KOSKA kirkon tulevaisuuskomitean mietintöä vuodelta 2016 (http://kappeli.evl.fi/kkoweb.nsf/c7f32a5129224528c2256dba002d78f0/e3cb4b616646125ec2258050002951a4/$FILE/Kirkon%20tulevaisuuskomitea_Mietint%C3%B6.pdf ) ei ole sijoitettu kirkon Sakasti-etusivulla vapaasti käytettävälle puolelle (se tosin löytyy sieltäkin etsimällä ja Googlen kautta); ja
KOSKA yksi keskeinen ko. mietinnön uudistusehdotus koskee vapaaehtoistoimintaa; ja
KOSKA kirkkohallituksen kirkolliskokoukselta saaman toimeksiannon perusteella valmistama vqpaaehtoistoiminnan kehittäminen – työryhmän loppuraportti (https://evl.fi/documents/1327140/0/Tasavertaisina+ja+osallisina/53f83ce4-f894-00b6-517d-ba9ab86bf94c ) on luvattoman pinnallinen ja antaa asiasta liian ongelmattoman kuvan verrattuna tulevaisuuskomitean mietinnön ajatuksiin; sekä
KOSKA marraskuun kirkolliskokous lähestyy, ja on syytä seurata tulevaisuustoimeksiantojen etenemistä,
niin katson tarpeelliseksi muistuttaa eräistä tulevaisuuskomitean kannanotoista vapaaehtistoiminnan osalta. Muista mietinnön pääkohdista muistutan mahdollisesti myöhemmin. Ne näyttävät keskittyvän kolmeen teemaan, toimintakulttuuri, johtaminen ja jatkuva kehittämistoiminta. Itse esittelin mietintöä viime toukokuun blogissani (https://www.kotimaa.fi/blogit/toimintakulttuuri-syo-strategian-aamupalaksi/ )
Seuraavassa suoria lainauksia vapaaehtoistoiminnasta. Niiden lukeminen saattaa hengästyttää, mutta on sen väärti. Seurakunnissa niitä voisi käyttää esim. poimimalla sopivia lauseita toiminnan esitteisiin tai seurakunnan tiloihin ja niihin yhteyksiin joissa vapaaehtoistoiminnasta keskustellaan.
”Käänteentekevin uudistus olisi toteutuessaan se, ettei seurakuntien elämä olisi enää työntekijöiden järjestämää ja toteuttamaa vaan seurakuntalaiset olisivat mukana tasavertaisina toimijoina. Kyse olisi työntekijäkeskeisen ja organisaatiolähtöisen seurakuntaelämän astumisesta kansalaisyhteiskunnan maailmaan.” (s. 23)
”Suurin yksittäinen tulevaisuuskomitean tavoittelema uudistus on organisaatiolähtöisestä ja työntekijäkeskeisestä ajattelusta luopuminen. Seurakuntalaisia ei tule nähdä seurakunnan ja sen työntekijöiden työn kohteina, sillä seurakuntalaiset ovat seurakunta. Siksi heille on annettava nykyistä suuremmat vapaudet elää ja toimia kirkossa, kantaa vastuuta seurakunnastaan ja käyttää sen tiloja. Tämä edellyttää sekä luottamukseen perustuvaa ilmapiiriä että osallistumista ja vapaaehtoistyötä rajoittavien esteiden kartoittamista ja raivaamista, oli esteissä kyse sitten ajattelu-tavoista, rakenteista tai tietojärjestelmistä.” (27)
”Yksittäisten askelten ohella tarvitaan kuitenkin syvempää seurakunnan olemukseen liittyvää ajattelutavan muutosta: siirtymistä työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaislähtöiseen ajatteluun. Tämä on tärkeää myös siksi, että kirkon työntekijämäärän laskiessa tulevina vuosikymmeninä vastuun seurakuntien elämästä ja kirkosta on siirryttävä yhä voimakkaammin seurakuntalaisille.” (41)
”Kirkon toimintakulttuurin uudistaminen kiteytyy pitkälti kysymykseen siitä, mikä on seurakuntalaisten rooli seurakunnassa.” (48)
