Vuoden vaihtuessa ja uudenvuoden alkaessa pohditaan, mitä alkava vuosi tuo tullessaan. Katsotaan siis tulevaisuuteen. On hyvä kysellä myös, mikä on kirkon ja kirkkomme tulevaisuus.
Olin hiljattain kaupunkilehtemme Savonmaan haastattelussa (Savonmaa 4.1.23). Siinä kyseltiin monia asioita ja myös kirkon tulevaisuudesta. Yksi osa haastattelusta tiivistyi skenaarioksi kahden vaihtoehdon välillä. Kirkolla on hyvä tulevaisuus, jos kuuntelemme aidosti ihmisiä ja jos kirkossa on vuorovaikutusta erilaisten ihmisten kanssa ja kesken. Kirkon tulevaisuus ei taas ole kovin hyvä, jos kirkossa pitäydytään pääasiassa vain varjelemaan oikeaa oppia.
Puhuin haastattelussa edellisiin liittyen myös kirkkososiologina ja oman pitkän kokemukseni pohjalta siitä, että kirkossa tulisi arvostaa ihmisten uskonnollisuutta tai hengellisyyttä ja liittyä siihen. Jos sitä ei tehdä, ei kirkon tulevaisuus myöskään rakennu kovin hyvin.
Edellä haastattelussani lausuma skenaarioajatus kahden vaihtoehdon välillä on tietysti vahva yksinkertaistus. Kirkossa on aina myös opillinen puoli ja aines taustalla. Kysymys onkin siitä, mennäänkö oikea oppi edellä ja miten suhtaudutaan ihmisiin.
Edellisten pohjalta voi nostaa kirkon tulevaisuuden teemana esille osallisuuden ja osallistamisen. Se on sekä käytännöllistä että hengellistä. Eri tavoin ajatteleville ja uskoville, eri tavoin toimiville ihmisille annetaan mahdollisuus osallisuuteen. Heitä kutsutaan mukaan, heitä arvostetaan. Se on pohjimmiltaan myös luterilaista. Se nousee myös Raamatun kuvauksista erilaisista seurakunnan jäsenistä ja heidän erilaisista lahjoistaan.
Kirkon tulevaisuuden kysymys on myös johtamisen malli. Sekin voi liittyä opillisuuteen. Jos opillisuuden korostus on päällimmäisenä, tulee myös korostus sen ohjaajista ja valvojista. Silloin myös johtamisesta voi tulla paimentehtävän ja osallisuuteen kutsumisen sijasta ojentamista. Tuleva piispanvaali hiippakunnassamme viitoittaa osaltaan kirkon suuntaa tässä mielessä.
Kirkko on ihmisten, jäsentensä yhteisö ja samalla hengellinen yhteisö. Kirkko elää kuitenkin täällä maailmassa ja saa aina Lutherin opettamalla tavalla jonkin ulkonaisen muodon. Siksi myös rakenteet ovat tärkeitä, jotta kirkon ydinasia voisi tulla esille ja palvella mahdollisimman hyvin. Kirkkomme on kasvanut sotien jälkeisenä aikana ja julkisyhteisön vaateiden pohjalta rakenteet ja hallinto ovat paisuneet. Kirkkomme viime vuosien pyrkimykset hakea muutosta niihin ovat olleet toistaiseksi ponnettomia, voisiko sanoa jopa onnettomia. Tähän tarvitaan luonnollisesti muutos!
Haastatteluni otsikkoon tiivistyivät viisaan toimittajan tekemänä sanat ”Kirkolle ketteryyttä ja kuuntelemisen taitoa”. Siinä oikeastaan kaksi avaintekijää. Kun niihin lisäämme vielä vuorovaikutuksen ja osallistamisen sekä niistä nousevan johtamisen, on tulevaisuuden rakentamisaineksia jo paljon koossa. Siis: Ketterä ja kuunteleva kirkko, jossa kutsuva ja osallistava johtaminen. Erilaisten ihmisten rikas ja elävä yhteisö.
Laajasalomaisesti vielä: Kirkko – ketteränä, kuuntelevana, kutsuvana, kaikille!
Toivo Loikkanen
https://savonmaa.fi/articles/article/kirkolle-ketteryytta-ja-kuuntelemisen-taitoa (linkki haastatteluun myös kommenttikentässä)
Minua on toisaalta siunannut, toisaalta rohkaissut, toisaalta vakavoittanut ja huolestuttanutkin Ilmestyskirjan alkuluvut 1-3 (ja tietysti luku 4 myös).
Olen paljon potinut ”seitsemälle seurakunnalle” ilmoitettuja sanomia. Silloinkaan ei yksi ”kommentti” ollut kaikille sopiva.
Minulle on tullut vahvasti se näkemys, että eri tavoin ilmenevä ”itseriittoisuus” on yksi aikammekin ongelmamme. Se voi ilmetä uskona omaan hyvyyteemme mutta yös omaan (hyvänkin) oppimme täydellisyyteen.