Kirkon ylin päätöksenteko vähemmistön vankina?

Kuulen ja luen joskus kriittisiä arvioita tai syytöksiä siitä, kuinka kirkkomme toimii kansan ja yleisen
mielipiteen mukaan. Joidenkin mukaan Helsingin Sanomat ”ajaa” tiettyä agendaa kirkon asioissa.
Tiivistäen ja yksinkertaistaen jotkut antavat ymmärtää, että todellisesta uskosta osaton tai kirkkoa
harhapoluille vievä enemmistö jyrää oikealla tiellä olevan vähemmistön.
Asia on kirkon ylimmän päätöksenteon osalta oikeastaan päinvastoin, ainakin enemmistön ja
vähemmistön näkökulmista. Tulevalla viikolla kirkkomme kirkolliskokous on koolla
kevätistunnossaan Suomen Turussa. Kirkolliskokouksessa on edelleen tietyissä asioissa käytössä
niin sanottu määräenemmistösäädös. Kirkon oppia, kirkkolakia ja vastaavia asioita päätettäessä
päätösten tulee saada taakseen määräenemmistö (3/4 osaa). Vähemmistö (1/4) voi siis estää
päätöksenteon halutessaan.
Kirkolliskokouksessa on joskus vaikea saada aikaan päätöksiä mainitun säädöksen vuoksi. Sitä
onkin ehdotettu poistettavaksi. Se on yleisen oikeustajun mukainen. Meillä presidentti valitaan
tällä periaatteella ja samoin saman periaatteen mukaan tehdään monet tärkeät päätökset.
Eduskunnassa tietyt perustuslakiin liittyvät asiat vaativat toki edelleen määräenemmistön.
Kirkossa määräenemmistö on perusteltu niin, että tärkeiden asioiden on hyvä saada taakseen
riittävän suuri joukko kirkon jäsenistöä edustavia päättäjiä. Sekin on tärkeä näkökulma.

Kirkon ylimmässä päätöksenteossa monet asiat jumittavat, kun niissä vaaditaan määräenemmistö.
Vuonna 2015 esitys kirkon uudesta rakennemallista kaatui tähän ja päätös jäi vain muutaman
äänen päähän. Se olisi antanut pienemmille seurakunnille mahdollisuuden säilyä seurakuntina
suurempien yhtymien osana. Pappisviran avaaminen naisille kesti kymmeniä vuosia.
Kirkkolainsäädännön uudistaminen jumitti vuosia, koska oli vääntöä tunnustuspykälän paikasta ja
koska yhteiskunnan lainsäätäjä suhtautui varauksella asiaan. Nyt päätöstä odottaa samaa
sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen ja siunaamisen salliminen

Kirkolliskokous on tärkeä elin ja samalla se on arvokas instituutio. Tuleminen instituutioksi ei ole
pelkästään myönteinen asia vaan se kertoo myös ehkä liikaa paikalleen jämähtämisestä.
Kirkolliskokous muodostuu 109 jäsenestä, joita ovat: hiippakuntien piispat, kenttäpiispa,
96 hiippakunnista valittua edustajaa (32 pappia ja 64 maallikkoa), saamelaiskäräjien valitsema
edustaja ja valtioneuvoston määräämä edustaja.
Miettiessäni, onko kirkollamme johtoa, olen päätynyt siihen, että monitasoisen organisaation
omaavalla kirkollamme ei ole selkeää johtoa. Uudistusmielisiin ja konservatiiveihin jakautunut
kirkolliskokous ei voi johtaa kirkkoamme – eikä se ole sen tehtäväkään! Piispainkokous on jollakin
tavalla kirkon johdossa ja siihen liittyen arkkipiispa. Nyt onneksi piispamme ovat kohtuullisen
yksimielisiä, ja heiltä löytyy sitä usein peräänkuulutettua johtajuutta muiden muassa
vihkimisasiassa.
Reformaation ajalta jäi iskulause ”ecclesia semper reformanda” (kirkkoa on aina uudistettava)!
Kirkon suurin uudistumisen lähde ei ole kirkon keskushallinnossa vaan seurakunnissa ja meissä
ihan tavallisissa kristityissä, kirkon jäsenissä. Me kaikki voimme vaikuttaa siihen, miten kirkkomme
voi uudistua ja täyttää tehtävänsä uskon, toivon ja rakkauden asialla! Siksi kirkon jäsenyys ja
aktiivisuus jäsenenä ovat tärkeitä!

Muutoksen tuulet saisivat vaikuttaa myös kirkon keskushallinnossa. Kirkolliskokous ei saisi elää
liiaksi eri todellisuudessa kuin muu kirkko tai ympäröivä maailma. Yksi harkinnanarvoinen muutos
määräenemmistösäädöksen mahdollisen poistamisen lisäksi voisi lähteä jäsenten valintatavoista,
jotta kirkolliskokous edustaisi paremmin koko kirkon jäsenistöä. Kirkolliskokous on osaltaan kirkon
viran edustajien synodi, mutta se on vahvasti myös koko ”kirkkokansan” kokous! (Itä-Savo-lehden kolumni 11.5.2024)
Toivo Loikkanen