Kirkonpuhdistus / Vapautuksen messun saarna Viikin kirkossa 5.10. 2020

Ymmärrän erittäin hyvin, jos Arpad Kovacsilta ja minulta viedään pappisoikeudet, koska me irtisanouduttiin piispoista, vaikkakin me sidottiin se itse asiaan eli tasa-arvoiseen avioliittoon. Ymmärrän senkin että he halusivat ohittaa tämän sidoksen, koska irtisanoutuminen piispoista on raju ele.  Tässä vetoomuksemme muistin virkistämiseksi: 

Kehotamme kaikkien hiippakuntien ja koko Suomen kirkon jäseniä ja työntekijöitä sanoutumaan irti piispojen Kristuksen jakamattoman rakkauden halventamisesta. Ehdotamme, että me, koko Suomen ev.-lut. kirkon seurakuntien jäsenet ja työntekijät lakkaamme pitämästä piispoja hengellisinä paimeninamme, kunnes he tekevät parannuksen. Parannuksenteon näkyvä muoto olisi yksimielinen päätös samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä todellisessa Jumalan kaiken kattavan rakkauden hengessä. Aito katumus edellyttäisi myös julkista anteeksipyyntöä tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen jarruttamisesta. Ei enää syrjintää! Sukupuoli- ja muut vähemmistöt ovat edelleen heikommassa asemassa yhteiskunnassa heteronormien mukaan elävään valtaväestöön nähden. Kirkko joko asettuu sorrettujen puolelle, tai se lakkaa olemasta Kristuksen kirkko. 

Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa, joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää.  (Sananl. 14:31)

Piispuudessa tiivistyy kirkon luovuttamaton ydin, se, jonka varaan koko instituutio rakentuu. Pappi voi kyllä pilkata Jumalaa, sortua harhaoppiin, mutta auta armias, jos hän irtisanoutuu piispoista. Sitä syntiä ei anneta anteeksi. Ymmärrän erottamisen hyvin kirkon nykyisen rakenteen perusteella.

Me Arpadin kanssa tehtiin anteeksiantamaton synti, koska me rikottiin se lojaalisuuden lupaus, joka pappisvihkimyksessä annetaan. Ei sitä anneta kirkolle, ei Jumalalle tai Jeesukselle, vaan nimenomaan piispainstituutiolle. Me rikottiin valtajärjestelmää, ei kirkkoa vastaan.  

Ei siis ole ihme, että kirkko suojelee väärin tekeviä johtajiaan, katolinen kirkko pedofiilipappejaan ja meidän kirkko rötöksiä tehnyttä piispaa. Ei ihme, että viestintuojat kirkossa ammutaan, ne, jotka paljastavat piispojen vääryyksiä. Ei ihme, että piispat ovat lähteneet niin suurella voimalla ja uhkauksilla Arpadia ja minua vastaan ja voivat jopa erottaa meidät pappeudesta.  

Kirkossa tärkeintä on ylläpitää ja säilyttää tämä valtajärjestelmä,  menneisyyden reliikki, rankaiseva, autoritaarinen, hierarkioita ja eriarvoisuutta ylläpitävä piispuus, joka ei ole tätä päivää. Piispuus on kärsinyt valtavan arvonalennuksen. Ei ihme, sillä onko toista todellisuudesta niin vieraantunutta instituutiota kuin piispuus. Piispat seisovat peräkylän asemalla ja pohtivat pitäisikö astua junaan, vaikka viimeinen juna meni jo vuosikausia sitten eikä raiteitakaan  ole enää olemassa.  

Se, että piispat lähtivät  Arpadia ja minua vastaan voimalla ja uhkaamalla sanktioilla, osoittaa piispainstituution heikkouden. Toisaalta heillä ei ollut vaihtoehtoja. Heidän oli pakko toimia, yrittääkseen pelastaa jo periaatteessa murtuneen piispuuden. Heillä ei ole enää kuin huonoja vaihtoehtoja. Jos he eivät rankaise meitä, he menettävät kasvonsa ja osoittavat heikkoutensa. Jos he rankaisevat, he menettävät jo pahasti rapautunutta arvovaltaansa. Seuraukset ovat väistämättömät: piispainstituutio ja kirkon nykyinen rakenne murenee. Se on välttämätöntä, koska kirkon rakenteet ovat aikansa eläneet.  Hajoaminen ei ole pahaksi, vaan päinvastoin se on mahdollisuus. Kirkko, uudenlaisena, ei-hierarkkisena yhteisönä, voi löytää todellisen identiteettinsä vapauttavan evankeliumin julistajana ja todeksi eläjänä. 

