Kipu Kristuksen kirkon hajannuksesta on tänään yhtä ajankohtainen, kuin se oli silloin kun Martin Luther julkaisi kuuluisat 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon edustalla vuonna 1517.
Paitsi suoranaiset harhat, hajaannusta aiheuttaa myös näkemyserot siitä, mitkä asiat kuuluvat kirkon muuttamattomiin perustotuuksiin ja mitä asiat puolestaan hyvään kirkolliseen järjestykseen taikka ovat asioita, joista on hyväksi tehdä erilaisia ratkaisuja eri aikoina ja eri kulttuureissa . Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkon ykseyteen kuitenkin tulisi riittää yksimielisyys evankeliumissa ja kirkon sakramenteista.
Kuten piispa Matti Repo totesi, eräs kirkkoamme koskeva hajaannus tuli entistä näkyvämmäksi parisen viikkoa sitten kun Tampereen tuomiokapituli päätti ettei viime keväällä perustetun Suomen ev.lut lähetyshiipakunnan piispa Risto Soramies voi olla enää Suomen ev.lut. kirkon pappi.
Tämän lähetyshiippakuntaan liittyvän hajaannuksen siemen kylvettiin jo 1980-luvulla, ku pappisvirka avattiin sekä miehille että naisille. Hajaannuksen siementä ei kuitenkaan ollut tarkoitus kylvää. Samassa yhteydessä nimittäin hyväksyttiin myös laajan yksimielisyyden vallitessa ponsi, jonka mukaan sekä päätöstä kannattavien, että sitä vastustavien tuli jatkossa toimia kirkon ykseyttä vaalien. Kyseisellä ponnella oli siis paljon laajempi kannatus kuin itse virkaratkaisulla.
Valtaosa kirkon työntekijöistä ja jäsenista, tuolloisten rintamalinjojen molemmin puolin, on pitänyt myös kiinni kirkon ykseyden säilyttämispäätöksestä. Ei kuitenkaan kaikki.
Ykseyttä eli ekklessiaa ei siis rikkonut itse virkakysymystä koskenut päätös, vaan joidenkin ihmisten kohdalla päätöksen väärä tulkinta. Ykseyden vaalimiseen on kiinnitetävä huomiota myös jatkossa kun kirkko tekee pätöksiä, joiden tarkoitus on täsmentää aiempia opillisia tulkintoja.Ykseytä mahdollisesti hiertäviä asioita ei pidä tällöin jättää myöhemmin pohditaviksi, vaan linjaukset tulee tehdä samalla kertaa.
Kotimaa lehden päätoimitaja Mari Teinilä vetää pääkirjoituksessaan 17.10. 2013 yhtäläisyysmerkkejä lähetyshiipakunnan ja Helsingissä toimivan kansainvälisen seurakunnan IEC:n kanssa. SIkäli yhtäläisyyttä onkin, että molemmissa tapauksissa kyse on toiminnasta rekisteröityneiden seurakuntien sijaan jumalanpalvelusyhteisöissä.
IEC:n kohdalla päätoimittaja Teinilä nostaa esiin seurakunnan johtajan pastori Timo Keskitalon ja hänen henkilökohtaisen virkakantansa. Yhtäläisyysmerkkejä lähetyshiipkunnan ja IEC:n välille vetäessään Teinilä sivuutta sen seikan että Keskitalo kuuluu kirkon vanhalla virkakannalla olevista juuri siihen puoliskoon, joka on pitäytynyt Suomen ev.lut kirkon järjestyksessä ja ykseydessä. Ainakaan yleisessä ei ole tiedossa tapausta, jossa Keskitie olisi kieltäytynyt jakamasta ehtoollista toiselle luterilaiselle.
Mitä ilmeisemin IEC:n suunnalla on kirkon ykseyteen liittyviä ongelmia, mutta ne eivät liity niinkään Keskitaloon, vaan yhteisössä esiintyvään kahtalaiseen käsitykseen sakramenteista.
IEC on tunnustusten välistä pastoraalista työtä tekevä kristillinen yhteisö, jota palvelee kaksi pastoria, luterilainen Timo Keskitalo ja Brasilian AoG helluntaikirkon pastori Giordanni de Carvalho.
