Kuulen ja luen joskus kriittisiä arvioita tai syytöksiä siitä, kuinka kirkkomme toimii kansan ja yleisen
mielipiteen mukaan. Joidenkin mukaan Helsingin Sanomat ”ajaa” tiettyä agendaa kirkon asioissa.
Tiivistäen ja yksinkertaistaen jotkut antavat ymmärtää, että todellisesta uskosta osaton tai kirkkoa
harhapoluille vievä enemmistö jyrää oikealla tiellä olevan vähemmistön.
Asia on kirkon ylimmän päätöksenteon osalta oikeastaan päinvastoin, ainakin enemmistön ja
vähemmistön näkökulmista. Tulevalla viikolla kirkkomme kirkolliskokous on koolla
kevätistunnossaan Suomen Turussa. Kirkolliskokouksessa on edelleen tietyissä asioissa käytössä
niin sanottu määräenemmistösäädös. Kirkon oppia, kirkkolakia ja vastaavia asioita päätettäessä
päätösten tulee saada taakseen määräenemmistö (3/4 osaa). Vähemmistö (1/4) voi siis estää
päätöksenteon halutessaan.
Kirkolliskokouksessa on joskus vaikea saada aikaan päätöksiä mainitun säädöksen vuoksi. Sitä
onkin ehdotettu poistettavaksi. Se on yleisen oikeustajun mukainen. Meillä presidentti valitaan
tällä periaatteella ja samoin saman periaatteen mukaan tehdään monet tärkeät päätökset.
Eduskunnassa tietyt perustuslakiin liittyvät asiat vaativat toki edelleen määräenemmistön.
Kirkossa määräenemmistö on perusteltu niin, että tärkeiden asioiden on hyvä saada taakseen
riittävän suuri joukko kirkon jäsenistöä edustavia päättäjiä. Sekin on tärkeä näkökulma.
Kirkon ylimmässä päätöksenteossa monet asiat jumittavat, kun niissä vaaditaan määräenemmistö.
Vuonna 2015 esitys kirkon uudesta rakennemallista kaatui tähän ja päätös jäi vain muutaman
äänen päähän. Se olisi antanut pienemmille seurakunnille mahdollisuuden säilyä seurakuntina
suurempien yhtymien osana. Pappisviran avaaminen naisille kesti kymmeniä vuosia.
Kirkkolainsäädännön uudistaminen jumitti vuosia, koska oli vääntöä tunnustuspykälän paikasta ja
koska yhteiskunnan lainsäätäjä suhtautui varauksella asiaan. Nyt päätöstä odottaa samaa
sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen ja siunaamisen salliminen
Kirkolliskokous on tärkeä elin ja samalla se on arvokas instituutio. Tuleminen instituutioksi ei ole
pelkästään myönteinen asia vaan se kertoo myös ehkä liikaa paikalleen jämähtämisestä.
Kirkolliskokous muodostuu 109 jäsenestä, joita ovat: hiippakuntien piispat, kenttäpiispa,
96 hiippakunnista valittua edustajaa (32 pappia ja 64 maallikkoa), saamelaiskäräjien valitsema
edustaja ja valtioneuvoston määräämä edustaja.
Miettiessäni, onko kirkollamme johtoa, olen päätynyt siihen, että monitasoisen organisaation
omaavalla kirkollamme ei ole selkeää johtoa. Uudistusmielisiin ja konservatiiveihin jakautunut
kirkolliskokous ei voi johtaa kirkkoamme – eikä se ole sen tehtäväkään! Piispainkokous on jollakin
tavalla kirkon johdossa ja siihen liittyen arkkipiispa. Nyt onneksi piispamme ovat kohtuullisen
yksimielisiä, ja heiltä löytyy sitä usein peräänkuulutettua johtajuutta muiden muassa
vihkimisasiassa.
Reformaation ajalta jäi iskulause ”ecclesia semper reformanda” (kirkkoa on aina uudistettava)!
Kirkon suurin uudistumisen lähde ei ole kirkon keskushallinnossa vaan seurakunnissa ja meissä
ihan tavallisissa kristityissä, kirkon jäsenissä. Me kaikki voimme vaikuttaa siihen, miten kirkkomme
voi uudistua ja täyttää tehtävänsä uskon, toivon ja rakkauden asialla! Siksi kirkon jäsenyys ja
aktiivisuus jäsenenä ovat tärkeitä!
