KOSKA kirkon tulevaisuuskomitean mietintöä vuodelta 2016 (http://kappeli.evl.fi/kkoweb.nsf/c7f32a5129224528c2256dba002d78f0/e3cb4b616646125ec2258050002951a4/$FILE/Kirkon%20tulevaisuuskomitea_Mietint%C3%B6.pdf ) ei ole sijoitettu kirkon Sakasti-etusivulla vapaasti käytettävälle puolelle (se tosin löytyy sieltäkin etsimällä ja Googlen kautta); ja
KOSKA yksi keskeinen ko. mietinnön uudistusehdotus koskee vapaaehtoistoimintaa; ja
KOSKA kirkkohallituksen kirkolliskokoukselta saaman toimeksiannon perusteella valmistama vqpaaehtoistoiminnan kehittäminen – työryhmän loppuraportti (https://evl.fi/documents/1327140/0/Tasavertaisina+ja+osallisina/53f83ce4-f894-00b6-517d-ba9ab86bf94c ) on luvattoman pinnallinen ja antaa asiasta liian ongelmattoman kuvan verrattuna tulevaisuuskomitean mietinnön ajatuksiin; sekä
KOSKA marraskuun kirkolliskokous lähestyy, ja on syytä seurata tulevaisuustoimeksiantojen etenemistä,
niin katson tarpeelliseksi muistuttaa eräistä tulevaisuuskomitean kannanotoista vapaaehtistoiminnan osalta. Muista mietinnön pääkohdista muistutan mahdollisesti myöhemmin. Ne näyttävät keskittyvän kolmeen teemaan, toimintakulttuuri, johtaminen ja jatkuva kehittämistoiminta. Itse esittelin mietintöä viime toukokuun blogissani (https://www.kotimaa.fi/blogit/toimintakulttuuri-syo-strategian-aamupalaksi/ )
Seuraavassa suoria lainauksia vapaaehtoistoiminnasta. Niiden lukeminen saattaa hengästyttää, mutta on sen väärti. Seurakunnissa niitä voisi käyttää esim. poimimalla sopivia lauseita toiminnan esitteisiin tai seurakunnan tiloihin ja niihin yhteyksiin joissa vapaaehtoistoiminnasta keskustellaan.
”Käänteentekevin uudistus olisi toteutuessaan se, ettei seurakuntien elämä olisi enää työntekijöiden järjestämää ja toteuttamaa vaan seurakuntalaiset olisivat mukana tasavertaisina toimijoina. Kyse olisi työntekijäkeskeisen ja organisaatiolähtöisen seurakuntaelämän astumisesta kansalaisyhteiskunnan maailmaan.” (s. 23)
”Suurin yksittäinen tulevaisuuskomitean tavoittelema uudistus on organisaatiolähtöisestä ja työntekijäkeskeisestä ajattelusta luopuminen. Seurakuntalaisia ei tule nähdä seurakunnan ja sen työntekijöiden työn kohteina, sillä seurakuntalaiset ovat seurakunta. Siksi heille on annettava nykyistä suuremmat vapaudet elää ja toimia kirkossa, kantaa vastuuta seurakunnastaan ja käyttää sen tiloja. Tämä edellyttää sekä luottamukseen perustuvaa ilmapiiriä että osallistumista ja vapaaehtoistyötä rajoittavien esteiden kartoittamista ja raivaamista, oli esteissä kyse sitten ajattelu-tavoista, rakenteista tai tietojärjestelmistä.” (27)
”Yksittäisten askelten ohella tarvitaan kuitenkin syvempää seurakunnan olemukseen liittyvää ajattelutavan muutosta: siirtymistä työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaislähtöiseen ajatteluun. Tämä on tärkeää myös siksi, että kirkon työntekijämäärän laskiessa tulevina vuosikymmeninä vastuun seurakuntien elämästä ja kirkosta on siirryttävä yhä voimakkaammin seurakuntalaisille.” (41)
”Kirkon toimintakulttuurin uudistaminen kiteytyy pitkälti kysymykseen siitä, mikä on seurakuntalaisten rooli seurakunnassa.” (48)
