Vuoden vaihtuessa ja uudenvuoden alkaessa pohditaan, mitä alkava vuosi tuo tullessaan. Katsotaan siis tulevaisuuteen. On hyvä kysellä myös, mikä on kirkon ja kirkkomme tulevaisuus.
Olin hiljattain kaupunkilehtemme Savonmaan haastattelussa (Savonmaa 4.1.23). Siinä kyseltiin monia asioita ja myös kirkon tulevaisuudesta. Yksi osa haastattelusta tiivistyi skenaarioksi kahden vaihtoehdon välillä. Kirkolla on hyvä tulevaisuus, jos kuuntelemme aidosti ihmisiä ja jos kirkossa on vuorovaikutusta erilaisten ihmisten kanssa ja kesken. Kirkon tulevaisuus ei taas ole kovin hyvä, jos kirkossa pitäydytään pääasiassa vain varjelemaan oikeaa oppia.
Puhuin haastattelussa edellisiin liittyen myös kirkkososiologina ja oman pitkän kokemukseni pohjalta siitä, että kirkossa tulisi arvostaa ihmisten uskonnollisuutta tai hengellisyyttä ja liittyä siihen. Jos sitä ei tehdä, ei kirkon tulevaisuus myöskään rakennu kovin hyvin.
Edellä haastattelussani lausuma skenaarioajatus kahden vaihtoehdon välillä on tietysti vahva yksinkertaistus. Kirkossa on aina myös opillinen puoli ja aines taustalla. Kysymys onkin siitä, mennäänkö oikea oppi edellä ja miten suhtaudutaan ihmisiin.
Edellisten pohjalta voi nostaa kirkon tulevaisuuden teemana esille osallisuuden ja osallistamisen. Se on sekä käytännöllistä että hengellistä. Eri tavoin ajatteleville ja uskoville, eri tavoin toimiville ihmisille annetaan mahdollisuus osallisuuteen. Heitä kutsutaan mukaan, heitä arvostetaan. Se on pohjimmiltaan myös luterilaista. Se nousee myös Raamatun kuvauksista erilaisista seurakunnan jäsenistä ja heidän erilaisista lahjoistaan.
Kirkon tulevaisuuden kysymys on myös johtamisen malli. Sekin voi liittyä opillisuuteen. Jos opillisuuden korostus on päällimmäisenä, tulee myös korostus sen ohjaajista ja valvojista. Silloin myös johtamisesta voi tulla paimentehtävän ja osallisuuteen kutsumisen sijasta ojentamista. Tuleva piispanvaali hiippakunnassamme viitoittaa osaltaan kirkon suuntaa tässä mielessä.
Kirkko on ihmisten, jäsentensä yhteisö ja samalla hengellinen yhteisö. Kirkko elää kuitenkin täällä maailmassa ja saa aina Lutherin opettamalla tavalla jonkin ulkonaisen muodon. Siksi myös rakenteet ovat tärkeitä, jotta kirkon ydinasia voisi tulla esille ja palvella mahdollisimman hyvin. Kirkkomme on kasvanut sotien jälkeisenä aikana ja julkisyhteisön vaateiden pohjalta rakenteet ja hallinto ovat paisuneet. Kirkkomme viime vuosien pyrkimykset hakea muutosta niihin ovat olleet toistaiseksi ponnettomia, voisiko sanoa jopa onnettomia. Tähän tarvitaan luonnollisesti muutos!
Haastatteluni otsikkoon tiivistyivät viisaan toimittajan tekemänä sanat ”Kirkolle ketteryyttä ja kuuntelemisen taitoa”. Siinä oikeastaan kaksi avaintekijää. Kun niihin lisäämme vielä vuorovaikutuksen ja osallistamisen sekä niistä nousevan johtamisen, on tulevaisuuden rakentamisaineksia jo paljon koossa. Siis: Ketterä ja kuunteleva kirkko, jossa kutsuva ja osallistava johtaminen. Erilaisten ihmisten rikas ja elävä yhteisö.