Muutoksen tuulet saisivat vaikuttaa myös kirkon keskushallinnossa. Kirkolliskokous ei saisi elää
liiaksi eri todellisuudessa kuin muu kirkko tai ympäröivä maailma. Yksi harkinnanarvoinen muutos
määräenemmistösäädöksen mahdollisen poistamisen lisäksi voisi lähteä jäsenten valintatavoista,
jotta kirkolliskokous edustaisi paremmin koko kirkon jäsenistöä. Kirkolliskokous on osaltaan kirkon
viran edustajien synodi, mutta se on vahvasti myös koko ”kirkkokansan” kokous! (Itä-Savo-lehden kolumni 11.5.2024)
Toivo Loikkanen
Kiitos kirjoituksesta, Toivo.
Mielestäni tärkeintä on pysyä Jumalan sanassa. Suosittelen lukemaan Tuomerien kirjaa. On mielenkiintoista kuinka historiasta voi oppia, jos niin haluaa.
Sitä minäkin korostan. Ja Sana antaa viisauden ja voiman uudistua niin, että kirkko voi välittää evankeliumia eri aikoina. Se oli myös Lutherin suuri löytö.
Hyvä on lukea Tuomarien kirjaa ja Vanhaa Testamenttia ylipäänsä. Juutalaisen uskon historia on monella tapaa merkittävä Lähi-idän nykyistäkin tilannetta ajatellen.
Kristittynä minulle on toki monin verroin tärkeämpi lukea Uutta Testamenttia. Sen kautta saan käsityksen, mitä Jeesus toimi, mitä Hän ajatteli, mikä oli Hänen vertaustensa ja puheidensa pääpointti.
Toivo L. Lause ”ecclesia semper reformanda est” kuuluu niin sanottuihin urbaanilegendoihin tai apokryfisiin Luther-lausumiin. Sitä käyttivät kuitenkin alun perin reformaation ei-luterilaiset haarat kauan reformaation JÄLKEEN. Sittemmin siitä tuli suosittu slogan, jota kirkkojen erityisen radikaaliin uudistamiseen mieltyneet nimekkäät teologit alkoivat käyttää.
Osmo Tiililä esitti aikanaan hyvän sloganin: Miksi kristinuskoa ei pidä, tarvitse eikä saa muuttaa? Määräenemmistövaatimuksen pitäisi opillisissa asioissa olla oikeastaan 5/6! Mutta leikitäänpä hiukan: Entäs jos kirkolliskokouksessa joskus vuonna 2084 tulisi eteen tilanne, jossa niukka enemmistö haluaisi kumota vaikkapa vuoden 1986 virkapäätöksen ja lakkauttaa Kirkkohallituksen (eikös sen edeltäjä perustettu joskus vuonna 1944)? Voisin ajatella, että moni silloin olisi onnellinen nykyisen kaltaisista säädöksistä ja päätöksenteon hitaudesta…
Suomen kirkon hallinnon raskaudesta ja päätöksenteon jähmeydestä monissa asioissa olen pitkälti samaa mieltä kanssasi. Purkutalkoot pitäisi aloittaa seurakuntia kuormittavasta ohjekirjeiden ja vastaavien tulvasta. Mutta olisiko niin, että uudistajat aina ovat jotenkin tyytymättömiä päätöksenteon hitauteen, asiasta riippumatta.
Ei se Haminan ja Virolahden kuntaliitoskaan tainnut muuten mennä ihan kuten Strömsössä, vaikka ulkopuolisen silmin kyseessä olisi kai ollut järkipäätös ja vielä ihan puhtaasti ”maallinen asia”.
Ei kristinuskoa pidäkään muuttaa, mutta pitää uudistua sen välittämisessä ja myös joissakin tulkinnoissa. Ei maapallo ole litteä ja aurinko kierrä sitä, ei orjuus eikä moniavioisuus ole enää uskomme mukaista. Eikä naisen vaikenemiskäsky tarkoita sitä, että naiset eivät voisi olla osallisia kirkon virassa. Jne.
Tuota lopun kuntaliitosesimerkkiä en tässä oikein ymmärrä. Ei se liity minuun mitenkään. Seurakuntaliitokset menevät aina paremmin tai huonommin, joskus valitettavasti huonommin. Enkä pidä tästä ajautumismallista, jossa pienet seurakunnat ajautuvat suurempien syliin ja niiden identiteetti häivytetään sulauttamalla ne niihin suurempiin. Kirkkohallituksen voisi nykymuodossa vaikka lakkauttaa ja perustaa uuden, kevyemmällä rakenteella ja resursseilla.
