Kirkon työ on paljon muutakin kuin kirkon työntekijöiden työtä. Kolmiyhteinen Jumala on ensisijainen ja varsinainen kirkon työn tekijä. Kirkon jäsenet – joukossaan kirkon työntekijät – liittyvät Jumalan tekemään kirkon työhön koko maailman puolesta.
Piispa Jari Jolkkonen kirjoittaa tulevaisuuden kansankirkosta reserviläisarmeijana palkka-armeijan sijaan https://www.kotimaa.fi/blogit/palkka-armeijasta-takaisin-reservilaeisten-armeijaksi. Vertaus on erinomainen. Puolustusvoimiemme kriisiajan organisaatiossa toimivat monimutkaiseen työhönsä perehtyneet ammattisotilaat. Toisaalta organisaatio rakentuu monilla tavoilla reserviläisten varaan. Reserviläiset on koulutettu kriisiajan tehtäviinsä varusmiesaikana ja kertausharjoituksissa. Lisäksi he kantavat mukanaan työelämänsä ja harrastuksiensa mukanaan tuomaa osaamista ja viisautta. Reserviläisten monipuolinen osaaminen ja elämän ymmärtäminen ovat reserviläisarmeijan vahvuus siinä missä asiansa osaava kantahenkilökuntakin. Kaikilla on annettavaa.
Analogioiden toimivuudella on rajansa. Kirjoittamattakin on selvää, että kirkolla ja reserviläisarmeijalla on eronsa. Reserviläisarmeija kouluttautuu toivoen, ettei sen oppimia taitoja milloinkaan tarvittaisi. Sen sijaan kirkko elää toimiakseen. Kirkko on missiossaan jatkuvasti liikekannalla. Armeijassa on ymmärrettävästi ikärajansa, ja myös monet muut tekijät rajoittavat jäsenyyttä armeijassa. Kirkossa tällaisia rajoja ei ole. Lapsilla on annettavaa yhteisölle siinä missä vanhemmilla ihmisillä. Kirkon historiassa, nyt ja tulevaisuudessa seurakunnat ovat saaneet ja saavat voimaa kaikkien jäsenten yhteisestä osaamisesta ja viisaudesta. Isoset, kuorolaiset, kerhonohjaajat, piirien vetäjät – toimivia esimerkkejä yksilöiden osaamisen ja viisauden yhteisestä jakamisesta löytyy kirkossamme valtavasti.
Opittavaa on vielä paljon. Tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että jo olemassa olevia, toimivia ratkaisuja ja asenteita saadaan levitettyä seurakunnissa yli työalarajojen ja vastaavien esteiden sekä seurakunnista toisiin. Mitkä isostoiminnan periaatteet toimisivat yhteisen jumalanpalveluselämän suunnittelussa ja toteuttamisessa? Mitkä vapaaehtoistoiminnan asenteet tulisi omaksua kaikessa siinä, mitä teemme? Kuinka kaikki seurakunnan työntekijät voisivat saada tietoa yksittäisten seurakuntalaisten erityisosaamisesta? Miten seurakunnan elämä olisi yhä selvemmin yhteisen tien kulkemista?
- Millaisia esimerkkejä reserviläisarmeijamallista seurakunnistanne löytyy?
- Millaisin askelin on kuljettu kohti yhteisen pappeuden toteutumista?
- Millainen on visionne tulevaisuuden kirkosta reserviläisarmeijana?
Ev.lut.kirkko on muutaman vuoden kuluttua kovasydämisten vanhoillisten tiukassa komennossa. On aivan selvää, että ev.lut.kirkosta eroaminen kiihtyy, sillä ihmiset ymmärtävät, että patavanhoillisuus ja vanhauskoisuus ei ole kristinuskoa. On vain ajankysymys, milloin ev.lut.kirkon jäseniltä edellytetään tunteenomaista sitoutumista ja yhdenmukaisuutta.
Ev.lut.kirkko ajautuu vääjämättä sellaisten uskonnollisten piirien hallintaan, jotka jatkavat ja ylläpitävät syrjivää asennettaan esim. naispappeudelle ja ylipäätänsä piupaut välittää ihmisoikeuksista tai ihmisten tasa-arvosta. On vain ajankysymys, milloin ev.lut.kirkko ei enää hyväksy vallitsevia arvoja ja yhteiskunnallisia poliittisia näkemyksiä.
ps. syyskuussa 2013 ev.lut.kirkosta tähän päivään mennessä on eronnut yli 1200 ihmistä.