”Vapaaehtoistyö-käsitettä käytetään tavallisesti kolmannen sektorin järjestöjen kohdalla, minkä vuoksi sen käyttöä saatetaan kirkossa vieroksua. Varauksellisuus noussee siitä, että vapaaehtoistyön mielletään viittaavaan seurakuntaan jonkinlaisena harrasteseurana, jonne seurakuntalaiset tulevat ulkopuolelta antamaan vapaaehtoisen työpanoksensa. Tämä sopii huonosti yhteen aiemmin mainitun uudistuneen seurakuntanäkemyksen sekä sen teologisen lähtökohdan kanssa, että yhteen kokoontuneet seurakuntalaiset ovat seurakunta.” (49)
”Seurakuntalaisten roolin uudistamisessa lähdetään siitä, että seurakunnat eivät ole yhdistyksiä tai palveluntarjoajia, jotka järjestävät toimintaa ja elämyksiä ulkopuolisille henkilöille, siis seurakuntalaisille. Tavoitteena on avata seurakuntalaisille mahdollisuus elää ja toimia seurakunnassa ja sen tiloissa tavoilla, jotka palvelevat seurakunnan tarkoitusta ja tehtävää sekä heidän omia toiveitaan ja tarpeitaan. Seurakuntalaiset halutaan näin ollen muuttaa toiminnan kohteista toimijoiksi. Samalla työntekijöiden ja seurakuntalaisten suhde muuttuisi asiakassuhteesta kumppanuus-suhteeksi.” (49, 50)
”Kyse ei ole siitä, että seurakuntalaisilta vaadittaisiin jotakin tai että heidän täytyisi olla aktiivisia toimijoita voidakseen olla kelvollisia seurakuntalaisia. Kirkon tulee kunnioittaa jokaisen jäsenensä jäsenyyttä ja tapaa olla seurakuntalainen. Samaan aikaan kirkko kuitenkin tarvitsee enenevässä määrin niitä seurakuntalaisia, joilla on mahdollisuuksia kantaa vastuuta seurakunnan tehtävistä ja toiminnasta. Heidän kohdallaan on kyse vapaaehtoistyöstä.
”Seurakuntalaislähtöisen kulttuurin rakentaminen ei siis ole erilaisista lähtökohdista huolimatta ristiriidassa vapaaehtoistyön vahvistamisen ja tukemisen kanssa. Kumpaankin on panostettava, ja niitä rajoittavia rakenteita, säädöksiä, toimintamalleja ja ajattelutapoja on purettava.
”Suomessa on totuttu siihen, että seurakunnan toiminnasta huolehtivat palkatut ammattilaiset. Tämä on kirkon kannalta rikkaus, sillä ammattilaisilla on erinomaiset edellytykset seurakunnallisten tehtävien hoitamiselle ja kehittämiselle. Samalla seurakunnissa on kasvettu liialliseenkin työntekijäriippuvuuteen, mikä on rajoittanut paitsi vapaaehtoistyötä myös yleisemmin seurakuntalaisten toimintamahdollisuuksia. Näin seurakuntalaisten vastuu seurakunnasta on kutistunut, eivätkä edellytykset yhteisöllisyyden syntymiselle ole olleet otolliset.
”Samaan aikaan kirkon taloudesta huolestuneet painottavat vapaaehtoistyön olevan tulevaisuuden kannalta välttämätöntä, mikäli kirkko haluaa säilyttää toimintansa nykyisen monipuolisuuden ja laajuuden. Ilman vapaaehtoisia seurakuntien toiminta kuihtuu.
”Kirkoissa, joiden taloudelliset resurssit ovat huomattavasti Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa niukemmat, koko toiminta on jouduttu rakentamaan seurakuntalaisten varaan. Tällaisia kirkkoja ovat esimerkiksi Viron kirkon kaltaiset eurooppalaiset vähemmistökirkot ja nopeasti kasvavat afrikkalaiset kirkot. Toisaalta, sama ilmiö on todellisuutta myös monissa suurissa ja perinteisissä Keski-Euroopan, Britannian ja Pohjois-Amerikan kirkoissa, joten kyse ei ole yksinomaan taloudel-lisista resursseista vaan kirkon olemuksesta.