Toivo L. Näytämme käsittävän opin ja sen merkityksen käytännölle täysin eri tavoin.
Marko, en ymmärrä miten käsitämme eri tavalla opin. Oppi on minulle uskontunnustukset ja tunnustuskirjamme, erityisesti CA ja Katekismukset.
Toivo L. Opin pitäisi myös ohjata käytäntöä. Se ei nyt toteudu tai toteutuu entistä harvemmin. Jos CA:ta seurattaisiin, kirkkomme kasteopetus ja -kaava olisivat aika lailla toisen näköiset, saarnojen sisältö painottuisi enemmän ikuisuus- ja pelastusasioihin. Kristuksesta opetettaisiin selvemmin Nikean kaksiluonto-opin mukaisesti, samoin sovitusopista ja ehtoolliselle ei päästettäisi ilman edeltä käyvää opetusta. Virasta ja avioliitosta ei tarvinne tässä muistuttaa ja konfirmaatio olisi edelleenkin kirkollisen äänioikeuden ehto.
Paikallisseurakuntien ja kirkon hallinto voidaan järjestää hyvinkin vapaasti. Minusta Ilkka Kurjenmäki nostaa yllä olevassa blogissaan hyvin esille ns. schleiermacherilaisen kirkko-opin ongelmat (saman kritiikin esitti jo 1950-luvulla Werner Elert). Lyhyesti ja sopivan provokatiivisesti: Kirkko on kansan- tai enemmistökirkkonakin Kristuksen ruumis, ei kansan kirkko, jota sopii tuunata oman mielihalun mukaiseksi.
Marko, en paljoakaan ymmärrä, mistä kirjoitat, kun kirjoitat ettei kirkossamme toimita tunnustuksemme mukaisesti. Minä olen ollut pappina pian 40 vuotta ja en ole juuri koskaan havainnut kenenkään papin poikenneen sakramenttien toimittamisessa tai messun toimittamisessa ja saarnassa luterilaisesta uskosta. Painotukset ovat eri asia.
Ja lopussa kirjoitat seurakuntien hallinnon järjestämisestä, kun edellä kirjoitit kuntaliitoksesta. Hieman sekavaa? Mihin tuo liittyy ja mikä tuo kuntaliitosesimerkki on? Tarkoititko seurakuntaliitosta?
Toivo L. Et siis ymmärrä, mitä tarkoitan sillä, että kirkkomme ei oikein noudata omaa tunnustustaan? Ilmeisesti meidän ei kannata jatkaa tätä mielipiteen vaihtoa, vaikka yritin vääntää rautalangasta. Vielä kerran: jos CA opettaa, että kasteessa uudestisynnytään Jumalan lapsiksi ja saadaan Pyhä Henki, miten on mahdollista, että kirkkomme papit voivat opettaa, että sekä kastettu että ilman kastetta jäävä lapsi eivät oikeastaan ole eri asemassa Jumalan edessä (viime synodaalikirjasta muistinvaraisesti). Tiedän toki, että kukaan meistä ei voi sellaisenaan ja suoraan pitää vaikka kastepuhetta CA:sta, mutta jos edes yritettäisiin…
Pointtini Haminan ja Virolahden kuntaliitoksesta on tämä: Kirkon päätöksentekoa ajallisissa asioisaa koskevat pohjimmiltaan samat lainalaisuudet kuin valtion- ja kunnallishallintoa. Vaikka ulkopuoliselle olisi hyvinkin selvää että systeemiä kannattaisi muuttaa, paikallistasolla muutosvastarinta voi olla liian kovaa ja ratkaisuehdotus valuu hukkaan. Ei siinä ole siis mitään ihmeellistä, jos kirkolliskokouksessa torpattiin ajatus kaikkien seurakuntien kuulumisesta johonkin yhtymään: kokemukset voivat olla huonoja ja itsenäisyys itseisarvo.
Marko: En tunnista tuota, mitä kirjoitat pappien kasteopetuksesta ja suhteesta kasteeseen. Se ei tarkoita, etteikö sellaista voi olla, mutta toisaalta olen pitkään toiminut pappina. Asia ei ole tuttu ainakaan omalla alueellamme tai hiippakunnassamme.
No tosiaan nyt muistan synodaalikirjassa olleen jotakin tuon suuntaista pohdintaa, mutta että se olisi monien pappien opetusta, ei pidä paikkaansa.
