Kipu Kristuksen kirkon hajannuksesta on tänään yhtä ajankohtainen, kuin se oli silloin kun Martin Luther julkaisi kuuluisat 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon edustalla vuonna 1517.
Paitsi suoranaiset harhat, hajaannusta aiheuttaa myös näkemyserot siitä, mitkä asiat kuuluvat kirkon muuttamattomiin perustotuuksiin ja mitä asiat puolestaan hyvään kirkolliseen järjestykseen taikka ovat asioita, joista on hyväksi tehdä erilaisia ratkaisuja eri aikoina ja eri kulttuureissa . Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkon ykseyteen kuitenkin tulisi riittää yksimielisyys evankeliumissa ja kirkon sakramenteista.
Kuten piispa Matti Repo totesi, eräs kirkkoamme koskeva hajaannus tuli entistä näkyvämmäksi parisen viikkoa sitten kun Tampereen tuomiokapituli päätti ettei viime keväällä perustetun Suomen ev.lut lähetyshiipakunnan piispa Risto Soramies voi olla enää Suomen ev.lut. kirkon pappi.
Tämän lähetyshiippakuntaan liittyvän hajaannuksen siemen kylvettiin jo 1980-luvulla, ku pappisvirka avattiin sekä miehille että naisille. Hajaannuksen siementä ei kuitenkaan ollut tarkoitus kylvää. Samassa yhteydessä nimittäin hyväksyttiin myös laajan yksimielisyyden vallitessa ponsi, jonka mukaan sekä päätöstä kannattavien, että sitä vastustavien tuli jatkossa toimia kirkon ykseyttä vaalien. Kyseisellä ponnella oli siis paljon laajempi kannatus kuin itse virkaratkaisulla.
Valtaosa kirkon työntekijöistä ja jäsenista, tuolloisten rintamalinjojen molemmin puolin, on pitänyt myös kiinni kirkon ykseyden säilyttämispäätöksestä. Ei kuitenkaan kaikki.
Ykseyttä eli ekklessiaa ei siis rikkonut itse virkakysymystä koskenut päätös, vaan joidenkin ihmisten kohdalla päätöksen väärä tulkinta. Ykseyden vaalimiseen on kiinnitetävä huomiota myös jatkossa kun kirkko tekee pätöksiä, joiden tarkoitus on täsmentää aiempia opillisia tulkintoja.Ykseytä mahdollisesti hiertäviä asioita ei pidä tällöin jättää myöhemmin pohditaviksi, vaan linjaukset tulee tehdä samalla kertaa.
Kotimaa lehden päätoimitaja Mari Teinilä vetää pääkirjoituksessaan 17.10. 2013 yhtäläisyysmerkkejä lähetyshiipakunnan ja Helsingissä toimivan kansainvälisen seurakunnan IEC:n kanssa. SIkäli yhtäläisyyttä onkin, että molemmissa tapauksissa kyse on toiminnasta rekisteröityneiden seurakuntien sijaan jumalanpalvelusyhteisöissä.
IEC:n kohdalla päätoimittaja Teinilä nostaa esiin seurakunnan johtajan pastori Timo Keskitalon ja hänen henkilökohtaisen virkakantansa. Yhtäläisyysmerkkejä lähetyshiipkunnan ja IEC:n välille vetäessään Teinilä sivuutta sen seikan että Keskitalo kuuluu kirkon vanhalla virkakannalla olevista juuri siihen puoliskoon, joka on pitäytynyt Suomen ev.lut kirkon järjestyksessä ja ykseydessä. Ainakaan yleisessä ei ole tiedossa tapausta, jossa Keskitie olisi kieltäytynyt jakamasta ehtoollista toiselle luterilaiselle.
Mitä ilmeisemin IEC:n suunnalla on kirkon ykseyteen liittyviä ongelmia, mutta ne eivät liity niinkään Keskitaloon, vaan yhteisössä esiintyvään kahtalaiseen käsitykseen sakramenteista.
IEC on tunnustusten välistä pastoraalista työtä tekevä kristillinen yhteisö, jota palvelee kaksi pastoria, luterilainen Timo Keskitalo ja Brasilian AoG helluntaikirkon pastori Giordanni de Carvalho.
On aivan luonnolista, että kumpikin pastori opettaa sakramenteista oman kirkkonsa käsityksen mukaisesti, mutta voiko näillä eväillä rakentaa eheää seurakuntayhteyttä tekemättä sellaisia kompromisseja, jotka eivät selkeästi ole kummankaan opin mukaisia? Se mikä ekumenian saralla on rikkaus, saattaakin jumalanpalvelusyhteisön sisällä muttua sellaiseksi opilliseksi epämääräisyydeksi, jota kumpikaan taustakirkko ei enää voi sellaisenaan hyväksyä.