”Vapaaehtoistyö-käsitettä käytetään tavallisesti kolmannen sektorin järjestöjen kohdalla, minkä vuoksi sen käyttöä saatetaan kirkossa vieroksua. Varauksellisuus noussee siitä, että vapaaehtoistyön mielletään viittaavaan seurakuntaan jonkinlaisena harrasteseurana, jonne seurakuntalaiset tulevat ulkopuolelta antamaan vapaaehtoisen työpanoksensa. Tämä sopii huonosti yhteen aiemmin mainitun uudistuneen seurakuntanäkemyksen sekä sen teologisen lähtökohdan kanssa, että yhteen kokoontuneet seurakuntalaiset ovat seurakunta.” (49)
”Seurakuntalaisten roolin uudistamisessa lähdetään siitä, että seurakunnat eivät ole yhdistyksiä tai palveluntarjoajia, jotka järjestävät toimintaa ja elämyksiä ulkopuolisille henkilöille, siis seurakuntalaisille. Tavoitteena on avata seurakuntalaisille mahdollisuus elää ja toimia seurakunnassa ja sen tiloissa tavoilla, jotka palvelevat seurakunnan tarkoitusta ja tehtävää sekä heidän omia toiveitaan ja tarpeitaan. Seurakuntalaiset halutaan näin ollen muuttaa toiminnan kohteista toimijoiksi. Samalla työntekijöiden ja seurakuntalaisten suhde muuttuisi asiakassuhteesta kumppanuus-suhteeksi.” (49, 50)
”Kyse ei ole siitä, että seurakuntalaisilta vaadittaisiin jotakin tai että heidän täytyisi olla aktiivisia toimijoita voidakseen olla kelvollisia seurakuntalaisia. Kirkon tulee kunnioittaa jokaisen jäsenensä jäsenyyttä ja tapaa olla seurakuntalainen. Samaan aikaan kirkko kuitenkin tarvitsee enenevässä määrin niitä seurakuntalaisia, joilla on mahdollisuuksia kantaa vastuuta seurakunnan tehtävistä ja toiminnasta. Heidän kohdallaan on kyse vapaaehtoistyöstä.
”Seurakuntalaislähtöisen kulttuurin rakentaminen ei siis ole erilaisista lähtökohdista huolimatta ristiriidassa vapaaehtoistyön vahvistamisen ja tukemisen kanssa. Kumpaankin on panostettava, ja niitä rajoittavia rakenteita, säädöksiä, toimintamalleja ja ajattelutapoja on purettava.
”Suomessa on totuttu siihen, että seurakunnan toiminnasta huolehtivat palkatut ammattilaiset. Tämä on kirkon kannalta rikkaus, sillä ammattilaisilla on erinomaiset edellytykset seurakunnallisten tehtävien hoitamiselle ja kehittämiselle. Samalla seurakunnissa on kasvettu liialliseenkin työntekijäriippuvuuteen, mikä on rajoittanut paitsi vapaaehtoistyötä myös yleisemmin seurakuntalaisten toimintamahdollisuuksia. Näin seurakuntalaisten vastuu seurakunnasta on kutistunut, eivätkä edellytykset yhteisöllisyyden syntymiselle ole olleet otolliset.
”Samaan aikaan kirkon taloudesta huolestuneet painottavat vapaaehtoistyön olevan tulevaisuuden kannalta välttämätöntä, mikäli kirkko haluaa säilyttää toimintansa nykyisen monipuolisuuden ja laajuuden. Ilman vapaaehtoisia seurakuntien toiminta kuihtuu.
”Kirkoissa, joiden taloudelliset resurssit ovat huomattavasti Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa niukemmat, koko toiminta on jouduttu rakentamaan seurakuntalaisten varaan. Tällaisia kirkkoja ovat esimerkiksi Viron kirkon kaltaiset eurooppalaiset vähemmistökirkot ja nopeasti kasvavat afrikkalaiset kirkot. Toisaalta, sama ilmiö on todellisuutta myös monissa suurissa ja perinteisissä Keski-Euroopan, Britannian ja Pohjois-Amerikan kirkoissa, joten kyse ei ole yksinomaan taloudel-lisista resursseista vaan kirkon olemuksesta.