Laajasalomaisesti vielä: Kirkko – ketteränä, kuuntelevana, kutsuvana, kaikille!
Toivo Loikkanen
https://savonmaa.fi/articles/article/kirkolle-ketteryytta-ja-kuuntelemisen-taitoa (linkki haastatteluun myös kommenttikentässä)
Toivo Loikkanen kirjoittaa: ”Kirkolla on hyvä tulevaisuus, jos kuuntelemme aidosti ihmisiä ja jos kirkossa on vuorovaikutusta erilaisten ihmisten kanssa ja kesken. Kirkon tulevaisuus ei taas ole kovin hyvä, jos kirkossa pitäydytään pääasiassa vain varjelemaan oikeaa oppia.”
Mielestäni juuri tässä on se ongelma. Kirkon tulee kuunnella Jumalaa ja paneutua Raamatun sanaan. Palata takaisin klassiseen kristinuskoon. Kolmiyhteinen Jumala on pyhä ja kaikkivaltias eikä vain rakkaus. Isä Jumala on antanut kaiken vallan Pojalleen Jeesukselle Kristukselle, joka tulee tuomitsemaan maailman Isän määräämänä aikana. Jotta ihmiset pelastuisivat tulevalta Jumalan vihalta, jonka kohteena he ovat, elleivät usko Jeesukseen Kristukseen syntiensä kantajana ja sovittajana, on kirkon julistettava lakia ja evankeliumia, kokonaista Jumalan sanaa. Room. 2:4-8
Kaikki mietiskely ja pohdiskelu Jumalasta, jonka ihminen tekee ilman Jumalan erityisilmoitusta eli ilman Raamattua ja niin sanotusti Sanan auktoriteetin alle asettumista, tuottaa ihmiselle epäjumalan. Näin toimivat kaikki luonnon kansat. Näin he muotoilivat itselleen omat mielensä jumalat. Ja juuri näin tapahtuu edelleenkin, tosin ovelammin psykologisin keinoin ja hienoin filosofisin sanankääntein.
Tämän ovat sanoneet kirkkoisät jo aikoinaan ja tästä samasta asiasta kirjoitti Luther.
”Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja.” 2. Tim. 4:3-4, KR -92
Riitta hyvä, en ole missään kirjoittanut, että kirkon pitäisi luopua kristinuskon sisällöstä eikä kirkkomme ole siitä luopunut. Minulla on pitkä kokemus pienemmistä ja suuremmista seurakunnista maalla ja kaupungissa sekä merimieskirkkotyöstä. En ole missään havainnut, että olisi luovuttu uskomme perussisällöistä. Sakramentit on toimitettu Lutherin ohjeen mukaan Kristuksen asetuksen mukaisesti, evankeliumia on julistettu, kirkolliset toimitukset hoidettu, ihmisille annettu sielunhoitoa, lapsia ja nuoria on opetettu uskomme sisällöstä, uskontunnustus on lausuttu kaikissa yhteyksissä missä se kuuluu lausua jne. Kirjoitin siitä, miten paremmin voisimme hoitaa kirkon missiota ja välittää sanomaa ja sanomassa myös sitä oppia.
”Kuunteleva, ketterä, kutsuva, kaikille” – Minua vähän häiritsee blogissa niin kovin yleisellä tasolla ja adjektiiveilla sen kuvaaminen, millainen tulevaisuuden kirkko on. Hyvää yleisen tason keskustelua tästäkin on muodostunut, mutta kiintoisampaa olisi kun joku rohkenisi kirjoittaa käytännöllisiä asioita/muutoksia joilla nykyinen kirkkomme voisi tulevaisuudessa olla blogin kuvaama (tai jonkun toisen mielestä ehkä jonkun muunlainen). Ja jattelen että konkreettisuuteen ei riitä edes se että ”kirkon hallintoa on kevennettävä”, vaan tulisi osata kuvata ensimmäinen askel kohti keveämpää kirkon hallintoa. Tämä vain esimerkkinä.