Piispajohtoinen kirkko ei ole se kirkko, jonka Jeesuksen seuraajat muodostivat Mestarinsa kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Ei ensimmäisillä kristityillä ollut pappeja ja piispoja siinä mielessä kuin nykyään. Varsinainen piispuus alkoi syntyä vasta toisella vuosisadalla ja vahvistui merkittävästi 300-luvulla keisari Konstantinuksen aikana, kun kirkosta tuli Rooman valtionuskonto. Se kirkko mitä piispat edustavat, syntyi siis keisari Konstantinuksen vaikutuksesta. Piispat eivät edusta aitoa ja alkuperäistä kirkkoa vaan roomalaista, autoritaarishierakkista valtajärjestelmää.  Aito kirkko ei ole valtajärjestelmä, vaan se on muistamisen yhteisö, jossa pidetään elävänä Jeesuksen Kristuksen tarinaa.

Kirkon petos sinetöitiin 300-luvulla, kun keisari Konstantinus teki kristinuskosta Rooman valtionuskonnon. Valtakunta oli hajallaan, joten keisari tarvitsi kirkkoa Rooman mahdin ja yhtenäisyyden palauttamiseksi. Kirkko oli ennen 300-lukua hajanainen, heterogeeninen, ei-keskitetty joukko eri ryhmittymiä. Konstantinus tajusi, että kristinusko olisi käyttökelpoinen valtakunnan yhdistämiseksi, koska niin Rooman läntiset kuin itäisetkin osat olivat sen vaikutuspiirissä.

Konstantinuksen myötä puhdasoppisuutta vaativa valtakirkko alkoi syntyä. Petos on suunnaton. Risti muuttui miekaksi. Konstantinus kaappasi evankeliumin vallan panttivangiksi. Hän onnistui alistamaan kirkon verettömästi, houkuttelemalla ja lupaamalla etuoikeuksia, kun häntä edeltäneet keisarit olivat turhaan yrittäneet samaa satoja vuosia voimalla ja väkivallalla. Kolmesataa vuotta aiemmin Nasaretin Jeesus oli voittanut Saatanan kiusaukset maallisesta vallasta. Nyt hänen nimiinsä rakennettu kirkko antautui. Alkoi kirkon ja valtion pitkä ja epäpyhä liitto. Syntyi valtaa kumartava kirkko. Kirkon oppi rakentui vallan välineeksi maallisen valtarakenteen sisällä ja sitä tukemaan. Kristinuskon alkuperäinen sanoma kääntyi vastakohdakseen. Köyhien ja heikkojen kirkosta tuli vahvojen kirkko. Kodeissa, takahuoneissa, kujilla ja sivukaduilla, salassa ja peläten kokoontuneet vallanpitäjien vainoamat Nasaretilaisen seuraajat joutuivat äkkiä parrasvaloihin, muuttuivat kunnon kansalaisiksi. Alkoi mahtavien kirkkojen rakentamisen aika, kirkkoinstituution kunniattoman kunnian päivät. Hökkelit muuttuivat katedraaleiksi. Kirkko sairastui valtaan unohtaen, että sen valta on vallattomuudessa. Vainotusta kirkosta tuli vainoaja, joka alkoi murskata toisinajattelijoita, niitä kristillisyyden muotoja, jotka eivät tukeneet keisarin valtaa. Määriteltiin yksi oikea oppi ja muut olivat harhaoppisia. 