”Vapaaehtoistyön merkitys on tiedostettu kirkossa, mitä osoittavat lukuisat Kirkkohallituksen, Kirkon tutkimuskeskuksen sekä seurakuntien projektit ja julkaisut. Kirkon tuoreen vapaaehtoistyön asiakirjan Jokainen on osallinen mukaan ”kirkon vapaaehtoistoiminnalla on menestyksekäs historia, jolle ominaista on jatkuva uudistuminen ja jäntevöittäminen ajan haasteiden mukaiseksi”.
”Vapaaehtoistyön osallistujamäärien, toiminnan monipuolisuuden ja sen kehittämiseen käytettyjen resurssien perusteella näin epäilemättä onkin. Toisenlainen näkökulma vapaaehtoistyön menestystarinaan syntyy kuitenkin, jos pohditaan, millä tavalla kirkko on hyödyntänyt suurta vapaaehtoisten resurssia tai millaisen roolin seurakunnat ovat antaneet heille. Seurakuntalaisten keskuudesta löytyy paitsi intoa ja auttamishalua myös runsaasti erilaista ammatillista ja yksilöllistä osaamista ja kokemusta. Tästä huolimatta monet vapaaehtoistyön tehtävät ovat hyvin yksinkertaisia ja vaatimattomia, mikä ei ole omiaan lisäämään motivaatiota tai tehtävien palkitsevuutta.” (50, 51)
”Ennen kaikkea muutosta vaaditaan asenteissa ja mielikuvissa, sillä seurakuntalaisten roolin muutos edellyttäisi myös seurakunnan työntekijöiltä uuden roolin omaksumista. He eivät olisi enää ensisijaisesti työalansa työn toteuttajia vaan sen suunnittelijoita, koordinoijia ja johtajia, resurssien järjestäjiä sekä vapaaehtoisten rekrytoijia.
”Uudistushalua löytyy monista seurakunnista, mutta joskus yritykset voivat törmätä paitsi kielteisiin asenteisiin myös konkreettisiin esteisiin, joiden merkitys voi olla yllättävänkin suuri. Jos esimerkiksi seurakuntalaisille ja kesätyöntekijöille ei voida virkavastuukysymysten vuoksi antaa tunnuksia kirkon internet-järjestelmiin, yritys kasvattaa vapaaehtoistyötä ja vastuuttaa seurakuntalaisia pysähtyy alkuunsa, sillä niin monet tehtävät ovat tänä päivänä kiinni sähköisistä työvälineistä.
”Joissakin tapauksissa esteeksi voi nousta pelko tai luottamuspula. Seurakunnat eivät välttämättä uskalla jättää tilaisuuksia seurakuntalaisten vastuulle tai antaa toimitilojen avaimia heille. Tämä ei liity ainoastaan vapaaehtoistyön mahdollisuuksiin vaan laajemminkin seurakunnan elämään. (51)
”Seurakuntalaisten toiminnanvapauksien avaaminen on vapaaehtoistyötä suurempi kysymys. Ei riitä, että seurakunnissa yritetään järjestää erilaisille seurakuntalaisille sopivaa toimintaa. Seurakuntalaisilla tulee olla mahdollisuus toimia oma-aloitteisesti seurakunnassa ja sen tiloissa, kunhan toiminta sopii seurakunnan luonteeseen ja tehtäviin. Tässä kirkkoherran rooli ja vastuu on keskeinen. Jos seurakuntalaisten idea on hyvä, työntekijöiden tehtävä on tarjota heille puitteet ja tarvittava apu idean toteuttamiseen.