Kirkon hallinto kevenee vain pakon edessä jos sittenkään; mutta eteenpäin Toivo Loikkasen kirjoituksesta: Hyvä missio olisi ”kutsu seurakuntasi pappi kylään”.
Näin ei tarvitsisi olla ketterä, nopea, eikä lähteä mukaan hullutuksiin.
Hyvä on mainita ettei tarjoilua tarvita mutta pappi halutessaan saa jotain ottaa mukaan. Tähän toimeen seurakunta voi varata määrärahan budjettiinsa.
Hannu, kritiikkisi tässä on aiheellinen. Yritän jatkaa seuraavassa blogissa esille nostamistasi kysymyksistä. Yhden esimerkin kirkon hallinnon keventämisestä voin antaa, vaikka se on tosin hieman surkuhupaisa: Kirkkohallitus teki muutama vuosi sitten selvityksen ja toteutti prosessin, miten hallintoa voisi keventää ja ehkä rakenteitakin. Pöydälle ja esitykseksi jäi hiippakuntavaltuustojen lakkauttaminen tai niistä luopuminen, mutta siitäkin esityksestä luovuttiin eli päätettiin, että niistä ei luovuta! 🙂 Tulos siis puhdas nolla, vaikka aikaa ja vaivaa käytettiin. Pitää pystyä parempaan!
Hiippakuntavaltuustojen lakkauttaminen ei olisi merkinnyt mitään.
Miten olisi pappien ”sääntömääräset” keskusteluyhteydet pappien kokouksissa missä uusille tulokkaille kerrotaan jaettaessa eväät työhön missä mennään ja kuljetaan jos porukassa katsoo tahtoen olevansa mukana.
Kyllä siellä eväät tulevat Piispankin ollessa mukana.
Kokoukset ovat Kirkkoherroille erityisen tärkeitä vaikka sielunhoitoa olisi kysytty hautajaisiin niiden katsomisessa.
Kokemuksesta kerron.
Toivo Loikkanen, Mitä täsmällisesti tarkoittaa ”Oppi edellä meneminen”? Epäilen sen tarkoittavan, että kirkossa ei tulisi julistaa lakia lainkaan, vaan vain evankeliumia. Mutta tämähän menee niin, että evankeliumi tarvitsee aina rinnalleen myös lain.
On kyllä päivänselvää, että kirkossa ihmiskäsitys on muuttunut vuosien saatossa radikaalisti samoin kuin tietysti käsitys Jumalasta. Ei uskota ja opeteta, että ihmiskunta on syntiin langennut ja sidottu synnin vankilaan. Näin ollen Sovitusoppi on romahtanut samoin kuin myös tietysti luterilaisen kirkon aarre Vanhurskauttamisoppi sen mukana. Kukaan ei tarvitse Kristuksen sovitustyötä kun ei nykyihmisellä ole hänen käsityksensä mukaan mitään sovitettavaa. Eikä nyt enää kirkollakaan. Ei ole syntiä, ei ole pahuutta, ei kärsimystä, vaikka näemme kuinka helvetillisesti ihmiset kärsivät toisten ja omasta pahuudestaan.
Kirkko ei siis tarjoa enää mitään vastausta tähän ihmisen perusongelmaan: kärsimykseen. En ymmärrä mistä se käsitys on tullut, että ihmiset jättävät muka kirkon, jos myös lakia julistetaan? Siis että puhutaan myös synnistä ja siitä että ihmisten olisi tehtävä parannus synneistään. Ja ainahan kirkko on kaikki ottanut vastaan. Puhe siitä ettei olisi on hölynpölyä.
Ero konservatiivisen eli klassisen kristinuskon ja liberaaliteologian saatikka radikaaliteologian välillä on niin suuri, etten usko enää kirkon tällaisena pysyvän pystyssä, ellei se sitten palaa klassiseen kristinuskoon takaisin. Itse en enää jaksa uskoa siihen.