Luterilaisessa kirkossa ehtoollinen on Kristuksen totinen ruumis ja veri Ehtoollista nautitaessa tullaan osalliseksi sakramentista eikä siis vain muistella ehtoolisen alkuperäistä asettamista, kuten joissakin ns. vapaissa suunnissa.
Luterilaisessa kirkossa kaste on Jumalan teko eikä ihmisen oma tunnusteko. Kasteen sakramentin kunnioittamisen vuoksi luterilaisessa kirkossa ei järjestetä lapsen kastetta korvaavina tilaisuksina nimiäisiä .Kastamattoman lapsen voi vanhemmat halutessaan tuoda messuun siunattavaksi, kuten kastetunkin lapsen.
On täysin ymmärrettävää ettei IEC.n kautta haluta tuotavan vääriä oppeja luterilaiseen kirkkoon. Kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja kirkon sakramenteista, mutta juuri niitä ykseys edellyttää. Seurakunnissa tarvitaan selkeyttä siihen, missä ykseyden rajat kulkevat.
Uudet ajat tuovat eteemme uusia haasteita. tulevaisuudessa ykseyden rajoja voi kolkuttaa esimerkiksi kysymys siitä, mitä kirkko nykykielellä tarkoittaa sitouitussaan apostoliseen uskontunnustuksen tai opettaessaan virallisissa asiakirjoissaan Raamattua siten kuten Raamatun oppia on luterilaisessa tunnustuskirjoissa selitetty.
Kivimäki.
Olen nyt ULAlla. En puhunut Raamatun kaanonin kokoamisesta tai epäillyt sitä.
Minusta kirkolliskokoukset ovat tulkinneet Raamattua, ja siitä oli kysymys. Eikö sitä korvasyyhynkin mukaan ole kokouksissa käsitelty?
Juuri näillä eväillä voi rakentaa eheää seurakuntayhteyttä, ei vaientamalla toisinajattelevat. On hyvä, että seurakuntalaiset pääsevät perehtymään erilaisiin kastetta ja ehtoollista koskeviin käsityksiin – sikäli kuin niistä on aiheellista puhua. Ainakin ehtoollisen yhteydessä riittävät asetussanat. Subtiliteetit voi jättää niistä kiinnostuneitten asiaksi.
Kirkko alkoi jakaantua 1800-luvulla uudelleen. Yhtenä syynä oli kastekäsitys, mutta siinä ei ole koko totuus. Vapaissa suunnissa siihen liittyi pyhityskäsitys, joka poikkesi luterilaisesta. Tämä taas vieraannutti kirkosta, koska sitä ei nähnyt puhtaana pyhien yhteisönä.
Tästä voisi vetää sivupolun itse pääteemaan ”evankeliumin oppi”
Onko Kristus ainoa perustus vai eikö.
Jos evankeliumista tehdään pyhityselämän vaatimuksesta toinen laki, ollaan mielestäni jo astuttu synergian puolelle. Yksimielisyyttä evankeliumin opista ei siis ole.
Eräissä kirkon herätysliikkeissä on esiintynyt samanlaista painotusta, vaaditaan esim. ulkonaisissa asioissa tai rituaaleissa tiettyä ”oikeaa”
toimintamallia – vaikka kaikki sellainen on mitä selvimmin
adiafora.
On siis kaikkina aikoina mietittävä, mitä Paavali tarkoittaa puhuessaan ”toisesta evankeliumista”.
jorma ojala
Raamattua ei ole ”pudotettu taivaasta”, vaan kokoelmaan kuuluvat teokset on vahvistetu kirkolliskokouksessa. Tämäkin kirkolliskokous oli yksi muiden joukossa. Sekään ei siis ollut erehtymätön, mutta silti luotamme että päätös oli oikea ja että kokoelmaan hyväksytyt teokset sisältävät totista Jumalan Sanaa.
Anteeksi Jukka – sinä olet se ”Toivo”. En tajua miksi etunimi vaihtui alkaessani kirjoittaa.
Selitys saattaa olla tässä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Toivo_Kivim%C3%A4ki
Kiitos, Jukka K.
Minä uskon kuitenkin, että se sana oli tullut taivaasta, kuten Pyhä Henki, joka apostoleissa on vaikuttanut.
Kirjeetkin olivat olleet opetusaineena paljon ennen sitä kirkolliskokousta.
Kokoushan ei luonut mitään, vaan tunnusti yhteisesti sen, mitä ”aina” on pyhien keskuudessa oikeana pidetty.
En saa oikein tuntumaa tähän argumentointiisi.
Sopiiko minun kysyä seuraavaa.
Onko mielestäsi niin, että kun piispat 300-luvulla yhdessä sopivat, mitkä Paavalin kirjeinä tunnetut ovat OK,
ovat sen jälkeen kaikki muutkin kirkolliskokoukset olleet erehtymättömiä? Se on paljon sanottu reformaation muistopäivänä.
Olin yllättynyt siitä, että tällä tavalla liitetään kanon varsinaiseen opilliseen tulkintaan ja sen erehtymättömyyteen.