”Kansainvälisiltä sisarkirkoilta saadut havainnot osoittavat, että mitä enemmän seurakuntalaiset saavat tilaa, mahdollisuuksia ja vastuuta, sitä vahvemmin he sitoutuvat seurakuntaansa ja kirkkoonsa ja kokevat ne merkityksellisiksi.
”Niin kauan kuin kirkolla on varaa, se voi maksaa osalle jäsenistään palkkaa siitä, että he edistävät kirkon sanomaa ja tekevät hyvää. Vaikka työntekijät ovat tärkeitä, kirkko ja sen elämä eivät kuitenkaan ole heidän varassaan. Tulevaisuuden seurakuntien ei tule olla paikkoja, joissa työntekijät järjestävät seurakuntalaisille toimintaa ja tapahtumia. Niiden tulee olla seurakuntalaisten muodostamia yhteisöjä, joissa eletään ja toimitaan yhdessä.” (52)
Nämä tulevaisuuskomitean mietinnön ajatukset ovat vakavia ja vaativat keskimäärinkin ottaen radikaaleja muutoksia siihen miten seurakuntien työntekijät ja organisaatio suhtautuu seurakuntalaisiin ja heidän osallistamiseen kaikkeen toimintaan. Matka on pitkä ja se on mahdollisuuksia ja toivoa täynnä.
Kirkkohallituksen kirkolliskokouksen yhden tulevaisuustoimeksiannon perusteella asettama työryhmä toteaa vapaaehtoistoiminnan loppurapostissaan että ”Kirkon työ on sen kaikkien jäsenten työtä”, ja että ”kirkkojärjestys korostaa jokaisen jäsenen roolia jumalanpalveluksen, kristillisen kasvatuksen ja opetuksen, sielunhoidon, ripin, diakonian ja lähetystyön toteuttamisessa (KJ luvut 1 – 4)” (Tasavertaisina ja osallisina, vapaaehtoistoiminnan kehittäminen – työryhmän loppuraportti 2018, s. 9). Ainakin minä ihmettelen sitä tulkintaa, että kirkkojärjestys velvoittaessaan seurakuntaa eri tehtäväalueisiin puhuisi seurakunnasta nimenomaan yhteisönä, ja että kaikki pykälät peräti korostaisivat seurakunnan jokaisen jäsenen roolia seurakunnan toiminnassa. Kutenkin sen perusteella todetaan vielä, että vapaehtoistoiminnan kehittäminen ”saa siis vahvan tuen kirkon saadöspohjasta”. Kaiken lisäksi ”hiippakunnat ja kirkkohallitus johtavat esimerkillään vapaaehtoistoiminnan kehittymistä kirkossa” (loppuraportti, s. 22). Toisin sanoen kirkossa kaikki hyvin – eläköön kirkon säädöspohja!!???
Tulevaisuuskomitea työtään on tehnyt mutta vakavasti vapaaehtoisessa julistustyössä jättänyt ottamatta huomioon herätyskristillisyyden haasteet oikeassa opissa ja julistuksessa.
Olisiko näin intoa ollut enemmän kuin harkintaa kirjallisissa yhteenpanoissa.
Kun opista ei niin tarvitsisi huolia ei myös tarvittaisi nykyistä Piispakuntaa sen perään katsomaan saati sitä kaitsemaan. Ei kyllä tarvittaisi nytkään vaan puolet nykyisestä Piispojen määrästä riittäisi.
Oikea asia tulevaisuuskomitean päätelmissä on katsoa hierarkian ylätasolta alaspaäin jolloin voi huomata kenkien koon ja sopivuuden, ja tämän mukana sen mistä todellisuudessa ollaan valmiita luopumaan ja mitä muuttamaan, ja missä aikataulussa.
Seurakuntatason asian ensimmäiseksi mukaan ottaminen ja siitä puhuminen on taktinen veto kadottaa olennaista jo alkulämmittelyssä asiasta. Näin kyse on perinteisestä viivytystaktiikasta hermeneutiikassa asian paremmasta huomaamisesta kokonaisuudessa.