”Vapaaehtoistyön merkitys on tiedostettu kirkossa, mitä osoittavat lukuisat Kirkkohallituksen, Kirkon tutkimuskeskuksen sekä seurakuntien projektit ja julkaisut. Kirkon tuoreen vapaaehtoistyön asiakirjan Jokainen on osallinen mukaan ”kirkon vapaaehtoistoiminnalla on menestyksekäs historia, jolle ominaista on jatkuva uudistuminen ja jäntevöittäminen ajan haasteiden mukaiseksi”.
”Vapaaehtoistyön osallistujamäärien, toiminnan monipuolisuuden ja sen kehittämiseen käytettyjen resurssien perusteella näin epäilemättä onkin. Toisenlainen näkökulma vapaaehtoistyön menestystarinaan syntyy kuitenkin, jos pohditaan, millä tavalla kirkko on hyödyntänyt suurta vapaaehtoisten resurssia tai millaisen roolin seurakunnat ovat antaneet heille. Seurakuntalaisten keskuudesta löytyy paitsi intoa ja auttamishalua myös runsaasti erilaista ammatillista ja yksilöllistä osaamista ja kokemusta. Tästä huolimatta monet vapaaehtoistyön tehtävät ovat hyvin yksinkertaisia ja vaatimattomia, mikä ei ole omiaan lisäämään motivaatiota tai tehtävien palkitsevuutta.” (50, 51)
”Ennen kaikkea muutosta vaaditaan asenteissa ja mielikuvissa, sillä seurakuntalaisten roolin muutos edellyttäisi myös seurakunnan työntekijöiltä uuden roolin omaksumista. He eivät olisi enää ensisijaisesti työalansa työn toteuttajia vaan sen suunnittelijoita, koordinoijia ja johtajia, resurssien järjestäjiä sekä vapaaehtoisten rekrytoijia.
”Uudistushalua löytyy monista seurakunnista, mutta joskus yritykset voivat törmätä paitsi kielteisiin asenteisiin myös konkreettisiin esteisiin, joiden merkitys voi olla yllättävänkin suuri. Jos esimerkiksi seurakuntalaisille ja kesätyöntekijöille ei voida virkavastuukysymysten vuoksi antaa tunnuksia kirkon internet-järjestelmiin, yritys kasvattaa vapaaehtoistyötä ja vastuuttaa seurakuntalaisia pysähtyy alkuunsa, sillä niin monet tehtävät ovat tänä päivänä kiinni sähköisistä työvälineistä.
”Joissakin tapauksissa esteeksi voi nousta pelko tai luottamuspula. Seurakunnat eivät välttämättä uskalla jättää tilaisuuksia seurakuntalaisten vastuulle tai antaa toimitilojen avaimia heille. Tämä ei liity ainoastaan vapaaehtoistyön mahdollisuuksiin vaan laajemminkin seurakunnan elämään. (51)
”Seurakuntalaisten toiminnanvapauksien avaaminen on vapaaehtoistyötä suurempi kysymys. Ei riitä, että seurakunnissa yritetään järjestää erilaisille seurakuntalaisille sopivaa toimintaa. Seurakuntalaisilla tulee olla mahdollisuus toimia oma-aloitteisesti seurakunnassa ja sen tiloissa, kunhan toiminta sopii seurakunnan luonteeseen ja tehtäviin. Tässä kirkkoherran rooli ja vastuu on keskeinen. Jos seurakuntalaisten idea on hyvä, työntekijöiden tehtävä on tarjota heille puitteet ja tarvittava apu idean toteuttamiseen.
”Kansainvälisiltä sisarkirkoilta saadut havainnot osoittavat, että mitä enemmän seurakuntalaiset saavat tilaa, mahdollisuuksia ja vastuuta, sitä vahvemmin he sitoutuvat seurakuntaansa ja kirkkoonsa ja kokevat ne merkityksellisiksi.