Tuosta mitä Pellervo Kokkonen kirjoitti Jeesuksesta arvelen hänen tarkoittaneen, että Jeesus ei olisi puhunut synnistä. Ja siksi kirkkokaan ei saisi puhua synnistä eli lakia ei tulisi lainkaan julistaa. Ja jos niin kirkko tekee, niin silloin ihmiset jättävät kirkon. Näyttää kuitenkin käyvän juuri päin vastoin.
Jeesus osoitti aina ihmisen todellisen ongelman: synnin. Hän kehotti kääntymään ja tekemään parannuksen ja uskomaan evankeliumin. Hän uhrasi itsensä sovitusuhrina, uhrikaritsana ristillä puolestamme, että me häneen uskoessamme saisimme Jumalan vanhurskauden ja pelastuisimme ikuiseen elämään.
”Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme”. Jes. 53:6 ”Tuntemuksensa kautta hän, minun vanhurskas palvelijani, vanhurskauttaa monet, sälyttäen päällensä heidän pahat tekonsa”. Jes. 53:11
Riitta, Kirjoitat taas ”suulla suuremmalla”, kun kuvaat kirkkoa ja sen toimintaa esim. tässä:”Kukaan ei tarvitse Kristuksen sovitustyötä kun ei nykyihmisellä ole hänen käsityksensä mukaan mitään sovitettavaa. Eikä nyt enää kirkollakaan. Ei ole syntiä, ei ole pahuutta, ei kärsimystä, vaikka näemme kuinka helvetillisesti ihmiset kärsivät toisten ja omasta pahuudestaan.”
Kirjoitat oikein, että ihmiskuva ja Jumala-kuva ovat muuttuneet. Ne ovat muuttuneet, mutta enimmäkseen hyvään suuntaan. Ihmisestä ymmärretään enemmän ja Jumalan kohdalla ymmärretään, että emme voi häntä selittää ”tyhjäksi”. Kuva ihmisestä ja Jumalasta on avartunut, kun on tullut teologista ja muuta tietoa lisää. Tämän Jumala-kuvan muutoksen aloitti oikeastaan Luther, kun hän suurten sisäisten ahdistusten jälkeen löysi armollisen Jumalan. Luther opetti myös lain merkityksen. Tällä perustalla olemme edelleen.
Oppi edellä meneminen, mitä tarkoittaa? Tarkoittaa sitä, että kirkon mission, tehtävän toteuttamisen ensimmäinen tai päällimmäinen asia ei ole oikean opin varjeleminen tai sen esille nostaminen eikä sen valvonta, ovatko ihmiset oikeassa opissa. Ensimmäisiä asioita on saada yhteys ihmisiin ja luoda vuorovaikutusta sekä kutsua heitä mukaan. Oppi tulee sitten julistuksen sisällöissä, virsissä, lauluissa, Raamatun sanassa, julistuksessa.
Toivo Loikkanen: ”Ne ovat muuttuneet, mutta enimmäkseen hyvään suuntaan. Ihmisestä ymmärretään enemmän ja Jumalan kohdalla ymmärretään, että emme voi häntä selittää ”tyhjäksi”. Kuva ihmisestä ja Jumalasta on avartunut, kun on tullut teologista ja muuta tietoa lisää.”
Tässä se juuri on miksi kirjoitin ”oman jumala(kuvan) askartelemisesta”, jota pidit ilkeämielisenä. Jokaisella ihmisellähän on joku kuva Jumalasta, kuva itsestään ja käsitys suhteestaan tuohon Jumalaan. Tämä kuva voi olla totuudenmukainen tai väärä ja valheellinen. Nämä kuvat ja käsitykset jokainen ihminen perustaa hankkimaansa, hänelle opetettuun ja sitten omaksumaansa tietoon Jumalasta, maailmasta ja sen olemuksesta. Tiedot voivat olla oikeita tai vääriä ja valheellisia.