Kysymys kirkolliskokousten erehtymättömyydestä on sekava osin siitä syystä, että nimityksellä on erilaisia merkityksiä. Nikean toisen kirkolliskokouksen vuonna 787 jälkeen ei ole järjestetty ainoatakaan oikeaa kirkolliskokousta, vaikka sillä nimellä kulkeekin monenlaisia synodeja.
Nikea II oli viimeinen, jonka tunnusti koko jakamaton kristikunta, itä ja länsi. Jos sen jälkeisissä kokouksissa on osuttu opillisissa kysymyksissä suurin piirtein oikeaan, kysymys on ollut sattumasta. Määritelmällisesti ne eivät ole olleet erehtymättömiä, koska ne eivät ole olleet kirkolliskokouksia ollenkaan. Turussakin on vuosittain kirkolliskokouksen nimellä kulkeva paikallinen synodi. Se ei päätä opista, mutta se voi tehdä päätöksiä koskien paikallisia käytäntöjä ja kirkon järjestystä.
Toinen huomattava seikka on, ettei kirkolliskokouksissa ole koskaan päätetty opista, vaan on vain todettu, mikä oikea oppi on. Opista ei voi päättää, se on.
Kirkolliskokouksen päätöstä voi verrata kuumeen mittaamisen. Mittarilla todetaan kuume, mutta ei luoda sitä. Kuume on ollut olemassa jo ennen mittaamistakin. Mittaaminen ei ole absoluuttista, eikä sitä ole jakamattoman kirkon oikeiden kirkolliskokousten opinmäärittelykään. Mutta vaikka mittaaminen ei ole absoluuttisen erehtymätöntä, perustuu lääkitseminen siihen. Samoin dogminmuodostuksessa tiedetään sen rajallisuus, mutta myös normatiivisuus. Niiden mukaan kirkko uskoo, elää, toimii ja opettaa.
Sama koskee Raamatun kaanonia. Kirkko ei ole päättänyt siitä, vaan se on todennut, mitkä kirjat kaanoniin ainakin kuuluvat. Timo Veijola on verrannut kaanonin kokoamista avioliittoon vihkimiseen. Häissä sulhanen ei valkkaa itselleen oudoista neidosta yhtä ja hylkää muita, vaan hän menee vihille sen kanssa, jonka kanssa on ollut kihloissa. Ne vihitään, jotka jo kuuluvat toisilleen.
Kaanonia päättäessä ei tehty uusia päätöksiä, vaan sinetöitiin vallinnut käytäntö. Pientä epäröintiä ja eripuraa oli joidenkin kirjojen kohdalla, mikä tilanne on periytynyt meidän aikaamme asti. Kiistaa kuitenkin käydään laajimman kokoelman sisällä, ei mielivaltaisesti.
Kiitos tarkasta selvityksestä Teemu.
Lisäisin tähän vielä sen ajatuksen, että se mitä me omassa synodissamme kutsumme kirkolliskokoukseksi on vajaavainen, mutta kuitenkin parasta mitä meillä tässä ajassa on.
Kirkollisen reformaation tarkoitus ei ollut rakentaa uutta kirkkoa vaan palauttaa kirkko alkuperäiseen muotoonsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut että kirkkoa olisi yritetty palauttaa ajallisesti 100-luvulle. Kirkon pitäisi pysyä alkuperäisessä opissa nykyiseen aikaan sovellettuna. Se kuitenkin nostaa jatkuvasti esiin tulkintaysymyksiä.
Meidän on kuitenkin mahdotonta täysin varmasti teitää, mitä jokin 300-luvun kirkolliskokous olisi päättänyt jostakin tässä ajassa esiin nousevasta kysymyksestä jota se ei edes käsitellyt. Siksi joudumme tyytymään siihen mitä kykenemme päättämään laajan yksimielisyyden vallitessa.
” Jumalan sana on uskovan ihmisen ainoa opas uskon, ettå elämän kysymyksissä”
Luterilaista kirkkoa on sanottu, että se tahto olla Jumalan sanan kirkko. Mutta siitä huolimatta löytyy sellaistakin opetusta, että Pyhä Henki puhui profeetoille ja apostoleille. Mutta ei suinkaan lopettanut työtään kirkossa ja puhuu kirkolliskokusten päätösten vältyksellä ?
Sen mukaan mitä kirkko ja kirkolliskokous päättää on Pyhän Hengen mukainen ? — Mutta eihän se näin voi mennä Raamatun, eikä kirkkomme tunnutustuksen mukaan, sillä kirkolliskokukset ovat kirkon historian aikana erehtyneet. Niiden avulla on tehty poliittisia päätöksiä, tai ne ovat eksyneet mukaan erillaisiin harhaoppeihin.
Sen tähden kirkon ja kirkolliskoustenkin päätökset on tarkoin tutkittava, ovatko ne Raamatun mukaisia päätöksiä.