Risto Tuorin kommentti kirkon vaalitapoja ja päätöksentekokokykyä koskevaan blogiin toi keskusteluun uuden tuoreen aiheen. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunnon johdosta kirkossa joudutaan uudelleen keskustelemaan mm. kirkon tunnustusta koskevan pykälän paikasta, onko se nykyiseen tapaan kirkkolaissa vai ”riittäisikö” se että se olisi kirkkojärjestyksessä. Tuorin mukaan ”tiukan määräenemmistön kannattajat” katsovat, että nimenomaan kirkkolain – ei kirkkojärjestyksen – tunnustuspykälä määräenemmistövaatimuksineen ”turvaa sen, ettei kirkon tunnustusta lähdettäisi muuttamaan sen mukaan, mitä ’kansa’ kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa mahdollisesti haluaa.” Kokeilen juuri tähän aiheeseen liittyvän keskustelun avaamista omalla blogilla.
Näyttää siltä, että eduskunnan perustuslakialiokunta on joutunut käymään osittain samaa keskustelua kuin kirkolliskokous valmistellessaan nyt eduskunnan käsittelyssä olevaa kirkkolain uudistusta/kodifiointia. Ymmärtäisin, että sitä on Arkadianmäellä voitu käydä vapaana tai ainakin vapaampana niistä kirkon sisäisistä jakolinjoista ja näkemyspainotuksista jotka kirkolliskokouksessa ovat läsnä. Niinpä on voitu tulla siihen selkeään näkemykseen, että kirkon tunnustus on asia, joka ei kuulu kirkon järjestysmuotoon ja hallintoon, joista kirkkolaki Suomen parustuslain 76§ nojalla säätää. Sen sijaan se on asia joka kuuluu kokonaan kirkon omaan ja kirkolla itsellään, ilman valtiovallan vahvistustakin, olevaan päätösvaltaan, ja jonka paikka siten olisi paremmin kirkkojärjestyksessä kuin kirkkolaissa.
”Perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan kirkon tunnustuksessa ei ole kyse perustuslain 76§:ssä tarkoitetusta kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta.” Vaikka tämän sanominen jo sinänsä riittäisi, lisäperusteluna valiokunta ottaa peruslain uskonnonvapautta koskevan 11§. Se sisältää mm. uskonollisen järjestäytymisvapauden, johon valiokunnan kannan mukaan sisältyy myös ”uskonnollisen yhdyskunnan tietynasteinen sisäinen autonomia (PeVL 57/2001 vp, s. 2/I), johon voidaan katsoa sisältyvän myös oikeus päättää uskonnollisen tunnustuksen sisällöstä”. Varmasti huolella valituin sanamuodoin ”Valiokunta ei siten pidä ongelmattomana sitä, että kirkkolain sääntelyn myötä kirkon tunnustus voisi olla riippuvainen lainsäätäjän poliittisesta tahdosta esimerkiksi tilanteessa, jossa kirkko haluaa muuttaa tunnustuksen sisältöä, mutta lainsäätäjä ei tällaista muutosta tee.” Ehkä on merkitystä silläkin, että valiokunta ei perusele asiaa sillä vaihtoehdolla, että lainsäätäjä haluaisi tehdä muutoksen kirkon tunnustukseen ja kirkko taas ei haluaisi. Nimenomaan silloin kun tunnustuspykälä olisi kirkkolain sijasta kirkkojärjestyksessä, tällaista tilannetta ei teoriassakaan voisi tulla. Kirkkojärjestyksen asiat ovat kokonaan kirkon omassa vallassa. Johtopätöksenä perustuslakivaliokunta toteaa, että ”tunnustusta koskeva sääntely olisi tämän ja perustuslain 76§:n sanamuodon vuoksi perustellumpaa sisällyttää kirkkolain sijasta kirkkojärjestykseen.” – Koko perustuslakivaliokunnan lausunto löytyy https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Sivut/PeVL_4+2020.aspx
Tiedän että tämä asia eli tunnustuspykälän paikka (kirkkolaki vai kirkkojärjestys) ei tule ensimmäistä kertaa kirkolliskokouksen keskusteluun. Tähän asti kirkkojärjestykseen siirtämisen vastustajat ovat ymmärtääkseni olleet ennen muuta niitä, joille kirkon tunnustus on koko elämän asia numero yksi, ja joille sen säilyminen ”lain tasolla” on koettu tärkeäksi erinäisissä kirkon toimintaan liittyvissä asioissa. Tai sitten niitä jotka haikeana katsovat valtiokirkon aikaan? Tai ehkä niitä, joille kansankirkko -sana velvoittaa asioiden käsittelyä kirkolliskokouksen lisäksi eduskunnassakin, vaikkapa vain varmuuden vuoksi (”onpa tämä uskonnon asia sitten saanut oikean kansanedustuslaitoksenkin siunauksen”)?. Aika näyttää, riittääkö kirkolliskokouksen päätöksentekokyky siihen, että kirkko uskaltaisi ottaa tämän ”asian numero yksi” eli tunnustuksensa valtionvallan suojeluksesta itselleen. Aika näyttää myös sen, suostuuko eduskunta edelleen säilyttämään turvalokerossaan kirkon tunnustusta. Jos kirkko ei uskalla ja jos eduskunta ei suostu, kirkkolain kodifiointia ja uudistamista koskenut iso työ raukeaa tyhjiin. Eduskunta voi vain hyväksyä tai hylätä kirkolliskokouksen valmisteleman kirkkolain, ei tehdä siihen muutoksia.