Kyse on nyt siitä mitä ja mistä saatua on tuo tieto, johon nuo kuvat ja käsitykset perustuvat ja pohjaavat. Onko kuva Jumalasta, minusta itsestäni ja maailmasta omien ajatusteni ja kehitelmieni tuotos vai perustuuko se johonkin minun ajatusmaailmani ja kokonaan minun ja koko meidän maailmamme, minusta ja ihmisten käsitysten ulkopuolella olevaan tietoon. Toisin sanoen: Onko olemassa Jumala, joka on ilmoittanut itsensä historiassa ja joka tulee todelliseksi minulle nyt juuri tässä ja tänäkin päivänä? Jumala joka ei ole minulle vain kaukaista historiaa ja vain kauan sitten eläneiden ihmisten käsityksiä ja uskomuksia Jumalasta, jotka katsomme nyt oman tieteemme ja uusien käsitystemme valossa vanhentuneiksi. Eli onko olemassa kaikkivaltias Jumala, taivaan ja maan Luoja, ikiaikojen Jumala, joka on muuttumaton, alfa ja omega, alku ja loppu. Näin meille Kolmiyhteinen Jumala kuvataan Raamatussa. ”*Minä olen A ja O*, sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on, Kaikkivaltias”. Ilm. 1:8, KR-38
Totuudellisessa oikeassa teologiassa Jumalakuvan pitää perustua Jumalan omaan ilmoitukseen itsestään, siis Raamattuun Jumalan sanaan. Jumala itse sanoo nimekseen ”Minä olen, se joka minä olen”. Jo Jumalan nimi sanoo, että Hän on muuttumaton. Juuri tämä Jumalan muuttumattomuus on turvamme. Että Hän on juuri tällainen kuin Hän itse sanoo Raamatussa olevansa! Jos Hän muuttuisi, niin miten voisimme uskoa häneen? Jos ihminen valehtelee, niin luottamushan siinä yleensä menee. Jos Jumala muuttuisi eikä olisikaan sellainen kuin sanoo Raamatussa olevansa, vaan muuttuisi ajan saatossa, niin eihän meillä olisi mitään varmuutta hänestä kun hän olisi eilen sitä ja tänään taas tätä. Miten Hän silloin voisi tuomita maailman ja ihmiset oikeudenmukaisesti? Hän ei olisi totuudellinen ja minkään luottamuksen arvoinen. Liberaaliteologinen jumala on hirvitys, jumalan irvikuva! Etten sanoisi itse…En viitsi sanoa, päätelköön jokainen itse.
”Kuka on tämän tehnyt, kuka saanut aikaan? Hän, joka alusta alkaen on kutsunut sukupolvet elämään. Minä, Herra, olen ensimmäinen, ja viimeistenkin keskellä olen sama.” Jesaja 41:4, KR -92
Liberaaliteologiassa Raamatun sanan todistuksesta ja Jumala-kuvasta irtautuneen, myyteistä riisutun bultmannilaisen sun muun Jumalan kuoleman teologian pohjalta on muodostettu uusi jumalakuva ja ihmiskuva. Siinä ihminen itse on määritellyt sen millainen hän tahtoo ja toivoo jumalan olevan. Hän on tällöin ihmisen omien päättelyiden kohde ja toiveiden summa. Askarrellaan itselle sopiva toiveiden mukainen jumala, jolla ihminen psyykkaa itseään maailman myrskyissä. Onhan kirkkoon tästä selävänä osoituksena tulleet siksi myös joogat ja mindfundnessit ja tarot-kortit sun muut uushenkisyyden virtaukset.
Mutta mitä Paavali sanoi: ”Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista.” Ap. 17:30-31, KR -92
Minä en väitä, että Jumala voidaan jotenkin ”selittää tyhjäksi”. Mutta se mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä meidän keskuudessamme, sillä Jumala on sen meille ilmoittanut! (Room. 1:19 sanaa mukaillen).