Ilkkapohjalaisessa ja keskipohjanmaa-lehdessä Turun tuomiorovastin Aulikki Mäkisen mukaan Turun tuomiokirkkoseurakunta on tehnyt kaikki spn-parien vihkimisen suhteen mitä on tehtävissä ilman kirkolliskokouksen siunausta. Yksi ”vastarannankiiski” tuossa artikkelissa mainitaan; Lapuan piispa Matti Salomäki. Toinen ovat herätysliikkeet, jotka pitävät pannassa kirkolliskokousta määrävähemmistöllä. Lisäksi Jyri Komulainen mainitsee porsaanreijästä, jonka sateenkaaripapit ovat löytäneet, sillä ”heidän mukaansa spn-parien vihmiminen on avioliittolain mukaan pätevä”, vaikka kirkon oma järjestys ei tuota vihkimystä tunnusta.
Eivät kaikki herätysliikkeet pidä kirkolliskokousta pannassa, vain harvat tai vain harvoista olevat edustajat. Muuten en, Kosti, saanut selvää, onko kommenttisi viesti ironinen vai mikä?
Toivo L. Toki tiedän mikä on körttiläisten kanta. Tuossa lehtiartikkelissa myös tutkija Veli-Matti Salminen toteaa, että ”KK:n maallikkojäsenistä äänestävät seurakuntien luottamushenkilöt, joilla monilla on kytköksiä herätysliikkeisiin.” Pappisjäsenistä kaksi kolmasosaa kuuluu sensijaan liberaaleihin. Tuomiorovasti Mäkinen ei katso asiaa pelkästään
ihmisoikeuskysymyksenä vaan myös teologisena. Hänen mukaansa spn-vihkimisen ja Jumalan siunauksen perustaksi riittää siksi kahden henkilön sitoutuminen toisiinsa. Olihan tuo minun tekstini hieman ironinen mm. tuon sateenkaaripappien ”porsaanreijän” suhteen. Mitenkä mahtaa lempeä mutta kiivasluontoinen Vapahtaja, itse Totuus , joka on vahvistanut miehen ja naisen liiton suhtautuvan tälläisiin porsaanreikiin?
Tulevat kirkolliskokousvaalit menevät ihan arkkipiispa Kirillin nuottien mukaan. Sellainen on poliittinen ja sen myötä myös kirkkopoliittinen ilmapiiri Suomessa nyt.
Kirkolliskokousvaalit tuluvat kylläkin jo pidetyiksi.
Kirkolliskokouksen osalta on esitetty kritiikkiä myös sen vaalitavasta. Väitetään ettei sen kokoonpano ja sitä kautta päätöksenteko vastaa kirkon jäsenten enemmistön tahtoa.
Suomen eduskunta äännesti tannoin ns. lakkolaeista. Tehtyjen galluppien perusteella eduskunnan päätös ei vastannut kansan enemmistän tahtoa. Eduskunnan voima suhteet ovat kuitenkin nen, millaisiksi ne viime vaalien jälkeen muotoutuivat. Ne jotka jättivät vaaleissa äänestämättä, luovuttivat päätösvallan muille.
Sikäli kun seurakutien jäsenet eivät vaivaudu sankoin joukoin äänestämään paikallisissa seurakuntavaaleissa, on heidä turha valittaa ettei heidän äänensä kuulu kirkollisessa päätöksenteossa. Nykytilassa välillinen vaalitapa turvaa pitkäjänteistä päätöksentekoa. Sama tarkoitus on kirkolliskokouksen määräenemmistösäännöksillä. Aiemmin vastaavia säännöksiä oli enemm’n myös eduskunnan työskentelyssä. Vuoden 1993 perustuslakiuudistuksessa niitä karsittiin, kun samalla betonoitiin maamme perustuslakiin mittava määrä maan väestön perusoikeuksia.
Tarkoitus siis nimenomaan on ettei perustavanlaisia muutoksia tehdä sen enempää eduskunassa, kuin kirkossakaan yhdessä vaalikaudessa, vaan niitä valmistellaan pitkäjänteisesti ja muutokset perustuvat laajaan konsensukseen. Esimerkiksi kirkkolain uudistus eteni kirkolliskokouksessa, kun ensin varmistettiin ettei luterilaisen tunnustuksen meritystä kirkkoa sitovana asiana himmennetä. Myös kirkon hallintorakennetta koskevat uudistukset voivat edetä, kunhan löydetään laaja konsensus. Voimavatoja pitäsisikun nyt suunnata – ei määräenemmistösääntöjen purkuun – vaan kattavam konsensuksen löytämiseen tarvittavien muutosten aikaansaamiseksi.