Nykyinen kirkkomme on siis pitkälle roomalainen luomus. Hiippakunta oli alunperin roomalainen hallintoyksikkö ja piispa kuin sen korkea  virkamies, praetorian prefekti. Nikean uskontunnustus laadittiin myötäillen keisari Konstantinuksen poliittisia tavoitteita. Kun Nikean uskontunnustuksessa sanotaan, että Jeesus Kristus on Jumala, niin tavallinen Konstantinuksen ajan roomalainen ajatteli sen itsestään selvästi tarkoittavan myös keisari Konstantinusta. Kun tunnustuksessa puhutaan Jeesuksesta Jumalan poikana, niin kaikki ymmärsivät sen tarkoittavan myös keisaria, auringonjumala Sol Invictuksen poikaa. Jeesuksen tavoin myös keisarit olivat olleet mukana luomakunnan synnyssä.

Konstantinus lupasi hänen valtaansa myötäilevälle papistolle käyttää valtion voimaa vaientaakseen kirkon sisäiset hajottavat äänet. Nikean uskontunnustus oli ja on symboli keisarin miekalla pakotetulle yhtenäiselle kirkolle. Ilman miekkaa yhtä uskontunnustusta ja yhtä suurta valtakirkkoa ei olisi koskaan syntynyt. Kirkolliset osapuolet olivat liian kaukana toisistaan. Moninaisuus ja heterogeenisuus olisivat jatkuneet luonnollisella tavalla. 

Seurakunnat muuttuivat roomalaisen mallin mukaisiksi yhdistyksiksi, joissa me yhä edelleen toistamme ja pidämme yllä Konstantinuksen propagandaa, valtaa palvelevan kirkon oppia jokaisessa jumalanpalveluksessa, kirkollisessa toimituksessa, kasteessa, hautajaisessa, avioliittoon vihkimisessä, rippikouluissa, koulujen uskontotunneilla, aamunavauksissa, vanhainkodin hartauksissa, puhumattakaan valtiopäiväjumalanpalveluksesta tai sotilaspappien toiminnasta. 

Kirkollisia juhlapäiviäkin vietämme Konstantinuksen määritteleminä, aurinkoon liittyvinä ajankohtina. Pääsiäistä vietämme Voittamattoman auringon päivänä sunnuntaina ja joulua, Kristuksen syntymäpäivää päivänä, jolloin aurinko on kauimpana maasta. Nykyinen piispuus ja pappeus ovat tämän roomalaisen valtajärjestelmän sinettejä ja lukkoja. 

Nykyisen valta- ja valtionkirkkoinstituution perusta ei siis ole risti ja Jeesuksen tyhjä kalliohauta vaan Konstantinuksen miekka ja hautamausoleumi. Hänen hautansa paikalle rakennettiin konkreettisesti, seuraavan keisarin toimesta, apostoleille omistettu kirkko. 

Nykyistä piispuutta ja pappeutta ei voida perustella Uudella testamentilla. Jeesus muodosti yhteisön, josta muodostui alkukirkko, mutta hän ei perustanut pappeutta vaan kutsui ihmisiä seuraamaan häntä. Kahtatoista lähintä seuraajaansa hän kutsui apostoleiksi, jotka kristinuskon alkuaikoina muodostivat kirkon. Apostoli tarkoittaa lähetettyä. Kun Jeesus välitti seuraajilleen auktoriteettinsa, hän ei antanut niitä papeille vaan koko kirkolle. 

Yksikään apostoleista ei nimittänyt seuraajiaan, ei kättenpäällepanemisen kautta tai muutenkaan. Nykyinen papin virka ei siis perustu Jeesukseen eikä apostoleihin. Papin virkaa ei voi perustella apostolisella suksessiolla eli seuraannolla, joka palautuisi aina opetuslapsiin ja Jeesukseen saakka. Ketju menee poikki heti alussa, tai itse asiassa sitä ei ole koskaan ollutkaan. 

Kaksitoista opetuslasta olivat alkuperäisiä todistajia. Alkuperäisyydessä ei voi olla seuraajia. Heidän todistajuuttaan ei voinut välittää eteenpäin. He olivat eläneet yhdessä Jeesuksen kanssa, nähneet hänet, puhuneet hänen kanssaan, kuunnelleet häntä. Tätä ei voi toistaa. He olivat ensimmäisiä evankeliumin istuttajia ja sen levittämisen alkuunpanijoita. Heidän jälkeensä tulevat saattoivat vain jatkaa sitä kylvämistä, jonka apostolit aloittivat. 