Pekka: ” Ei kirkkoa tarvitse hylätä.” Tarkoitan mielessä hylkäämistä. Että oppisimme näkemään metsän puilta siis seurakunnan kirkolta ja papistolta. Ne istuvat meissä yhtä tiukasti kuin juutalaisuus jerusalemilaisissa.
Tarkoitatko Jouko sitä, että on raskasta jättää taakseen oma täysipainoisen osallistumisen tavoite ja ryhtyä etsimään sitä jostain muualta?
Pekka, huomaan että sinussa on tervettä kaikki tai ei mitään -henkeä. Tai nyt tai ei koskaan. Kun kirkolla on verotusoikeus niin ei voi vielä tehdä mitään, sitten kun se on mennyt niin sitten alkaa. MItä jos se ei ole yhtäkkinen tapahtuma vaan vähittäinen? Jo ennen sitä kannattaa etsiä uutta asentoa ja tehdä työtä uuden puolesta.
Emerituspiispa Voitto Huotari toteaa Kotimaa-lehdessä 29.3 muun muassa:
”Nykyisin toistetaan kaikkialla, että jumalanpalvelus on seurakunnan keskus, vaikka kaikki tietävät, että käytännössä niin ei ole. Ihmiset kokevat seurakunnan tärkeäksi sen tekemän kasvatustyön ja diakonian vuoksi, eivät messun.”
”Jumalanpalvelusuudistus on ollut tarpeellinen, sen toteutus ei vain ole ollut riittävästi ulkopuolisia kutsuva. Huotari sanoo olevansa iloinen, että saa nähdä kirkon muutoksen: pohjaa ei ole saavutettu, uuteen ollaan matkalla ja prosessi on kesken.– On tunnustettava, että kansankirkko on iltaruskon kirkko, vielä sen viimeiset säteet valaisevat kauniisti. Ehkä tulevaisuudessa pitäisi puhua kansalaisyhteiskunnan kirkosta.”
Minulle jää hieman epäselväksi, mitä tämä kansalaisyhteiskunnan kirkko pitäisi sisällään, ellei se sitten tarkoita sitä kehitystä, mitä näemme tapahtuneen muissa pohjoismaissa. Messun toimittaminen lienee kuitenkin keskeisesti papiston tehtävä. Osin vastuuta voidaan tietenkin entistä enemmän laajentaa maallikoille. Keskeistä kaikessa on pysyminen selkeässä apostolisessa opetuksessa.
Se on tuo tulevaisuusvaliokunta joka piirtää eteemme aivan uutta kuvaa. Tällä kertaa minä vain kopioin sitä. Mietintö on todella rohkea, todella uutta osoittava ja kaukaa viisas. Siinä on Väisäsen Pekan toistama piipamäärän puolittaminenkin!!
Iso asia on se minkä verran siitä valmistelussa jää jäljelle. Siksi toivon että rukousta seuraavankin kirkolliskokouksen puolesta löytyy. Kun kaikki uudistukset/muutokset pitää valmistella, ja pelkään että valmitelijoissa elää vanha kulttuuri jolla on kova ruokahalu syömään uudistukset. Ne vpitää siis valmmistella jos niistä halutaan kirkon / seurakunnan toimintaa ohjaavaa säädöspohjaa.
Ruohonjuritason vaihtoehto on tietenkin se että aletaan toteuttamaan sellalisinaan tulevasiuuskomitean linjauksia. Sitähän tässä taphtuu koko ajan, uutta Oromyllyn seminaaria odotellessa.
Ruohonjuuritoiminta ei ole oikeastaan vaihtoehto vaan samanaikainen! Sitä tapahtuu jo, samalla kun ylätason valmisteluakin. En halua toistaa pessimismiäni jälkimmäisen nuhteen, nyt on aika rukoilla ja luoda toivoa. Pessimismi ja jatkuva kritiikki ei rakenna.
Palaan yhdeltä osin tuohon tulevaisuusmietintöön.”Seurakuntalaisilla tulee olla mahdollisuus toimia oma-aloitteisesti seurakunnassa ja sen tiloissa, kunhan toiminta sopii seurakunnan luonteeseen ja tehtäviin. Tässä kirkkoherran rooli ja vastuu on keskeinen.”