”Niin kauan kuin kirkolla on varaa, se voi maksaa osalle jäsenistään palkkaa siitä, että he edistävät kirkon sanomaa ja tekevät hyvää. Vaikka työntekijät ovat tärkeitä, kirkko ja sen elämä eivät kuitenkaan ole heidän varassaan. Tulevaisuuden seurakuntien ei tule olla paikkoja, joissa työntekijät järjestävät seurakuntalaisille toimintaa ja tapahtumia. Niiden tulee olla seurakuntalaisten muodostamia yhteisöjä, joissa eletään ja toimitaan yhdessä.” (52)
Nämä tulevaisuuskomitean mietinnön ajatukset ovat vakavia ja vaativat keskimäärinkin ottaen radikaaleja muutoksia siihen miten seurakuntien työntekijät ja organisaatio suhtautuu seurakuntalaisiin ja heidän osallistamiseen kaikkeen toimintaan. Matka on pitkä ja se on mahdollisuuksia ja toivoa täynnä.
Kirkkohallituksen kirkolliskokouksen yhden tulevaisuustoimeksiannon perusteella asettama työryhmä toteaa vapaaehtoistoiminnan loppurapostissaan että ”Kirkon työ on sen kaikkien jäsenten työtä”, ja että ”kirkkojärjestys korostaa jokaisen jäsenen roolia jumalanpalveluksen, kristillisen kasvatuksen ja opetuksen, sielunhoidon, ripin, diakonian ja lähetystyön toteuttamisessa (KJ luvut 1 – 4)” (Tasavertaisina ja osallisina, vapaaehtoistoiminnan kehittäminen – työryhmän loppuraportti 2018, s. 9). Ainakin minä ihmettelen sitä tulkintaa, että kirkkojärjestys velvoittaessaan seurakuntaa eri tehtäväalueisiin puhuisi seurakunnasta nimenomaan yhteisönä, ja että kaikki pykälät peräti korostaisivat seurakunnan jokaisen jäsenen roolia seurakunnan toiminnassa. Kutenkin sen perusteella todetaan vielä, että vapaehtoistoiminnan kehittäminen ”saa siis vahvan tuen kirkon saadöspohjasta”. Kaiken lisäksi ”hiippakunnat ja kirkkohallitus johtavat esimerkillään vapaaehtoistoiminnan kehittymistä kirkossa” (loppuraportti, s. 22). Toisin sanoen kirkossa kaikki hyvin – eläköön kirkon säädöspohja!!???
No selvä idea tuli selväksi. Seurakuntalaiset saakoot tai ottakoot suuremman vastuun srk toiminnasta. Ollaanko tässä aivan vakavasti olevinaan että tällainen ajattelu on jotakin uutta ?
Olkoon uutta tai ei ,niin olisi tietenkin hyvä että seurakuntalaiset olisivat mukana johtamassa toimintaa hieman runsaammin. Mietintö ei halua että Kirkkoa ei saisi samastaa harrastuksiin ,vaan sen toiminnassa mukana oleminen olisi tunnustus siitä ,että asianomaisen identiteetti olisi yhtä kirkon sanoman kanssa.
Mutta eiköhän asia ole juuri niin niiden kohdalla jotka tänä päivänä vapaaehtoisesti tulevat kirkkoon. Heillä on todennäköisesti jo sellainen identiteetti, vaikka eivät raamattupiirejä tai diakoniamyyjäisiä johdakkaan.
Sitten se ydinkysymys: Miksi maalikkoja pitäisi aktivoida ? Onhan kirkolla omat työntekijänsä, Hyvin koulutettuja ja saavat palkkaa. Maalikoiden aktivointi on ollut mahdollista tähänkin asti ja ne jotka sellaista haluavat ovat aktiivisia. Niin kauan kun seurakuntalaisten ei tarvitse ottaa todellista taloudellista vastuuta ,sellaista joka todellakin pitää seurakuntaa hengissä, on vastuunottaminen kerhotoimintaa.