On aivan luonnolista, että kumpikin pastori opettaa sakramenteista oman kirkkonsa käsityksen mukaisesti, mutta voiko näillä eväillä rakentaa eheää seurakuntayhteyttä tekemättä sellaisia kompromisseja, jotka eivät selkeästi ole kummankaan opin mukaisia? Se mikä ekumenian saralla on rikkaus, saattaakin jumalanpalvelusyhteisön sisällä muttua sellaiseksi opilliseksi epämääräisyydeksi, jota kumpikaan taustakirkko ei enää voi sellaisenaan hyväksyä.
Luterilaisessa kirkossa ehtoollinen on Kristuksen totinen ruumis ja veri Ehtoollista nautitaessa tullaan osalliseksi sakramentista eikä siis vain muistella ehtoolisen alkuperäistä asettamista, kuten joissakin ns. vapaissa suunnissa.
Luterilaisessa kirkossa kaste on Jumalan teko eikä ihmisen oma tunnusteko. Kasteen sakramentin kunnioittamisen vuoksi luterilaisessa kirkossa ei järjestetä lapsen kastetta korvaavina tilaisuksina nimiäisiä .Kastamattoman lapsen voi vanhemmat halutessaan tuoda messuun siunattavaksi, kuten kastetunkin lapsen.
On täysin ymmärrettävää ettei IEC.n kautta haluta tuotavan vääriä oppeja luterilaiseen kirkkoon. Kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja kirkon sakramenteista, mutta juuri niitä ykseys edellyttää. Seurakunnissa tarvitaan selkeyttä siihen, missä ykseyden rajat kulkevat.
Uudet ajat tuovat eteemme uusia haasteita. tulevaisuudessa ykseyden rajoja voi kolkuttaa esimerkiksi kysymys siitä, mitä kirkko nykykielellä tarkoittaa sitouitussaan apostoliseen uskontunnustuksen tai opettaessaan virallisissa asiakirjoissaan Raamattua siten kuten Raamatun oppia on luterilaisessa tunnustuskirjoissa selitetty.
Luther muistaakseni sanoi ”evankeliumin opista”….
Kun lukaisee vaikka Galatalaiskirjeen selityksen, ei se ihan iisi juttu olekaan. Kaikki sanovat olevansa niin kovasti puhtaalla kurssilla….
Hyvä kirjoitus Toivolla yllä. Näin uskonpuhdistuksen (muisto)päivänä saanee muistuttaa siitäkin, että Lutherin mukaan kirkolliskokouksetkin voivat erehtyä, kuten tapahtui mm …..
Yksimielisyys virasta so tai virkakysymyksestä ei siis ole kirkon ykseyden edellytys. Yksimielisyys evankeliumista ja sakramenteista riitttää. Olisiko tässä tarkistuksen paikka rintaman molemmin puolin?
On kaksi eri asiaa, joita tässä sekoitetaan keskenään kuin niitä kuuluisia puuroja ja vellejä vertauksessa: puhutaan oikeasta tai pelastavasta opista ja sen arvioinnista rinnan luterilaisen opin arvioinnin rinnalla. Oikeaa/pelastavaa oppia voi käsittääkseni kristinuskon mukaan arvioida kunkin ihmisen kohdalla vain Hän, joka sydämet tarkoin tuntee. Jonkin denominaation tai muun muodostuneen seurakuntayhteisön opin puhtauden tai oikeuden arviointi on turhaa. Sen sijaan Suomen luterilaisen kirkon tehtävä on arvioida sen liepeillä liikehtivien yhteisöjen osalta niiden opetusta, toimintaa ja oppia omasta lähtökohdastaan. Jos se on todennut, että Soramies ei noista lähtökohdista käsin ole enää kirkkojärjestyksen mukainen pappi tai että Helsingin kansainvälinen seurakunta on irtaantunut muissa Helsingin luterilaisissa seurakunnissa annetusta opetuksesta, niin ei se ole heidän julistamistaan kadotuksen tielle.