”Väitetään ettei kirkolliskokouksen kokoonpano ja sitä kautta päätöksenteko vastaa kirkon jäsenten enemmistön tahtoa.” (Jukka Kivimäki)
Onko sekään totta, että kirkkokansa/ kansankirkon enemmistö tahtoo toisin kuin tänään on?
Huutoäänestystä on meneillään mediassa! ”Kansa” toki huutaa sitä ja tätä tämän tästä. Onko sittenkään kovin huuto koko kirkkokansan, vai vain pienen joukon agendaa ajavien ”huuto”?
Kuvittelen, en tiedä, että kirkon enemmistö ajattelisi kuitenkin miehen ja naisen välisestä suhteesta erityisesti biologian perustein riippumatta teologisista koulukunnista? Miten tämä saataisiin mitattua? – Äänestämällä esittää Jukka K. – Hyvä ehdotus Jukka. – Miten tämä voisi onnistua kun vain ”äkkiväärät änkyrät” äänestävät?
Jukka: Kyllä kirkolliskokouksen vaalitapaa pitää muuttaa avoimeksi ja suoraksi vaaliksi. Lisäksi pitää pohtia perusteltua kysymystä siitä, miten pappien lisäksi kirkon muiden ammattilaisten ääni voi kuulua kirkolliskokouksessa. Valittujen pappisedustajien lisäksi myös piispat ovat pappeja. Muiden virkojen, joista osa on suoraan perinteisesti osana kirkon virkaa (ainakin diakonian virat, lähellä myös kasvatuksen ja musiikin virat ja muutkin), edustus voi toteutua vain maallikkojen joukossa. Maallikkojen osalta väki valikoituu liian harvasta ja myös keskimääräistä konservatiivisemmasta joukosta. Moni ei halua seurakunnan päättäjäksi, mutta moni fiksu kirkon jäsen saattaisi haluta kirkolliskokoukseen. Tämä väylä pitäisi avata suoralla vaalilla. Määräenemmistösäädöstä perustelet jatkuvuudella ja konsensuksella. Käytännössä se on tarkoittanut asioiden jumittumista ja päätösten puuttumista sekä jakautumisen vahvistumista.
Koko kirkon keskustelu keskittyy kirkon toiminnan kannalta epäolennaiseen asiaan ja paljon tärkeämmät asiat jää kokonaan sivuun.
Pekka: Kyllä minäkin tuossa kirjoitan siitä olennaisimmasta eli evankeliumista ja sen välittämisestä – eli näin:”Kirkon suurin uudistumisen lähde ei ole kirkon keskushallinnossa vaan seurakunnissa ja meissä
ihan tavallisissa kristityissä, kirkon jäsenissä. Me kaikki voimme vaikuttaa siihen, miten kirkkomme
voi uudistua ja täyttää tehtävänsä uskon, toivon ja rakkauden asialla! Siksi kirkon jäsenyys ja
aktiivisuus jäsenenä ovat tärkeitä!”
Miten harhaoppi etenee? Ensiksi se haluaa tulla jollakin tavalla hyväksytyksi, sitten se haluaa tasavertaiset oikeudet ja lopuksi se ei hyväksy enää muita rinnalleen.
Hyvä kuvaus!
Eräs tavallinen tallaaja, joka ei kirkossa käy. eikä muutoinkaan ole erityisesti kiinnostunut hengellisistä asioista kysyi: miksi kirkko on vaihtanut uskon ideologiaan.
Siitähän on kyse tässä kirkon kriisissä. On kaksi erilaista ideologiaa, joiden kaksintaistelusta on muodostunut kirkon koko kuva.
Kaikki kirkkoa koskevat keskustelut käsittelevät vain sitä voimmeko hyväksyä toisiamme. Ikään kuin siinä olisi se kirkon sanoma, jota kirkon tulisi pitää esillä. Etsimme toisistamme oikeaa uskoa ja hyvyyttä, jota ei näytä löytyvän. Vain julmaa kovuutta. Sanoihan Jeesus meistä: ”te jotka olette pahoja…” Turhaa on hyvyyden etsiminen itsestä tai muista. Vain Jumala on hyvä. Hän tietää sen ettei meissä hyvyyttä oikeasti ole, vaikka niin kivenkovaan väitämme.