Sitten toinen kysymys: Miksi ihmiset ylimalkaan tulevat kirkkoon? He eivät , aivan varmasti, tule sinne tullakseen jonkun piirin vetäjäksi , vaan he tulevat hoidattamaan itseään. He hoitavat toinen toisiaan jo nyt. Eikö messujen jälkeen ole kirkkokahvit jossa tutustutaan ja jutellaan ja veisataan? Palkatut työntekijät , heillähän on aikaa sellaiseen, voivat jatkaa järjestää kirkollisia tempauksia jotka vetävät puoleensa jos halutaan sellaisia kävijöitä jotka eivät käy arkipyhinä kirkossa.
Arvaukseni on että tällaisen aktivointiajattelun taustalla on toivo siitä että aktiiviset maallikot houkuttelisivat lisää väkeä kirkkoon. No, saa nähdä, vaikka itse en sellaiseen usko.
Paras tähänastinen kirkkoon houkuttelija on ollut työhönsä uskova vilpitön ja maailmaa pelkäämätön työntekijä. Paavo Ruotsalaiset ovat poikkeustapauksia.
Ihmiset odottavat papilta jotakin poikkeuksellista, jotain sellaista että heillä on valtuudet saarnata sitä mitä saarnaavat. Vipittömän ja avoimen papin ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan .Vaan jos hän hyväksyy itsensä virassaan ,eikä peittele sitä olemalla muka maallinen siinä missä seurakuntalainenkin , niin hänet hyväksytään ja hänen kanssaan jutellaan. Parhaimmillaan hänen ympärilleen kerääntyy muutaman kymmenen hengen piiri joka joskus kasvaa ja joskus vähenee. Sellainen normaali luokan kokoinen piiri jossa kaikki tuntevat toisensa ja papilla on aikaa keskustella kaikkien kanssa. Kolmesta viiteen minuttiin riittää hyvin, jos osaa omistautua juuri sille, edessä olevalle henkilölle.
Viimeksi vielä. Pitäkää hyvät rippikoulut ,niin nuoret sitten kuuskympisinä tulevat katsomaan millaista siellä kirkossa on.
Kiitos Marku osallistumisesta. Ydinkysymykseesi vastaavat nämä lainaukset: ”Tämä on tärkeää myös siksi, että kirkon työntekijämäärän laskiessa tulevina vuosikymmeninä vastuun seurakuntien elämästä ja kirkosta on siirryttävä yhä voimakkaammin seurakuntalaisille.”
”Samaan aikaan kirkon taloudesta huolestuneet painottavat vapaaehtoistyön olevan tulevaisuuden kannalta välttämätöntä, mikäli kirkko haluaa säilyttää toimintansa nykyisen monipuolisuuden ja laajuuden. Ilman vapaaehtoisia seurakuntien toiminta kuihtuu.”
Piti sanoa vielä että se ei ole vain eikä ensisijaisesti talouskysymys. JOudut lukemaan uudelleen:
”Seurakuntalaisten roolin uudistamisessa lähdetään siitä, että seurakunnat eivät ole yhdistyksiä tai palveluntarjoajia, jotka järjestävät toimintaa ja elämyksiä ulkopuolisille henkilöille, siis seurakuntalaisille. Tavoitteena on avata seurakuntalaisille mahdollisuus elää ja toimia seurakunnassa ja sen tiloissa tavoilla, jotka palvelevat seurakunnan tarkoitusta ja tehtävää sekä heidän omia toiveitaan ja tarpeitaan. Seurakuntalaiset halutaan näin ollen muuttaa toiminnan kohteista toimijoiksi.”
”Kirkoissa, joiden taloudelliset resurssit ovat huomattavasti Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa niukemmat, koko toiminta on jouduttu rakentamaan seurakuntalaisten varaan. Tällaisia kirkkoja ovat esimerkiksi Viron kirkon kaltaiset eurooppalaiset vähemmistökirkot ja nopeasti kasvavat afrikkalaiset kirkot. Toisaalta, sama ilmiö on todellisuutta myös monissa suurissa ja perinteisissä Keski-Euroopan, Britannian ja Pohjois-Amerikan kirkoissa, joten kyse ei ole yksinomaan taloudel-lisista resursseista vaan kirkon olemuksesta.”