Jumala kohdataan vain evankeliumissa Kristuksesta, joka on Kristuksen ristinjuureen menemistä, syntiensä tunnustamista ja katumista ja Kristukseen katsomista ja hänessä uuden elämän alkamista. ”En enää elä minä, vaan Kristus minussa”.
”Hänet nähdessäni minä vaivuin hänen jalkoihinsa kuin kuollut.
Mutta hän laski oikean kätensä päälleni ja sanoi: »Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.” Ilm. 1:17-18 KR-92
Lisään vielä kommenttiini: Kristukseen ja hänen ristinuhriinsa katsomista ja luottamista ja häneen uskomista…
Mitä tulee Lutherin armollisen Jumalan löytämiseen, niin armollisen Jumalan Luther löysi Raamatusta eikä itsestään. Ei Luther kehitellyt itselleen armollista Jumalaa omista ajatuksistaan.
Nythän sanotaan ”ole armollinen itsellesi”. Mutta se ihminen, joka todella vilpittömästi ja totuudessa etsii Jumalaa, hänet Jumala johdattaa armossaan Pyhän Hengen johtamana ahdistuksiin ja kärsimyksiin ja epätoivoon itsestään, näkemään todellisen tilansa ja olemuksensa, syntisenä ja kadotettuna ihmisenä, kelpaamattomana Jumalalle tekojensa tai minkään ihmisessä itsessään olevan perusteella. Toisin sanoen kadotus, helvetti näyttää silloin ihmisestä täysin ansaitulta ja todelliselta päämäärältä.
Näissä kärsimyksissä ihminen johdetaan Kristuksen ristin juurelle, jossa hän löytää armollisen Jumalan. Mutta millainen hän on? Hän on aivan toisenlainen kuin odottaisimme. Hän on rikkirevitty, vertavuotava, kaikkien hylkäämä, pilkkaama ja ristiinnaulitsema Jumalan Poika. Minun syntini olivat ja ovat hänen päällään. Eikä vain minun, vaan koko maailman. Hän otti ne vapaaehtoisesti kantaakseen ja suostui tulemaan ristillä Jumalan vihan kohteeksi ja hylkäämäksi ja ihmisten häpäisyn ja pilkan kohteeksi.
Jumala teki hänet ristillä synniksi ja kiroukseksi minun syntieni tähden, koska hän halusi armahtaa minut syntisen ihmisen ja tehdä minut ja kaikki ne, jotka häneen uskossa turvautuvat, kelvolliseksi ikuiseen elämään valtakunnassaan. Ristillä näkyy Jumalan viha ja rakkaus. Viha syntiä kohtaan, mutta rakkaus meitä Ihmisiä kohtaan. Hän ei säästänyt ainokaista Poikaansakaan. Niin kalliisti me olemme ostetut. Luther sanoo: ”ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan”.
Halveksisinko minä nyt tätä Jumalan valtavaa sanoin kuvaamattoman suurta armolahjaa ja aarretta, joka minulle tarjotaan evankeliumissa Kristuksesta? Pidänkö minä sitä sellaisena hulluutena ja loukkauksena, että käännän kasvoni ja selkäni sille? Lapsellisista ja naiivista käsityksistä Toivo minuakin huomautit.
Paavali: ”Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” 1. Kor. 1:18 ”Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat, koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” 1. Kor. 1:21-24
”Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso, kuin vesa kuivasta maasta.
Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet,
ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma,
kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois.
Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.
Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme.
Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” Jes. 53:2-5
Olen monessa asiassa samoilla linjoilla Riitta S:n kanssa. Tosin voidaan myös todeta, että syntiinlangennut ihminen ei välttämättä voi etsiä Jumalaa todella vilpittömästi ja totuudessa. Oikeastaan myös se, mitä kutsumme vilpittömyydeksi ja totuudellisuudeksi, on jollakin metafyysisellä tavalla syntiinlankeemuksen turmelemaa.