Apostolit eivät siis olleet piispoja tai pappeja tai muutakaan kirkon virkakuntaa. Nykyisen pappeuden sijoittaminen alkukirkkoon on anakronismi. Pappeuden perustelu ja pönkittäminen apostolisella jatkumolla alkoi toisella vuosisadalla jatkuen näihin päiviin asti, kun piispat kättenpäällepanemisen kautta vihkivät pappeja, väittäen edelleen virheellisesti pappeuden periytyvän suoraan Jeesukselta ja alkuperäisiltä apostoleilta. 

Sen sijaan ajatus kaikkien kristittyjen yleisestä pappeudesta erillisen pappeuden sijaan voidaan johtaa Jeesuksesta ja apostoleista. Muodostuvan kirkon itseymmärrykseen kuului, että kristityt kokivat olevansa valittuja ihmisiä, Jumalan pelastuksen julistajia. Sen vuoksi he olivat pyhitettyjä, erotettuja, pyhäksi papistoksi, pyhään tehtävään. Auktoriteetti annettiin orgaaniselle yhteisölle, ei erityiselle pappissäädylle, jossa auktoriteetti asuisi olemuksellisesti. Erityinen pappeus tulee ajatella vain siten, että pappi on yhteisönsä valitsema, jonka auktoriteetti on Jeesuksen yhteisölle antamassa auktoriteetissa. Papin virka ei ole kulkenut omaa itsenäistä linjaansa Kristuksesta ja apostoleista tähän päivään saakka, sillä Jeesus ei tehnyt eroa papiston ja maallikon välille. 

Kirkon autoritaarishierarkkisen valtajärjestelmän purkaminen on tärkeää myös sen vuoksi, että instituution rakenteet ja muoto määrittävät uskon sisältöä. Ne luovat mallia miten uskotaan. Muoto on metafora, kielikuva, joka ohjaa meitä uskossamme. Kirkollinen valtajärjestelmä ylläpitää autoritaarista ja hierarkkista uskoa, luo ja ylläpitää arvojärjestyksiä, eriarvoistavia rajoja, mahdollistaa asioiden, ihmisten, ilmiöiden lokeroimisen. Hierarkkinen kirkko siunaa kaikki muutkin tuhoisat yhteiskunnalliset hierarkiat. Ne pitää riisua, kuten teki myös Mestarimme, kun hän mursi yhteiskunnan sortavia ja eriarvoistavia rakenteita, kun hän pelasti syntisiä eli yhteisöstä ulossuljettuja, antoi heille täyden ihmisarvon ja sulki heidät takaisin yhteisön jäseniksi. Kirkko isona instituutiona voisi antaa mallia muille miten yhteisöjä rakennetaan ei -hierarkkisesti. 

Kirkko autoritaarishierarkkisena uskomusjärjestelmänä on tuottanut kirkko-instituution, joka on kääntynyt alkuperäisen olemuksensa vastakohdaksi. Se on langennut valtaan, tukenut tuhoisia ideologioita ja hegemonisia valtarakenteita. Se on alistanut kristinuskon vallan ja voiman käsikassaraksi, hegemoniaan ja miehisen ylivallan välineeksi. Kristinuskolla, on perusteltu kolonialismia, imperialismia, orjuutta, luonnon ja eläinten riistoa. Teologi Dorothee Söllen mukaan autoritaarisen uskonnon kuva Jumalasta hallitsijana oli natsismin ja holokaustin mahdollistavan tottelevaisuuden ja alistumisen takana. Saksalaisten kristittyjen oli helppo liittyä Hitlerin kansallissosialistiseen kirkkoon, siihen kuuluvien Jumalan hallintavalta- ja herruuskäsitteiden vuoksi. 