Ev.lut.kirkko on muutaman vuoden kuluttua kovasydämisten liberaalien tiukassa komennossa. On aivan selvää, että ev.lut.kirkosta eroaminen kiihtyy, sillä ihmiset ymmärtävät, että epäraamatullisuus ja tunnustuksettomuus ei ole kristinuskoa.
Kirkon alkuperäinen tehtävä ei ole koskaan ollut nuoleskella yleistä mielipidettä vaan seisoa selkä suorana Jumalan Sanaan nojaten.
Kirkon yhteiskunnallinen tehtävä on kirjattuna ja tiivistettynä lähetyskäskyssä.
Otaksun, että näkymme tulevaisuudesta vaikuttaa paljonkin toteutuvaan tulevaisuuteen. Jos rakennamme visiomme vastakkainasettelujen ympärille, tulevaisuus on riitainen. Jos lähdemme liikkeelle yhteydestä ja haluamme etsiä ja edistää sitä, tulevaisuus on harmonisempi. Matkalla ykseyteen meidän tulee kunnioittaa ja kuunnella toisiamme ja Kristusta.
Kirkko on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö. Mitä se tarkoittaa tulevaisuuskuviemme kannalta?
Usko toivo ja rakkaus.
Kirkosta on tulossa yhteisö, joka uskoo kaikkien pelastuvan, toivoo, että se olisi totta ja rakastaa kaikkea ja kaikkia.
Tuo siis toteutuu silloin, kun kirkossa ei ole enää Lähetyshiippakuntaa, SLEY:tä, Kansanlähetystä eikä Lestadiolaisia.
Järjestödemokratiaa
Hah! Tekisi mieli sanoa kaikenlaista näistä Mujusen ja Lahtisen kommenteista, mutta jääköön nyt sanomatta.
Palataan näihin tosiasioihin: ev.lut.kirkosta eroaa porukkaa ja paljon jatkuvalla syötöllä. Ei tarvitte olla mikään avaruustieteen tohtori tietääkseen, että tänäkin vuonna 2013 kirkosta eroajia tulee olemaan yli 43 000 ihmistä. Mennään näillä samoilla luvuilla vuoteen 2016. Eli tuolloin on kirkosta eronneiden määrä lisääntynyt yli 128 000 ihmisellä.
Kirkosta eroamiseen syitä voi olla varmasti monenlaisia. Itse henk.kohtaisesti näen yhdeksi tärkeämmäksi syyksi kirkosta eroamiseen kirkossa lujasti esiintyvään kovasydämisen patavanhoillisuuden ja vanhauskoisuuden, joka mielestäni ei ole kristinuskoa.
Anyway, mikäli olen oikeassa, kirkkoon jää ja kirkkoa tulee hallitsemaan muutaman vuoden päästä kovasydämiset vanhauskoiset. Esim. Lahtisen mainitsemat uskonnolliset yhteisöt.
Mutta ei puhuta siitä sen enempää, liian kuuma aihe.
On selvää, mihin suuntaan lähes puoli vuosisataa puhujana toimineen Pirin lojaliteetti ensisijassa suuntautuu.
Olisiko NYT korkein aika käydä vl-liikkeessä keskustelu hoitokokousmentaliteetistaan? Vai tarvitaanko lisää vastaavia tapauksia kehiin kuten tuo Pirin tapaus?
”Käsitellyssä asiassa osapuolten näkemykset käydyn keskustelun sielunhoidollisesta ja luottamuksellisesta luonteesta eroavat toisistaan.” (Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin tiedote 11.12.2014)
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen käsitys itse sielunhoidosta on tyystin erilainen kuin luterilaisen kirkon käsitys. Samoin on käsitteiden ”hengellinen väkivalta” ja ”rippisalaisuus” laita. Koska liike on omalakinen, on turha odottaa edes liikkeeseen kuuluvien pappien olevantäysin lojaaleja kirkolle, työnantajalleen. Sen sijaan he ovat ensisijaisesti lojaaleja vain taustayhteisölleen.
Monien lestadiolaisten, myös pappien, kaksoisviestintä, kaksoisajattelu ja kaksinaamaisuus on tästä syystä hätkähdyttävää. Se tulisi laajemminkin saattaa luterilaisten piispojen tietoon.