En näe tässä sinänsä mitään ongelmaa, kunhan huolehditaan siitä ettei olla sellaisessa tilanteessa, että messussa, kuten muissakin järjestettävissä tilaisuuksissa vallitsee ”opillinen sekamelska.” Pappia, joka on elänyt uskonsa ja ristinsä todeksi on hiljentävää kuunnella. Yhtä hyvin se koskee maallikkoa.
Hylkäämme toisemme helposti mielipiteiden vuoksi. Ei tehdä niin nyt. Pekallakin on sarkasmin takana hyvä sydän. Olemme turhautuneet, minä, Pekka ja moni muu. Olemme turhautuneet siksi, että on raskasta luopua ” täysipainoisen osallistumisen tavoitteesta” siihen mielessämme arvokkaaseen ja hengellisen elämän merkitykselliseen toimintaan eli nykymallin työntekijä ja kirkkorakennus keskeiseen seurakuntaan. Luopuminen on raskasta juuri siksi, että ne ovat meille arvokkaita. Kirkot pysyvät pystyssä vielä kuolemamme jälkeen ja verotusoikeuden loppumistakaan tuskin näemme. Mutta mielessämme, sydämessämme, voimme niiden arvosta ja mieliin iskostuneesta merkityksestä luopua. Sitten voimme vapaammin katsella missä onkaan se Valtakunta. Käytännössä ne pysyvät välineinä Jeesuksen antaman kutsumuksen toteutumiselle ja Valtakunnalle. Todella on tehtävä työtä vähitellen tapahtuvan uudistumisen eteen jo nyt! Miten sokeita olemmekaan! Pudottelemme vain itseämme ja toisiamme kuoppiin.
Näen varsinaisen ongelman siinä, että työntekijät haluavat tehdä työtä omalla tavallaan, eikä heillä ole tilaa seurakuntalaisen mukaan tulolle. Valtaa ei haluta jakaa.
Me olemme uhka työntekijöiden itsemääräämisoikeudelle. Siten meidän -(olisimmepa miten koulutettuja tahansa) – on oltava vain avustajan roolissa. Tehtävä vain kuuliaisesti niitä tehtäviä joita annetaan. Tehtäviä jotka pitävät yllä tiettyä pysähtyneisyyttä seurakunnassa. Näihin tehtäviin osallistumisella tuen pysähtyneisyyttä. Samalla kulutan omat voimavarani ja aikani hyödyttömään puuhailuun.
Olet Pekka oikeassa, siinä(kin) on se ongelma. On vähän hassu olo kun pitää puhu kirkollisen mietinnön puolesta, mutta nyt on kyseessä MIetintö isolla ämmällä ja se tiedostaa tämänkin ongelman:
”Ennen kaikkea muutosta vaaditaan asenteissa ja mielikuvissa, sillä seurakuntalaisten roolin muutos edellyttäisi myös seurakunnan työntekijöiltä uuden roolin omaksumista. He eivät olisi enää ensisijaisesti työalansa työn toteuttajia vaan sen suunnittelijoita, koordinoijia ja johtajia, resurssien järjestäjiä sekä vapaaehtoisten rekrytoijia.”
Samalla tulee selväksi miten isosta asiasta on kyse. Ei vain seurakuntalaisten uudesta roolista, vaan myös työntekijöiden uudesta roolista. Pappien ym. kouluttamisesta. Kopernikaanisesta maailmankatsomuksen muutoksesta.
Yksi asia on myös se, että ”tyontekijät” tai ”papit” ei ole yhtenäinen joukko. VAikka enemmistö olisi vielä vanhanaikaisia, on lisääntyvässä määrin uudenaikaisia. Jos omassa seurakunnassa on vain vanhanaikaisia, on pikkuaskareista vetäytyminen ihan perusteltua. Samalla kuitenkin seurattava missä tai kuka on uudemmanaikainen, ja puheltava sellaisten kanssa enemmän.