Siksihän meidän edestämme on Jeesuksen veri vuodatettu, jotta voisimme täysin pahoina ja kelvottomina tulla täydellisen puhtaiksi Jumalan kasvojen edessä. Silloin olemme taivaskelpoisia. Silloin emme enää ole niin kiinnostuneita muiden uskon todellisuudesta, vaan oman uskomme riittävyydestä Jumalan lupauksiin. Jospa Jumalan läsnäolo tulisi niin selväksi jokaiselle meistä, ettei siitä olisi mitään epäilyksiä, niin muuta ei tarvittaisi. Kirkon kriisit katoaisivat ja tilalle tulisi jotain todellista ja todella arvokasta. Sitä aikaa odotan ilolla. Ehkä se on jo hyvinkin lähellä.
Toistemme hyväksyminen on uskon keskeisimmistä hedelmistä, ellei keskeisin. Lyhyesti sitä kutsutaan sanalla rakkaus!
Meidän tulee kyllä rakastaa kaikkia, mutta ihmisten syntiä ei tule hyväksyä. Parannussaarna kuuluu myös kirkkoon.
Hyvää ja siunattua äitienpäivää. Äidin rakkaudessa on jotain jumalallista.
Meistä ei lähde sitä rakkautta, jota toisten hyväksymiseen tarvitaan. Rakkaus jolla lähimmäisiä kykenemme rakastamaan on Jumalan rakkautta. Turha rakkautta on keneltäkään ryhtyä vaatimaan tai edes odottamaan. Jollei sitä ole niin sitä ei ole. Jumalan lapset voivat sitä Isältään pyytää tarvittaessa.
Hengen hedelmä on yksikössä. Koko lahja on samassa paketissa. Uudestisyntymisessä se on meille lahjoitettu. Silti meissä asuu yhä synti, joka on rakkauden vastakohta. Se taistelee meissä aina rakkautta vastaan. Emme pärjää siinä taistelussa omin voimin. Siksi tarvitsemme siinä taistelussa jatkuvaa apua Jeesukselta. Erityinen piirre tässä taistelussa on se että meidän on siirryttävä siinä itse syrjään. Emme voi tarjota aseeksemme meistä lähtöisin olevaa rakkautta aseeksi siihen taisteluun. Jäämme kokonaan sen avun varaan jonka Jeesus meille suo.
Juuri näin! Kiitos, Pekka! Kommenttisi on rautaista teologiaa!
Pekka, syvällistä hengellistä viisautta kommentissasi minulle, kiitos!
Raamattu kyllä kehottaa useammassa kohdassa, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Rakkautemme on kuitenkin vajavaista. Mutta onneksi tämän vajavaisuuden Jeesus on antanut anteeksi meille jo Golgatan ristillä. Pyytäkäämme myös Jeesukselta lisää rakkautta Jumalaa ja lähimmäistämme kohtaan.
Pyhä Henki tekee monesta lihasta ja monesta ruumiista yhden lihan ja yhden ruumiin – sillä nähdessämme, kuinka suuren armon olemme saaneet Kristukselta, sydämemme iloitsee siitä, että meillä on edes joku, jolle voimme Kristuksen esikuvan mukaisesti tehdä hyvää.
F. G. Hedberg, Uskonoppi Autuuteen, s. 69, SLEY, 1986.
Mistä tiedät Toivo kumpi on enemmistönä kirkossa? Itse olen havainnut sen miten monissa muissa asioissa on joukko joka pitää isoa ääntä ja samaan aikaan suuri enemmistö, joka ei sano mitään, mutta kanta on selvä. Heiltä vain kukaan ei henkilökohtaisesti kysy mitä mieltä ovat.
Hyvä kysymys Pekka.
Kansankirkon jäsenistä konservatiivisesti suuntautuneita päättäjiä on vähän. Toista käsitystä avioliitosta ajavia on vielä vähemmän.
Kukaan ei tiedä, mitä kansankirkon enemmistö tästä uudesta piispojen ehdotuksesta ajattelee, puolesta vai vastaan? Hyvin monet ovat kuitenkin hämmentyneitä. Uudistajat pitävät ehdotusta välttämättömänä seurauksista huolimatta.
Vaalitavan muutosta haetaan. Tulevaisuudessa kirkolliskokouksen määräenemmistö päättää äänestämällä Raamatun totuudesta kansanedustuslaitoksen tavoin?
Pekka kommenttini sinulle klo 11.01 on näköjään ilmiannettu asiattomana. Minulla oli kuitenkin asiallista asiaa.