”Kansainvälisiltä sisarkirkoilta saadut havainnot osoittavat, että mitä enemmän seurakuntalaiset saavat tilaa, mahdollisuuksia ja vastuuta, sitä vahvemmin he sitoutuvat seurakuntaansa ja kirkkoonsa ja kokevat ne merkityksellisiksi.”
”Niin kauan kuin kirkolla on varaa, se voi maksaa osalle jäsenistään palkkaa siitä, että he edistävät kirkon sanomaa ja tekevät hyvää. Vaikka työntekijät ovat tärkeitä, kirkko ja sen elämä eivät kuitenkaan ole heidän varassaan. Tulevaisuuden seurakuntien ei tule olla paikkoja, joissa työntekijät järjestävät seurakuntalaisille toimintaa ja tapahtumia. Niiden tulee olla seurakuntalaisten muodostamia yhteisöjä, joissa eletään ja toimitaan yhdessä.”
Miksi seurakuntalaisten pitäisi pelastaa kirkon toimintaa? Jos me seurakuntalaiset tyydymme ottamaan tehtäviä messuista huolehtimisissa ja vaikka saarnojen pitämisestä. Niin , ettei kirkossa tarvita kuin yksi pappi, niin emme sillä saa kirkossa aikaan mitään kasvua.
Se että, seurakuntalaiset urautuvat raamattupiireihin ja rukousiltoihin ym. kirkon toimintaan, ei oikeasti tuo mitään lisäarvoa seurakunnan toimintaan. Voi olla hienoa kuorotoimintaa ja seurakuntailtoja. Kymmeniä vapaaehtoisia niitä järjestämässä ja silti toiminta pyörii vain tuon iloisen joukon ympärillä. Seurakuntalaisten tulisi herätä paljon tärkeämpään ja suurempaan tehtävään, joka odottaa heidän naapureissaan, työtovereissaan ja kaikissa muissa ihmissuhteissaan. Jollei tätä tapahdu, niin se, että vapaaehtoiset korvaavat kirkon muurinaukot, niin sillä ei mitään voiteta.
Huomioni mukaan, kirkossa ei ole näkyvissä sellaista varautumista seurakunnan osallistumiseen hengellisen toiminnan organisoimiseen, joka olisi välttämätöntä, jotta tulevaisuustoimikunnan visio voisi toteutua. Seurakunnissa vain vähennetään virkoja pikkuhiljaa. Kiinteistöjä myydään. Jolloin toimintamahdollisuudet vähenevät. Jos vapaaehtoisille ei jää toimitiloja, niin missä sitten toimintaa järjestät?
Kirkon suurin huoli ei ole toiminta ja sen väheneminen, vaan talous ja palkanmaksukyvyn katoaminen. Joten vapaaehtoisia ei oikeasti odoteta korvaamaan työntekijöitä. Hienoahan se olisi, mutta en näe siitä mitään merkkejä. Vapaaehtoisten omatoimisuutta vastustetaan eikä omatoimisuutta kannusteta.
Ei siitä Pekka olekaan juuri mitään merkkejä, mutta se on tulevaisuuskomitean visio ja suositus. Ei se tapahdu kirjoittamalla asia mietintöön, mutta sen pitäisi ajaa sitä kohti.
Itseohjaituvaisuus on mielenkiintonen ajatus mutta tänä päivänä yritykset edelliseen ymmärtävät poikkeuksetta työstävastaavan papin katsomaan asian päälle. Näin ei pääse syntymään vallatonta toimintaa kirkon kuosin vastaisesti.
Esimerkiksi musiikkityö usein kuorotoiminnassa katsoo Ihmisen valmiutta laulaa niinsanotusti nuotin perään seurakunnassa.
Tarvitsee vetäjältä oivallusta katsoa miten edelliseen kykenemättömät voidaan kuorossa pitää mukana toisen kuorolaulamisen asiaan liittyvän asian kautta. Näin seurakunnan musiikkityössä koulutuksen arvostaminen ei mahdollisesti mene hukkaan.
Edellinen itseohjautuvana katsoo helposti nuotin perään taitavien joukkoa mukaan tulijoissa.