Tarpeetonta on myös argumentoida tyyliin ”kyllä Suomen Siionissa on paljon pahempiakin liberaaliteologisia ja humanistis-körttiläisiä harhaoppeja, joihin ei kukaan puutu”. Jokaisella on oikeus tehdä harhaoppisuuskantelu ao.hiippakunnan tuomiokapituliin.
Heittona Mobergin kommenttiin:
Eipä täällä ole keskusteluissa paljoa muistettu sitä, että kirkolliskokouksetkin voivat erehtyä. Kovasti niiden päätöksiin on vedottu.
En tiedä, antavatko kaikki tässä ajassa mitään arvoa Paavalin sanomisille, mutta hänen kirjeissään opin puhtautta vaalitaan ennen muuta Kristuksen kirkon sislällä eikä sen liepeille syntyneissä lahkoissa.
Per-Olof Moberg
Enpä ehtinyt tuota komentoimaasi ”Toivon” kommentia lukemaan. Mitä ilmeisemmin toimitus ehti sen jo tällä välin poistaa.
Tosiaankin, Kirkolliskokoukset voivat erehtyä, mikä asia on toki pitänyt paikkaansa aina. Meidän onkin vain luottaminen siihen, että Raamatun kaanon on siitä huolimatta oikein ja että kirkolliskokoukset ovat sitä vuosisatojen kuluessa ja edellen oikein tulkinneet.
Seikka etta opilliset tulkinnat on tehty kirkolliskokouksissa laajan yksimielisyyden vallitessa ei tokio takaa että päätökset ovat oikeita, mutta pidän sitä varmemapan tapana päättää opillisista kysymyksiista kuin tavanomainen demokraatinen päätöksenteko yksinkertaisella enemmistöllä tai nojautuminen yksittäisen ihmisen kulloiseenkin auktoriteettiin, kuten Rooman kirkossa on nykyisenä käytäntönä.
Elias Tanni
En oikein tavoittanut ajatustasi, mitkä asiat mielestäsi kirjoituksessani sekoitin.
Suomen ev.lut. kirkon tulee todellakin omaltapuoleltaan määritellä suhteensa syntyneeseen lähetyshiippakuntaan juurikin omista lähtökohdistaan. Mäinhän myös lähetyshiipakunta tekee omalta puoleltaan.
LHPK on yksi asia ja ILC on kokonaan toinen. Lähetyshiipakunnassa tuskin on niitä samoja ongelmia sakramenteissa mitä esiintyy ILC:n ympärillä. Toisaalta pastori Keskitalon toivottaminen henkilökohtaisen virkakantansa vuoksi terve menneeksi samaa tietä Soramiehen kanssa rikoo vastaan sitä ykseytä jonka säilyttämisestä vuoden 1986 kirkolliskokouksessa sovittiin.
Samalla ykseyden säilyttämisen linjalal on myös kirkkomme piispojen ja herätysliikeiden yhteinen tahdonilmaus vuodelta 2009.
Jukka, en viitannut kirjoitukseesi vaan yleisemmin keskusteluun tämän aiheen ympärillä.
Olen samaa mieltä, että kyseessä on kaksi eri asiaa. Niitä yhdistää se, että Suomen evl-kirkko tekee rajankäyntiä niiden suhteen.
>>>Meidän onkin vain luottaminen siihen, että Raamatun kaanon on siitä huolimatta oikein ja että kirkolliskokoukset ovat sitä vuosisatojen kuluessa ja edellen oikein tulkinneet.>>>
Miksi meidän pitäisi tällaiseen luottaa? Uskonpuhdistuksen muistopäivänä, kun historia sanoo toista, ja ihmisen raadolisuus ei takaa sitä, että vuodesta 1517 lähtien olisi oltu erehtymättömiä!
Kaanon? Eikö ongelma ole lähinnä siinä, miten oman kirkkomme sisällä milloinkin näitä kirjoja tulkitaan?
Todettakoon tähän velä sekin asia, että siltä osin kun olen ollut IEC:n väen kanssa tekemisissä, on heidän kanssaan ollut ihan mukava tehdä yhteistyötä.
jorma ojala
Mihinkä me siten luottaisimme, ellemme luottaisi siihen, että Raamattu on aikanaan kasattu oikein. Omaan henkilökohtaisen korvasyyhyymmekö?