Tällaisen rivijäsenen näkökulmasta asia on mielenkiintoinen. Aivan kuin nimenomaan kirkolliskokouksen ”tunnustuksellinen osa” haluaisi edelleen etsiä näkemyksilleen viimeisen turvan valtiovallalta. Asia näyttää myös merkittävältä: onko tässä kysymys peräti kirkon ja valtion 500-vuotisen yhteyden jäljellä olevien säikeiden säilyttämisestä tai vähentämisestä?
Kokonaisuutena ottaen kodifiointiprosessin tuloksena oleva ehdotus uudeksi kirkkolaiksi näyttää, huolimatta toisen suuntaisesta pyrkimyksestä, edelleenkin hämmästyttävän ja tarpeettoman yksityiskohtaiselta. Mielestäni kirkko kaipaisi jonkun verran lisää tervettä kirkollista itsetuntoa siinä, että ei tarvitsisi hakea niin seikkaperäistä ja oman toimintansa yksityiskohtiin menevää valtuutusta eduskunnalta. – Koska ymärrän asian olevan laajan ja siihen liittyvän monia erilaisia näkökulmia, toivon vilkasta keskustelua.
Outoa kuitenkin on että kirkkolaki määrää messun ajaksi kello 10. menneinä aikoina se toimi, mutta nyt moni heräilee vasta tällöin. Aikaa ei voi muuttaa paremmaksi. Laki kun määrää sen.
Tämä on juuri sitä aikaa josta Vapahtajamme puhui opetuslapsille, että kun nämä alkavat tapahtua niin nostakaa päänne, sillä vapautuksenne aika on lähellä. Tulee mieleen tapaus jostain 70 luvulta, kun Lamput heilui katossa ja paikat tärisi Lahdessa asti. Muistaakseni oli pieni maanjäristys jossain Viron tienoilla, mutta sitä emme heti tienneet. Työkaverit tuli kertomaan minulle tapahtuneesta kellariarkistoon jossa työskentelin. Kuultuani sen miten laput heilui katossa yms. suustani putkahti iloinen lausahdus : ”joko se nyt tulee”. Pojat meni siitä hiukan kalpeaksi.
On se vain niin erikoista, että meille jotka päivittäin odotamme Vapahtajamme paluuta, ei nämä tämän päivän näkymät ole muuta, kuin juuri sen saman lupauksen täyttymystä jonka Vapahtajamme opetuslapsilleen antoi.
Lipsahti väärälle palstalle.
Kiitos Risto Tuorille kommentista. Ymmrrän kantasi, ja myös sen, että kun kirkkolaissa tulee säätää kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta, on sana “järjestysmuoto” mahdollista tulkita niin että siihen kuuluu myös tunnustuslauseke. Perustuslakivaliokunta näyttää tulkitsevan sanaa toisin.
Mutta se mitä en ymmärrä ja mikä minua hämmästyttää on se kun sinäkin vetoat kirkkolain muuttamisen mahdollisuuteen – tosin kornisti kuten sanot. Sen perusteella minusta näyttää siltä, että sinun kannallasi olevat luottavat enemmän valtioon kuin kirkkoon! Tai toisin sanoin, pelätäänkä todella kirkkoa siitä että se on (ehkä piankin?) luopumassa luterilaisesta tunnustuksesta?
Voitko vastata näenkö oikein.
Kiitos Hannu suorasta kysymyksestä. Suoraan kysymykseen suora vastaus: kyllä minä pelkään, että maallistuessaan evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous voisi jonakin päivänä hyväksyä sellaisen opillisen muutoksen, joka olisi täysin vieras perinteiselle luterilaiselle opille. Tähän mahdollisuuteen viittasi esim. OTT Pekka Leino viime vuonna Schaumanin kirkkolaki 150 vuotta -seminaarissa pitämässään esitelmässä. Hänen mukaansa alunperin ei ajateltu, että kirkolliskokous voisi käsitellä kirkon oppia muutoin kuin kirkollisten kirjojen hyväksymisen yhteydessä. Ja, jos näin jälkikäteen tarkastellaan, minkälaisen vyörytyksen kautta tasa-arvoista avioliittoa ajettiin ja ajetaan ehkä edelleenkin myös kirkon käytännöksi, niin pidän tärkeänä, että nykyisestä 3/4 määräenemmistövaatimuksesta pidetään edelleen lujasti kiinni. Sen mukana säilyy tunnustuspykälä kirkkolaissa.
Kiitos puolestaan Risto suorasta vastauksesta. Tulkitsen että tässä on kaksinkertainen turvalukko kirkon tunnustukselle. Kyllä asiat näyttävät muuttumattomilta ainakin sen suhteen. Minulle riittäisi vähempikin. Kaikkea hyvää, ja terveyttä.
Nyt palautetussa esityksessä kirkkomme asemaa tunnustuskirjoineen ja pappeineen olisi entisestään syvennetty.
Lainsäätäjä ei voi tämmöisessä olla mukana kun jo avioasiasta on syntynyt harmia Ihmisten samanarvoisessa katsomisessa. Lisäksi tulevaisuus huomaa mahdollisuutta toisenkinlaisten yritysten olevan mukana Ihmisten hengellisessä arjessa.
Kirkolliskokous ei asiassa ole vaiva eikä ongelma, ja siellä hyvin voidaan päättää ehdotuksesta vihkiä kirkollisesti vain tunnistettavasti mies ja nainen.
Aviolakiin tätä sitten olisi vaikeampi saada, mutta kirkon toimiminen hengellisenä yhdyskuntana sutjakoittasi harkintaa.