Dosentti Pentti Rauhala pohtii tuoreessa Tulkaa Kaikki- blogissaan kirkon ns. tavisjäsenten mahdollisuutta vaikuttaa kirkon asioihin. Nykyisellään nämä tavisjäsenet voivat vaikuttaa suoraan paikallisella tasolla valitsemalla luottamushenkilöt, niistä kirkkolain edellyttämällä tavalla ainakin omasta mielestään kristillisestä vakaumuksestaan tunnetuista henkilöistä, jotka ovat asettuneet seurakuntavaalissa ehdolle. Kokonaiskirkolliselle tasolle edustajat valitaan välillisellä vaalilla, eli valinnan suorittavat edellä viitatut kristillisestä vakaumuksestaan tunnetut henkilöt.
Kirkon jäsenten monimuotoisuus
Rauhala viittaa blogitekstissään Espoon seurakuntien hengellisen elämän kehittämisen hankkeen selvityksiin, joiden mukaan milleniaalien ja Z-sukupolven (määritelmien mukaan 1980 – 2012 syntyneet) uskonnollisista identiteeteistä yleisin on avomielisiksi kulttuurikristityiksi nimetty ryhmä, johon kuuluu hieman yli puolet näistä ikäluokista. Vastaavasti perinteisesti uskovia on heistä 18 %. Lisäksi on avomielisiä maailmanparantajia 17 % ja perinteisiä itseensä luottajia, jotka usein ovat ateisteja, 13 %. (Prosenttijako Rauhalan blogista). Kirkkojärjestyksen mukaan kirkkoon aikuisena liittyviltä edellytetään tahtoa tunnustaa kirkon uskoa. Lapsena kastetuilta uskontunnustusta edellytetään konfirmaation yhteydessä. Arvelisin että tuohin tahdon ilmaisuun tosissaan suhtautuvat kolahtavat tuohon 18 % osuuteen. Loput ovat kai sitten enemmän tai vähemmän niitä teeskentelijöitä (AC VIII lainatakseni).
Entäpä jos sen sijaan, että käytämme energiaamme keskusteluun siitä, ovatko ns. liberaaliteologit irrottautuneet liiaksi Raamatusta taikka traditionaalisesti oppia tulkitsevat kenties liian lakihenkisiä, siirtyisimme keskustelemaan siitä, mitä vaikutuksia kirkolle olisi sillä, että suora päätösvalta kirkon uskoon ja oppiin luovutettaisiin kirkolliskokouksessa niille, joille kirkon uskolla ja opilla ja varsinaisilla tehtävällä, kenties laupeuden työtä lukuun ottamatta, ei ole todellista merkitystä. Millaiseksi kirkko muuttuisi, jos kirkon omien päättäjien taholta kirkko koettaisiin etupäässä elämysten tuottajana?
Kirkon olemus ja oikeusperusta
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ensisijassa uskonnollinen tunnustuskunta ja vasta toissijaisesti julkishallinnollinen instituutio eikä edellä pohtimani muutos ei olisi kovin yksinkertainen toteuttaa. Kirkkolakimme tarkoittama kirkko on perustuslain tasolla määritelty nimellisesti evankelis-luterilaiseksi ja kirkkolain tasolla määrätty tunnustukseltaan luterilaiseksi ja tarkemmin kirkkojärjestyksessä. Kirkon tunnustuksen muuttaminen toisen kirkkokunnan mukaiseksi taikka peräti pakanalliseksi merkitsisi faktisesti myös perustuslain muuttamista.
Suomessa on täysi uskonnonvapaus ja ihmiset, jotka ovat päättäneet säilyttää jäsenyytensä kirkossa ilman että tosiasiallisesti tunnustavat kirkon uskoa, tekevät sen tietoisesti ja toivottavasti tiedostaen, ettei heillä ole moraalista oikeutta siirtää kirkkoa pois siltä kivijalalta, jolle se on aikanaan asetettu ja jolle kivijalalle on periaatteessa ihan perustuslakimme asettama takaus.
Nykyinen kirkolliskokouksen vaalitapa on siis varsin perusteltu, samoin seikka että vaalikelpoisia ovat vain kristillisestä vakaumuksestaan tunnetut henkilöt, eli julkikristityt. Niin ikään on aivan riittävää, että kirkolliseen luottamustehtävään ehdolle asettuvan julkikristityn kristillisen vakaumuksen mittariksi riittää oma henkilökohtainen vakuutus.
Dosentti Pentti Rauhala kysyy bloginsa alaotsikossa: Miten turvataan kirkon tulevaisuus? Nähdäkseni kirkon tulevaisuus turvataan sillä, että kirkko pysyy edelleen samalla kivijalalla, jolle se on alun alkaenkin asetettu. Opillisen ja käytännölliset painotukset voivat kyllä aikojen saatossa muuttua.
