Kotimaa-lehdessä oli mielenkiintoinen juttu evankelioinnista kirkossamme. Hyvin kootussa jutussa oli haastateltu muutamia evankelistoja ja heidän lisäkseen kirkkoneuvosta ja yhtä kirkkoherraa. Evankeliointi on ollut kirkossamme jotenkin vaikeasti hahmotettava tai ”haltuun otettava” ilmiö. Kotimaan juttu palveli osaltaan asian hahmottamista.
Olin itse aikanaan silloisen seurakuntani ryhmän kanssa Billy Grahamin evankeliointi-illassa olympiastadionilla. Noihin tilaisuuksiin liittyi keskustelua evankelioinnista ja sen paikasta kirkossamme. Erityisesti Jaakko Elenius käytti asiassa kriittisiä puheenvuoroja ja suhtauduin itsekin hieman kysellen asiaan. Yhden illan kokemus stadionilta oli myönteinen tai ainakin kohtuullisen hyvä. Evankelioimiskampanjoita on järjestetty tuonkin jälkeen eri puolilla ja erityisesti suurissa kaupungeissa.
Evankelioinnin taustalle on hyvä ottaa perusasia eli evankeliumi ja miettiä, miten evankeliumia välitetään. Lutherin mukaan sillä on viisi kanavaa, joiden kautta se välittyy ja vaikuttaa. Niitä ovat: kaste, ehtoollinen, rippi, luettu ja julistettu (saarnattu) sana sekä veljien keskinäinen lohduttaminen.
Lyhyesti voisi määritellä, että evankeliumi on ilosanoma Kristuksesta ja pelastuksesta. Siihen kuuluu myös rakkaudenpalvelu eli evankeliumista nouseva elämä ja lähimmäisyys.
Kotimaan jutussa kirkkoherra korosti evankeliumin välittämisessä perusseurakuntatyötä. Se on myös oma korostukseni. Uskomme mukaan Jumala toimii sanansa ja sakramenttiensa ja Pyhän Henkensä kautta. Näin Jumala siis vaikuttaa ja tekee työtään aina, kun sakramentteja toimitetaan ja sanaa (evankeliumia) pidetään esillä. Jumala ei tee työtään vain tietynlaisen tai ”tietyllä äänenpainolla” toteutetun evankelioinnin tai julistamisen kautta. Kirkon perustyössä evankeliumi on esillä hyvin monella tavalla ja oikeastaan kysymys on vain siitä, että myös työntekijät muistavat tämän ja pitävät ”evankeliumin äänen kirkkaana”.
Toinen näkökulma liittyy seurakunnan ideaan ja Kotimaan yhden haastatellun painotuksiin. Mainittu haastateltu puhui tietynlaisesta maallikkoevankelioinnista. Se voidaan ymmärtää meidän seurakuntanäkemyksemme pohjalta jokaisen kristityn vastuuksi elää kristittynä omalla paikallaan. Siihen kuuluu Kristuksesta todistaminen ja lähimmäisten rakastaminen. Ehkä meidän perinteessämme Suomessa viime mainittu toteutuu helpommin kuin ensin mainittu. Olemme huonoja puhumaan uskosta luontevalla tavalla. Jo toisaalta joidenkin liian voimakas tai ärhäkkä puhe karkottaa ihmisiä ja ei välttämättä palvele evankeliumin asiaa. Maallikkoevankelioinnissa oikealla tavalla ymmärrettynä ja seurakunnan yhteisönä olemisessa on paljon mahdollisuuksia.
Kolmas ulottuvuus on kokemuksellinen hengellisyys. Me ihmiset olemme erilaisia ja myös kristillisyydessä pidämme tärkeinä erilaisia asioita. Monille riittää messu ja ”perushengellisyys”, mutta osa kaipaa jotakin muuta. Näin on varsinkin niiden kohdalla, jotka ovat olleet mukana kokemuksellisempaa hengellisyyttä edustavien yhteisöjen toiminnassa.
