten Mari Leppänen totesi jossain: kirkosta on vaarassa tulla kiinteistöjen ylläpitoon keskittyvä laitos, jossa on myös hengellistä toimintaa.
Pekka, kuvaat aika suorasukaisesti kirkon sisällä olevaa muutosvastarintaa. En voi olla kuitenkaan näkemyksestäsi kauheasti eri mieltä. Kun on tietyt rakenteet luotu ja niihin liittyy tietyt asemat, ei niitä helposti muuteta. Tai se vaatisi sellaista yksityisen puolelta tutumpaa johtamista, jossa muutoksia viedään läpi fiksummalla tai vähemmän fiksulla politiikalla, mutta viedään kuitenkin. Kirkossa asiaa hallinnoidaan ja siihen se muutos useimmiten tyssää. Demokratia puhuu ja hyvä niin. Mutta pitäisi myös saa jotakin aikaiseksi! 🙂
Yhtenä iltana katselin tien toiselta puolen rakasta kirkkoani. Valot ikkunoissa ja musiikki kertoi, että siellä oli tapahtuma. Tiesin että penkit ei olleet sinä iltana tyhjinä. Silti oivalsin ettei se liikuta muita kaupunkilaisia mitenkään. Vain ihan tietty aktiiviporukka siellä on, johon itse kuulun. Puitteet on hienot. Vapaaehtoisen varassa lähes koko tapahtuma . Silti koen että jotain olennaista puuttuu. Missä on muut kaupunkilaiset ja miksi en osaa edes itse kutsua ketään uusia mukaan? Miksi tyydymme tähän ja siksikö emme edes kaipaa muita kuulemaan Jumalan armosta ja rakkaudesta?
Kirjoittaminen on minulle keino sen selvittämiseen mitä mistäkin asiasta ajattelen. Pienessä seurakunnassa muutoksia on helpompi saada aikaan. Varsinkin jos saa yksin hoitaa koko työalaa.
Se kokemus minulla oli Lapinjärvellä. Oli suuri vapaus toimia juuri niin kuin itse toivoin. Tulostakin syntyi mukavasti. Olisipa vastaavaan vielä mahdollisuutta.