Nyt on myös hyvä todeta, että perinteisen (uus)pietismin kysymyksenasettelu synti/rikkomus – anteeksianto on yhä tuntemattomampi ja vieraampi ihmisille niin totta kuin se onkin. Sen sijaan tutumpaa on esimerkiksi terveyden pettäminen, häpeä, ahdistus, selittämätön kaipuu parempaan ja puhtaampaan. Itse asiassa käsitettä ”uskoon tulo” käytetään nykyään myös ei-kristillisissä yhteyksissä. Tästä seuraa kysymys: onko klassisen kristinuskon kannalta eroa siinä, onko tullut uskoon mormoneissa, palannut islamiin tai saanut parannuksen armon ja löytänyt Jumalan valtakunnan vai kenties ottanut vastaan Jeesuksen henkikökohtaisena Vapahtajanaan?
Tämä kysymyksenasettelu ja vastaukset siihen paljastaa mielestäni sen, että uskontopsykologinen tarkastelu ja Raamatun bultmannilainen uudelleentulkinta jonka moni meistä papeista on omaksunut, on kestämätön. Sen avulla ei pystytä tekemään eroa uskon ja uskojen tai uskon ja epäuskon välillä. Minä peräänkuulutan Raamattu- ja Jumalarealismia niin, että palataan sovitusoppiin ja kristillisen elämäntavan opetukseen unohtamatta kuitenkaan ihmiselämän moninaisuutta.
Marko: ”syntiinlangennut ihminen ei välttämättä voi etsiä Jumalaa todella vilpittömästi ja totuudessa”.
Marko, olen aivan samaa mieltä kanssasi tuosta vilpittömyydestä. Kirjoittaessani näin ajattelinkin, ettei sitä oikein näin voisi sanoa, koska eihän ihminen koskaan voi olla täysin vilpitön ja totuudellinen, mutta jotenkin se täytyi ilmaista tuo etsintä. Paavali puhuu Apost.teoissa hapuilusta. Ajattelen, että Jumala käyttää tässä kärsimyksiä ja ahdistuksia kutsuessaan meitä luokseen. Kun Jumala Pyhän Henkensä välityksellä vetää ihmistä puoleensa, aiheuttaa se ihmisessä ahdistusta. Ainakin itse olen sen näin kokenut. Mutta ei se kärsimys silti siihen jää. Kyllä sitä tulee aina tarpeen mukaan jokaiselle uskovalle kristitylle lisää elämän loppuun asti.
Toivo L: ”Ensimmäisiä asioita on saada yhteys ihmisiin ja luoda vuorovaikutusta sekä kutsua heitä mukaan.”
Kun puhutaan kristinuskosta, niin kyllä se ennen on tapahtunut evankelioimalla. Miksi siis se ei enää käy? Evankeliumistahan tässä on kyse ja että ihmiset johdetaan Kristuksen luokse.
Miikka Ruokanen: Sopivatko evankeliointi ja luterilainen tunnustus yhteen?
https://www.youtube.com/watch?v=fhRSuvx7rSQ
Riitta, Evankeliointi on edelleen tarpeen ja oikeaa toimintaa. Sille on kuitenkin aikansa ja paikkansa. Ja julistavan evankelioinnin ohella ja rinnalla tärkeää on ihmisen kohtaaminen Jeesuksen tavalla: Rakkaudella, auttamalla ja kysymällä ”mitä tahtoisit sinulle tehtävän”. Kirkkomme ja maamme eri hengellisen piirien keskuudessa on aika yhteinen ymmärrys siitä, että taitamaton evankeliointi enemmän karkottaa ihmisiä evankeliumin ja Kristuksen luota. Taitamaton voi olla sellaista tuputtavaa ja liian suorasukaista. Yksi parhaita evankelioinnin muotoja on ”Emmauksen tien metodi” eli rinnalla kulkeminen, kuunteleminen ja lohduttaminen, jossa myös viisaudella voi käyttää hengellistä ainesta ja Raamatun sanoja.