JOka tapauksessa olen sitä mieltä mitä blogin otsikko sanoo.
Teoriassa papeilla voi olla kovinkin suurta kiinnostusta kehittää näitä asioita. Pappina sinä Hannu kuitenkin taidat tietää, miten täynnä kalenterit on. Monet tehtävät on hoidettava ikään kuin vasemmalla kädellä. Ei voi toteuttaa kaikkea mitä haluaisi. Varsinkin tällainen suuri muutos tarvitsisi paljon tilaa kalenteriin. Ei ole tarkoituksenmukaista ryhtyä täältä käsin lisäämään pappien työpaineita. Tarkoitus kun olisi helpottaa niitä.
Toki. Meidän varassa se tulevaisuus on. Sillä työntekijät eivät voi saada tarvittavia muutoksia aikaan. Johtuen osaksi tuosta mitä kirjoitin edellä. Nyt meillä on se ongelma että seurakuntalaisina omimme toimintakulttuurin papeilta.
Yritämme tehdä paljon ja vasemmalla kädellä. Sen sijaan ,että keskittyisimme yhteen ja tekisimme sen hyvin.
Kun julistus tulisi vapaaksi seurakunnissa olisi haastetta hermeneuttisessa lukemisessa.
Nyt Piispamme ja kirkolliskokous ovat betoniraudoittajina katsomassa ettei meno villiksi mene.
Kuitenkaan täysin ei voi katsoa pois etteivätkö toisenlaiset ymmärrykset olisi mahdollisia. Itse olen esimerkki toisen huomaamisen kannalla olevista perisyntikäsityksen huomaamisessa toisella tavalla, ja nimenomaan Jumalalta saamiamme lahjoja kunnioittaen ja arvostaen. Ollappa sitten Paavalille haasteena, ja vain kastettuna ihmisenä.
Nythän sanan julistajat tahtovat, lupaavat, ja tunnustavat tekevänsä sen mukaan mitä tuli luvatuksi.
Vapaanpi sana näin hyvin voisi loukata perinteistä, mm.Ignatiuksesta alkanutta, oikeiden asioiden arvostamisen aikakautta muunmuassa Piispan virassa ja tehtävässä. Toki Ireneausta saa hyvin myös katsoa.
Näin lähtökohtaisesti voi kysyä onko vakavasti harkituilla komitean sanoilla enempää työtä kuin koettaa uudestaan jo 1986 uudistamisen kohteena olevia mahdollisuuksia aktivoinnissa seurakuntalaisissa.
Näin, mikä olisi suunta, ymmärrys, ja tahto seurakuntalaisten aktivoinnissa. Olisiko asia sanan, uskon, elämän, tulevaisuustoivon esilletuomisessa, vaikko yhteisen elämänkokemuksen jakamisessa niin iloissa kuin murheessa.
Itse uskon viimeisenä mainitsemaani, ja sehän Meillä kirkostamme puuttuukin, ja varsinkin kirkkomme pappien saarnoista.
Olisi mielenkiintoista tietää mitä tämä käytännössä merkitsee: ”Tulevaisuuskomitea työtään on tehnyt mutta vakavasti vapaaehtoisessa julistustyössä jättänyt ottamatta huomioon herätyskristillisyyden haasteet oikeassa opissa ja julistuksessa.”
Mikä on se oikea oppi josta herätysliikkeet olennaisesti poikkeaa? Surakuntien opillisesta suunnasta vastaa tietysti kirkkoherrat, mutta löytyykö kahta sellaista joiden opillinen tulkinta olisi yhtenevä. Kirkolla kun ei ole mitään yhteistä opillista pohjaa, johon em. lausetta voi soveltaa. On pelkkiä tunnustuskirjojen tulkintoja. Mitään kaikille yhteistä kirkon opetusta ei ole olemassa, johon kakki pitäytyisivät. Jäljellä on vain evankeliumi, jota sitäkin tulkitaan monin eri tavoin.