Joissakin yhteyksissä lienee paikallaan ”ota Jeesus vastaan” tyyppinen evankeliointi. Ymmärrämme, ettei se sovi kaikkeen hengelliseen työhön. Ihminen voi tulla uskoon tai ”ottaa Kristuksen vastaan”, mutta yhtälailla oppimme mukaan usko ja Kristus tulee ihmiseen. Erilliset evankeliointitilaisuudet tahtovat meillä koota niitä, jotka on jo moneen kertaan evankelioitu. Kirkon perustyössä ja vaikkapa toimituksissa julistamme evankeliumia heille ja palvelemme heitä, jotka eivät usein muuten käy tilaisuuksissa.
Olisiko evankeliointi Kristuksen, armon ja pelastuksen lahjan esillä ja tarjolla pitämistä kaiken kirkon työn kautta ja luottamista, että Jumala tekee oman työnsä? Hyvä sanonta tähän on ”rakastaa ihmisiä Kristukselle”.
Toivo Loikkanen
Kirjoitukseni on nopeasti kirjoitettu blogiteksti ja keskustelun avaus, ei siis täydellinen analyysi evankelioinnista.
Ehkä muutamasta asiasta olisi löydettävä joltinen yksimielisyys ennenkuin evankelioinnista aletaan edes keskustella.
1. Onko raamattu totta?
2. Onko iankaikkista elämää?
3. Onko olemassa muukin paikka kuin taivas?
Jos raamattu ei ole totta eikä ole helvettiä, niin miksi evankelioida? Olisihan se mukavaa, jos kaikki ihmiset eläisivät säällistä elämää, niin maailma olisi turvallisempi monessa mielessä. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei säälliseen elämään tarvita uskontoa. Ihminen osaa elää muutenkin ihan hyvin.
Miksi mielestäni pitäisi evankeliumia pitää esillä? Siksi, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus aidosti valita puolensa.
Ne, jotka etsivät elämällen uutta suntaa, saattavat etsiä sitä kirko(i)sta. Siksi on tärkeää yhä uudelleen palata perusasioihin. Sille Joka tulee ensi kertaa tai pitkän tauon jälkeen, juuri evankeliumin ydin on oikeasti uutinen. Varmaan tarvittaisiin myös valmiutta kuunnella etsijöitä ja vastata heidän kysymyksiinsä. Mutta niitäkin, jotka eivät edes etsi, pitäisi saada kiinnostumaan, jotta heistä tulisi etsijöitä.
Mieleeni nousee kuva Jeesuksesta kukkana, joka tihkuu mettä. Ihminen on kuin kimalainen, joka etsii hunajan aihioita. Löydettyään viestittää siitä toisillekin.
Toiminnassa korostuu aitous, rentous ja yhteisön hyvä.
Olen tavannut 30 vuoden kokemuksella myös niitä pönöttäviä, väkinäisiä sekä muodollisia ”evankelistoja”. Itseni uupumpuksen ja kynisyyden hetkellä tuohon samaan kastiin mukaanlukien.
Jeesus kampesi mukaansa sivuun ja ulkopuolelle jääneitä ihmisiä. Evankeliointi oli osastoa soppa, saippua ja sielunhoito. Tuo on hyvä järjestys.
Työskentely rukouksesta, levosta ja Jumalan rauhasta käsin kirkastaa kunkin kutsumuksen. Evankelioinnin, eli ilon Kristuksen lähelle ohjautumisesta määrittelee apua tarvitseva ihminen, työ on Jumalan. Minun tehtäväni on olla kuuliainen kutsumukselle.
Sielunvihollinen ja demonit taitavat ihailla juuri pipo kireällä toisiaan nokittelevia ”uskovia”.
Tero Konttinen kirjoitti oivallisen kuvauksen evankelioinnista. Hyvä on myös Yrjö Sahaman kommentti tähän keskusteluun, samoin Lauri Lahtisen kysymykset. Itse en näe teologisesti asiaa avian niin, että ”ihminen valitsee puolensa”. Näen sen niin, että oikealla tavalla ”tarjoiltu” evankeliumi voi synnyttää ihmisessä uskon – tai olla synnyttämättä.
Jos ihminen uskoo, että Jumala on ja, että Raamattu on Hänen puhettaan, niin silloin evankeliumi kelpaa. Jos nuo asiat puuttuvat, niin ei taida olla sellaista tarjoilutapaa tai tarjotinta, jolla evankeliumi imiselle syötetään. Jeesus sanoi: Ei kukaan tule Minun tyköni ellei Isä häntä vedä.