Yhdessä seurakunnassa oli vapaaehtoisten musiikkiryhmä, joka oli mukana seurakuntailloissa musiikista vastaamassa. Sitten kanttori vaati, että vain hänen valitsemiaan lauluja soitetaan. Seurauksena oli ryhmän vetäytyminen pois toiminnasta.
Muutama kuukausi sitten uskoin vielä siihen, että vapaaehtoisille tulisi tilaa omaehtoiselle toiminnalle, mutta en usko siihen enää. Eikä tuo mainitsemani tapaus ole siihen syynä vaan se, että tajusin miten kirkon toiminta on kiinni rahasta, eikä toiminta ole sille rahaa merkityksellisempää. Vasta sitten , kun verotusoikeus poistuu, niin silloin syntyy tarvittavaa tilaa seurakuntalaisten omaehtoiselle toiminnalle. Siihen menee vielä aikaa.
Tässä ollaan nyt sellaisen äärellä, mitä emme helposti ymmärrä. Tarkoitan, että Hannu yrittää asetella eteemme kuvaa jostakin aivan uudesta. Olen ollut itsekin sokea ja sanoisin harhaanjohdettu siinä, miten minun tulisi kutsumukseni mukaan toimia. Olemme kasvaneet tähän kirkon ja seurakuntamme toimintamuotoon niin lujasti lapsesta asti, että vaatii suuria ponnisteluja löytää uusi näkökulma. Käytännössä se tarkoittaa kaiken entisen hylkäämistä. Aivan niin, kaiken sen mikä on tuttua ja turvallista. Ensimmäiseksi pitää hylätä kirkko. Siis se rakennus. Miltä seurakunta näyttäisi ilman kirkkoa, ilman hienoa alttaritaulua, alttaria vaatteineen ja kynttilöineen? Mikä seurakunta olisi ilman papin stolaa tai valkopantaa? Tai entä ilman pappia? Kun mielessämme puramme vanhaa,ehkä siten voisimme löytää seurakunnan varsinaisen ytimen.
Pekka puhuu hienosti suuresta tehtävästä, mikä odottaa tekijöitä ympärillämme. Juttu on vain niin, että me tarvitsemme sen seurakunnan, toinen toisemme, ennenkuin meistä on tuon tehtävän toteuttajaksi. Yksin voi yrittää, mutta jaksaa vain hetken. Mutta tuon tehtävän tähden me vielä elämme!
Joitakin vuosia sitten kävin Venäjällä pienen seurakunnan vieraana. Suomalaiset olivat kyllä nostaneet seurakunnan tuhkasta ja kunnostaneet kirkon ja seurakuntatalon. Sitten asiat oli jätetty sanoisinko hunsvotti kirkkoherran käsiin, joka käytti seurakunnan varat omiin tarkoituksiinsa. Kaikki oli rempallaan ja vain vanhat mummot kävivät kirkossa ja pitivät omia seurojaan. Mutta eräänä iltana seurakuntatalolle ilmaantui iloinen ja ah, niin hengellisesti syvällinen ja uskossaan kirkas nuorten joukko. En osannut sanaakaan venäjää eivätkä he suomea, luimme Raamattua yhdessä ja puheeni tulkattiin. Lähtiessä nuoret hyppäsivät kaulaani ja hokivat jotakin venäjäksi. Tulkllta sain selville sen tarkoittavan: Sinä ymmärrät! Nuorten puheesta, Raamatun lukemisesta, heidän silmistään ja olemuksestaan ymmärsin vain sen, että heissä on Pyhä Henki ja usko ja siitä syntyi yhteys, jota en ollut ennen kokenut. Myöhemmin sain selville, että tuon nuorisojoukon hengellinen äiti ja johtaja oli seurakunnan vapaaehtoinen siivooja. Mikä ja missä on seurakunta?
Ei kirkkoa tarvitse hylätä. On vain oltava tarkkana, mihin lähtee mukaan. Ettei uraudu hyödyttömään toimintaan. Parhaat voimavarat kannattaa suunnata hyvällä harkinnalla sinne missä on todellista tarvetta..