Autoritaarishierarkkisen kirkon Jumala on patriarkaalinen, teistinen kuningas ja maailma hänen hallinta-aluettaan, jossa hän käy joskus tekemässä intervention, piipahtamassa, puuttumassa silloin tällöin peliin. Muuten hän on enemmän tai vähemmän välinpitämätön maailman menosta ja ihmisten kohtaloista. Hän on kuin uralleen omistautunut perheenisä, joka viettää suurimman osan ajastaan jossain muualla kuin kotona perheen parissa. Hän loi maailman, jätti sen oman onnensa nojaan ja vain satunnaisesti kunnioittaa luomakuntaansa viettämällä ”laatuaikaa” lastensa kanssa. Ei ole mikään ihme, että usko Jumalaan on hiipunut. Kuka tällaiseen Jumalaan haluaa tai voi uskoa? Tässä kohtalokkaassa tilanteessa meidän on mentävä ytimeen, kristinuskon peruskuviin, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla ihmisten käsityksiin ja käyttäytymiseen. 

Perinteinen kuvasto ei uppoa tämän ajan ihmiseen. Jos haluamme kristinuskon toimivan maailman pelastamiseksi, meidän on luotava ajatusmalleja ja kuvia Jumalasta ja maailmasta, jotka ylläpitävät tunnetta vastavuoroisuudesta ja keskinäisestä riippuvuudesta. 

Todellisuus on yksi ja jakamaton. Mikään ei ole olemassa yksin itsessään, vaan me olemme keskinäisesti riippuvaisia ja kytköksissä, ihmiset keskenään, orgaaninen ja epäorgaaninen maailma, eläimet, kasvit, kivet. Olemme erottamattomasti yhteydessä toisiimme pienimmästä atomista koko universumiin. Kristinuskon julistama pelastus koskettaa koko luomakuntaa. Siksi meidän on murrettava hierarkkinen kirkko ja kristinusko ja synnytettävä kokonaisvaltainen näkemys, joka sulkee koko luomakunnan syliinsä. 

Kirkon uudistukset, kaikki mitä on tehty ja mitä tehdään, kaikki hankkeet jäsenten houkuttelemiseksi eivät tule onnistumaan, jos emme pureudu ytimeen, kirkon rakenteisiin, purkamalla tätä autoritaarishierarkkista rakennelmaa, jos jätämme pappeuden koskemattomaksi. 

Reformaatio on jäänyt kesken. Reformaattorit työnsivät piispoja ja pappeja jalustoiltaan, kasvattivat maallikoiden roolia mm. ottamalla messun kieleksi kansan oman kielen latinan sijaan. Nyt täytyy jatkaa eteenpäin heidän viitoittamallaan tiellä. Lutherin ajatus yleisestä pappeudesta on jäänyt pahasti kesken. Pappeus tulee ymmärtää ainoastaan työnjakokysymyksenä. Erityistä papiksi vihkimistä ei tarvita. Pappeus ei ole sääty, ei luokka. 

Kirkossa on puhuttu jo ties kuinka kauan maallikoiden aktivoimisesta, heille tilan antamisesta. Sitä ei tule koskaan tapahtumaan, niin kauan kuin meillä on virkakirkko, niin kauan kun piispoja ja meitä pappeja ei tulla suistamaan jalustoiltaan. Me emme tule koskaan antamaan maallikoille valtaa. Heidän pitää ottaa se. Heidän pitää vapauttaa kirkko siitä vankeudesta johon Rooman imperiumi sen kahlitsi 1700 vuotta sitten. Papit eivät tule sitä tekemään vaan ainoastaan maallikot. Hyvät ihmiset! Tehkää vallankumous! Kokoontukaa yhteen ja jakakaa ehtoollista kodeissanne. Älkää erotko kirkosta, vaan murtakaa pappisvalta. Ottakaa valta pois meiltä papeilta. Tämä roomalainen, antiikkinen rakennus on tiensä päässä, ja nämä museonhoitajat, piispat ja me papit joudamme muihin hommiin. Kirkon raunioilta voi nousta uusi elämä, uusi ei-hierarkkinen yhteisö, kuin Jeesus kuolleista, täynnä henkeä ja voimaa, yhteisö, joka sulkee koko luomakunnan syliinsä. Kirkko voi löytää kadonneen identiteettinsä vain marginaalissa, köyhänä ja vallattomana.