Siinä on se valinta kuuntelenko sanaa ja luenko sitä, vai valitsenko oman tieni.
Tuosta ajatuksesta lähtien ei todellakaan taida onnistua sen kummemmin evankeliointi kuin lähetystyökään. Työtä kuitenkin tehdään ja tuloksia saadaan. Kuinka ihmeessä? Evankeliumin vastaanottaminen ei taida sittenkään lähteä älyllisestä totena pitämisestä vaan jostakin kokonaisemmasta ja syvemmästä. Muistelen taas paikalliskieltä huonosti osannutta lähetyssaarnaajaa, jota suuret joukot tulivat kuuntelemaan, koska tunsivat hänen jokseenkin käsittämättömien saarnojensa perustuvan aidolle rakkaudelle kuulijoita kohtaan.
Ajattelen kyllä, että varsinkin tänä aikana evankelioiminen olisi tärkeä työmuoto ihan omana tunnistettavana osa-alueenaan. Eivät ihmiset tule noin vain kirkkoon ja joillekin/monille on lähes totaalisesti oman ajattelun ulkopuolella mahdolliset kytköksen tarpeet koko kristillisyyteen.
Mm. edellä mainituista syistä tarvitaan evankeliointia. Evankelistojen tarpeellisuus ja paikka olisi hyvä tunnistaa ja tunnustaa yleisen seurakuntatyön piirissä.
”…toiset apostoleiksi, toiset evankelistoiksi…”
Vaikka en olekaan mikään evankelista vaan pelkkä sananpalvelija, sain 1991 olla Missio Porin päätoimikunnan puheenjohtajana. Minusta se missio oli kohtalaisen hyvä kokemus. Kalevi Lehtinen oli pääpuhujana, mutta siihen liittyi myös paljon yhteydenottoja puhelimitse ja postitse porilaisiin. Pienpiirejä syntyi, mutta en tiedä, miten paljon tuli sen myötä pysyvästi seurakuntien yhteyteen toimimaan jääneitä ihmisiä. Evankeliumia ainakin julistettiin. Jumala yksin näkee sydämiin.
Blogisti viittasi kirjoituksessaan Billy Grahamiin ja evankeliointitapahtumaan Stadionilla Helsingissä. Minäkin olin siinä mukana oman srktani puitteissa ja vastasin alueemme jälkihoitotyön etukäteen koordinoinnista. Mukana oli seurakuntia kaikista suunnista ja yhteistyö heidän kanssaan oli antoisaa. Stadionilla ajattelin ensimmäisenä iltana, että saas nähdä tuleeko kukaan alas alttarikutsun esityksen jälkeen, sillä Grahamin puhe oli niin yksinkertaista perusevankeliumia. Mutta kyynisyyteni joutui häpeään, sillä ihmisiä alkoi virrata ruohikolle, jossa koulutetut rukouspalavelijat palvelijat heitä, ollen itse yksi palvelijoista. Siinä ei voinut muuta kuin itkeä, kun ymmärsin, että ihmiset tulivat Pyhän Hengen kosketuksen johdosta, ei hienon saarnan seurauksena.
Olin stadionilla joka ilta ja monet olivat ne henkilöt, jotka tulvat mukaan seurakuntiin ja meilläkin syntyi useita pienryhmiä ja silloin mukaan tulleet ovat edelleen aktiivisia seurakuntalaisia.
Osmo viittasi Porin missioon. Meilläkin on ollut useita missioita ja aina on mukaan tullut ihmisiä, jotka ovat saaneet kosketuksen Jumalalta ja lähteneet seuraamaan Jeesusta.
Viime aikoina tällaisia kampanjoita on ollut vähemmän. Katson, että evankelioimistapahtumia tarvitaan, sillä se on yhdenlaista verkkokalastusta, josta Jeesuksin puhui. Verkot tulee heittää sille puolelle venhettä, kuin Jeesus neuvoo. Kun ollaan yhteisessä rukouksessa niin kuullaan myös Jeesuksen kehotus toimia oikein.
Kirkon kasvot saisivat olla Jeesus Nasaretilaisen.
Kun Ihmiset ruokkimisihmeessä kohtasivat ja näkivät Jeesuksen kasvot, He antoivat jakaen omastaan, ja kaikki tulivat ravituiksi.