Toivo, tämä on näin. Paljon hallaa tehdään tuputtavalla ja tuomitsevalla asenteella. Itse kuulinkin tuollaista kadulla julistettavan ”Se löytyi” -mission yhteydessä. Helvetillä pelottelua. Luultavasti vapaiden suuntien toimesta.
Nyt tähän keskusteluun tuli tämän viikon Kotimaan kautta iso uusi tekijä! Se näkyy sekä Kaisu Hildènin uusimmassa blogissa ”Pakan sekoittamisesta” (joka tarttuu lehdessä olevaan Jaakko Heinimäen kolumniin”), mutta myös samassa lehdessä olevassa jutussa ruotsalaisesta papista Jenny Weslinistä.
Pääasia on se, että uskoa voi ja myös olisi tärkeä sanoittaa uudelleen, ilman että sitä ja sen sisältöä välttämättä muutetaan joksikin aivan muuksi ja harhaksi. Heinimäen (tiedän että osa lukijoista nimen nähdessään poistaa varmistimen pistoolista… toivottavasti ei kuitenkaan heti ammu) kolumni edustaa minun mielestäni aivan turvallista mietintää siitä, voisiko kristinuskon sisältö avautua jollekin, esimerkiksi uskosta vieraantuneelle, paremmin jollakin muulla avainsanalla kuin synti, syntisyys, lankeemus tms. Analogisesti ns. evankeliointi voisi toteutua parhaiten silloin kun mainittua sanaa ei mainita, kuten Toivo juuri totesi. Tästä asiasta Jenny Westlinin (anteeksi taas; ruotsalainen pappi ja nainen – säästäkää sarjatuli vieläkin!) juttu puhuu erinomaisella tavalla. Uskokaa tai älkää, kannattaa lukea.
Kiitos, Hannu, viisaasta kommentistasi! Luen tuon kiinnostavan Jenny Westlingin haastattelujutun. Lyhyesti sitä äsken jo silmäilinkin. Ja itse asiasta: On juuri kirjoittamallasi tavalla eli evankeliumin asiaa voidaan edistää, vaikka käytetään muita kuin perinteisiä sanoja. Se ei tarkoita, että luovumme synti-käsitteestä ja asiana. Minustakin Heinimäen pohdinta on ihan raikasta eikä vie pois uskomme sisällöstä.
Varmastikin on niin, että ”helvetillä pelottelu” ja vain ja ainoastaan ihmisen. syntisyyden korostus ei ole omiaan houkuttelemaan ihmisiä kuuntelemaan, mitä (kristillisellä) kirkolla olisi muutakin sanottavana. Sellaista sanottavaa, joka on nimenomaan (vain ja ainoastaan) kristuksen kirkolla. Ehkä kirkon ”julistuksessa” usein käy niin, että ”maan hiljaiset” eivät saa medianäkyvyyttä.
Ns. vapaissa suunnissa helposti ”innokkaimmat ja suorasanaisimmat”, EVLUT-kirkossa taas ”yleisemmällä tasolla poliittisesti korrektisti” puhuvat henkilöt pääsevät erilaisissa ”medioissa” (myös ns. ei-teknisissä) esille. Tämä on tietysti kärjistykseni! Kumpikin äärilaita (jos nyt näin vai ilmaista) ei onnistu saamaan todellista ydinviestiä ajassamme kunnolla ymmärretyksi.
Jukka, kommenttisi ovat hyviä ja syvällisiä. Pidän niistä!
Riitta,
Kiitos rohkaisusta!
Ihmisen ongelma on välirikko Jumalan kanssa ja se on synti. Syntinen ihminen ei voi päästä yhteyteen Jumalan kanssa omilla pohdinnoillaan ja järkeilyillään. Vain Pyhä Hengen herättämänä ihminen alkaa kaivata Jumalaa. Tarvitaan lakia ja evankeliumia.
Paljon on tietysti uskonnollista filosofista fiilistelyä. Kristinusko on kuitenkin jotain aivan muuta. Lukekaa Raamattua!