Kotimaa-lehdessä oli mielenkiintoinen juttu evankelioinnista kirkossamme. Hyvin kootussa jutussa oli haastateltu muutamia evankelistoja ja heidän lisäkseen kirkkoneuvosta ja yhtä kirkkoherraa. Evankeliointi on ollut kirkossamme jotenkin vaikeasti hahmotettava tai ”haltuun otettava” ilmiö. Kotimaan juttu palveli osaltaan asian hahmottamista.
Olin itse aikanaan silloisen seurakuntani ryhmän kanssa Billy Grahamin evankeliointi-illassa olympiastadionilla. Noihin tilaisuuksiin liittyi keskustelua evankelioinnista ja sen paikasta kirkossamme. Erityisesti Jaakko Elenius käytti asiassa kriittisiä puheenvuoroja ja suhtauduin itsekin hieman kysellen asiaan. Yhden illan kokemus stadionilta oli myönteinen tai ainakin kohtuullisen hyvä. Evankelioimiskampanjoita on järjestetty tuonkin jälkeen eri puolilla ja erityisesti suurissa kaupungeissa.
Evankelioinnin taustalle on hyvä ottaa perusasia eli evankeliumi ja miettiä, miten evankeliumia välitetään. Lutherin mukaan sillä on viisi kanavaa, joiden kautta se välittyy ja vaikuttaa. Niitä ovat: kaste, ehtoollinen, rippi, luettu ja julistettu (saarnattu) sana sekä veljien keskinäinen lohduttaminen.
Lyhyesti voisi määritellä, että evankeliumi on ilosanoma Kristuksesta ja pelastuksesta. Siihen kuuluu myös rakkaudenpalvelu eli evankeliumista nouseva elämä ja lähimmäisyys.
Kotimaan jutussa kirkkoherra korosti evankeliumin välittämisessä perusseurakuntatyötä. Se on myös oma korostukseni. Uskomme mukaan Jumala toimii sanansa ja sakramenttiensa ja Pyhän Henkensä kautta. Näin Jumala siis vaikuttaa ja tekee työtään aina, kun sakramentteja toimitetaan ja sanaa (evankeliumia) pidetään esillä. Jumala ei tee työtään vain tietynlaisen tai ”tietyllä äänenpainolla” toteutetun evankelioinnin tai julistamisen kautta. Kirkon perustyössä evankeliumi on esillä hyvin monella tavalla ja oikeastaan kysymys on vain siitä, että myös työntekijät muistavat tämän ja pitävät ”evankeliumin äänen kirkkaana”.
Toinen näkökulma liittyy seurakunnan ideaan ja Kotimaan yhden haastatellun painotuksiin. Mainittu haastateltu puhui tietynlaisesta maallikkoevankelioinnista. Se voidaan ymmärtää meidän seurakuntanäkemyksemme pohjalta jokaisen kristityn vastuuksi elää kristittynä omalla paikallaan. Siihen kuuluu Kristuksesta todistaminen ja lähimmäisten rakastaminen. Ehkä meidän perinteessämme Suomessa viime mainittu toteutuu helpommin kuin ensin mainittu. Olemme huonoja puhumaan uskosta luontevalla tavalla. Jo toisaalta joidenkin liian voimakas tai ärhäkkä puhe karkottaa ihmisiä ja ei välttämättä palvele evankeliumin asiaa. Maallikkoevankelioinnissa oikealla tavalla ymmärrettynä ja seurakunnan yhteisönä olemisessa on paljon mahdollisuuksia.
Kolmas ulottuvuus on kokemuksellinen hengellisyys. Me ihmiset olemme erilaisia ja myös kristillisyydessä pidämme tärkeinä erilaisia asioita. Monille riittää messu ja ”perushengellisyys”, mutta osa kaipaa jotakin muuta. Näin on varsinkin niiden kohdalla, jotka ovat olleet mukana kokemuksellisempaa hengellisyyttä edustavien yhteisöjen toiminnassa.
Joissakin yhteyksissä lienee paikallaan ”ota Jeesus vastaan” tyyppinen evankeliointi. Ymmärrämme, ettei se sovi kaikkeen hengelliseen työhön. Ihminen voi tulla uskoon tai ”ottaa Kristuksen vastaan”, mutta yhtälailla oppimme mukaan usko ja Kristus tulee ihmiseen. Erilliset evankeliointitilaisuudet tahtovat meillä koota niitä, jotka on jo moneen kertaan evankelioitu. Kirkon perustyössä ja vaikkapa toimituksissa julistamme evankeliumia heille ja palvelemme heitä, jotka eivät usein muuten käy tilaisuuksissa.
Olisiko evankeliointi Kristuksen, armon ja pelastuksen lahjan esillä ja tarjolla pitämistä kaiken kirkon työn kautta ja luottamista, että Jumala tekee oman työnsä? Hyvä sanonta tähän on ”rakastaa ihmisiä Kristukselle”.
Toivo Loikkanen
Kirkon kasvot 2022? – seurakuntien adventtikalenteri – luukku 25? Design Hanna-Riikka Heikkilä. Tekstit. Karoliina Pentikäinen.
Olisiko Kotimaa kirkon kasvot?
Kirkon kasvot ovat ihmisen kasvot. Me kristityt olemme kirkon mannekiineja. Käsitys jostakin asiasta (uskonnosta, etnisestä ryhmästä, puolueesta…) syntyy kohtaamisissa. Yksi juttutuokio diakonin kanssa, satunnainen kohtaaminen papin tai seurakuntalaisen kanssa voi muuttaa jonkun käsityksen kirkosta täysin. Onko se kohtaaminen iloinen, lämmin ja hyväksyvä vai torjuva ja välinpitämätön? Uskon vakaasti, että nämä ruohonjuuritason kohtaamiset vaikuttavat enemmän käsityksiimme kuin muutaman julkkispapin esiintymiset, vaikka nekin tietysti ovat osa kirkon kasvoja.
Helka, kaikki mitä kommentoit, on täysin totta ja olen samaa mieltä. Lisään tuohon vielä, että kirkon kasvot tulevat myös kirkon jäsenten kohtaamisista eli kun kohtaamme toisiamme rakkaudellisesti. Tämä oli ja lienee edelleen merimieskirkon työn keskeinen ajatus: hyvässä mielessä laadukkaat kohtaamiset työntekijöiden ja ihmisten kesken ja ihmisten keskinäiset kohtaamiset.