Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta on totta, mutta mikä on ”kirkko” sanan oikea merkitys?
Kiinnostuin selailemaan Isoa katekismusta ja löysin siitä sattumalta Lutherin selvityksen tähän kysymykseen.
Asia on tainnut olla kivenä kengässä monessa keskustelussa. Ehkäpä voin nyt antaa siihen tyydyttävän selityksen. Se ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta synnyttää mielikuvan, että vain kirkon organisaatioon ja siihen kuuluvaan rakennukseen kuuluville kuuluisi pelastus. Lutherin mukaan kyse on kuitenkin tavallaan väärästä käännöksestä latinan kielestä. Sillä ”Kirkko” sana tuo meille mieleen rakennuksen ja kirkko laitoksen. Ikään kuin pelkästään kirkon ovesta sisään meno toisi pelastuksen. Samoin siitä eroaminen veisi pelastuksen mahdollisuuden Oikeampi ja selkeästi Raamatun mukainen käännös on se että ne jotka ovat ottaneet evankeliumin vastaan ovat pyhiä ja heidän kokouksensa muodostaa kirkon. Tienkin Jeesuksen sovitustyön kautta Jumalalle erotetut ovat pyhiä ja kun he haluavat kokoontua yhteen niin tämä kokoontuminen muodostaa ”kirkon”. Jos pyhien joukosta haluaa erota, eli luopuu uskostaan, niin menettää tietenkin samalla pelastuksen. Joten ei kirkko laitoksesta eroamisella menetä pelastusta.
Luterilainen kirkko-oppi on 1500 luvulla syntynyt Roomalais-katollisesta kirkosta eronneen kirkon näkemys kirkosta. Kirkko on kaikkialla missä uskotaan Jeesukseen, vaikka nämä eri konfenssiot opettaisivat toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Ei tämä ole mikään kirkko, eikä oppi kirkosta. Se on harhautusta.
”Joten ei kirkko laitoksesta eroamisella menetä pelastusta.”
Kukaan ihminen ei tiedä kuka pelastuu ja kuka ei. Tämä fakta vetää riittävän vakavaksi ja nöyräksi.
Juuri näin.
Marko, tietenkin ajattelen, että vain ortodoksinen kirkko ja sen hierarkia on oikea Kristuksen perustama kirkko. Olisi typerää ajatella toisin. Kirkossa on pelastus, koska se omistaa totuuden täyteyden. Eri konfessiot ovat perustaneet itse omat tunnustuskuntansa, mutta eivät ne kirkko ole. Ei tämä ole mitenkään yllättävää.
Ja on huomioitava, että en ota kantaa siihen kuka pelastuu. Se on erityyppinen keskustelu.
Saanen myös huomauttaa, että luterilainen ajattelussa on kaksoisviestintä. Luterilaiset sanovat, että he ovat oikeassa ja heillä on oikea opintulkinta. He latelevat anateemoja maalle, merelle ja ilmaan, siis lähes kaikkialle. He perustivat oman kirkon 1500 luvulla. Samaan aikaan he rajaavat kirjollisen yhteyden Ausburgin artikloilla. Ja kuitenkin he opettavat, että pelastus on mahdollinen missä tahansa ”kirkossa” koska uskosta on tullut määräävä prinsiippi.
Marko, meni vahingossa sinun edelle.
Sami taitaa siis edustaa näkemystä, että vain ortodoksinen kirkko ja sen hierarkia on oikea Kristuksen perustama kirkko meidän muiden ollessa siitä harhautuneita ja kykenemättömiä välittämään pelastusta.
Pekalle kaksi näkökulmaa. Kristitty, joka uskoo ”villisti” eli olematta kristillisen kirkon jäsen on anomalia eli luonnottomuus. Kirkot kun eivät ole vain ulkonaisia laitoksia ja uskovat niistä jotenkin riippumattomia porukoita. Kiista Lutherin aikana koski sitä, tuleeko kristityn oman autuutensa menettämisen uhalla olla alamainen juuri Rooman paavin johtamalle kirkolliselle hierarkialle ja noudattaa sen antamia erilaisia ohjeita vaiko ei. Lutherin kirkko-oppia tarkasteltaessa pitää ottaa huomioon sekin, että polemiikki oli kovaa ja kärjistynyttä. Luther totesi, että niin Rooman kirkossa kuin uudestikastajienkin joukossa saattoi olla vilpittömästi uskovia ja pelastuvia, vaikka nämä olivat erehdyksessä joutuneet ”väärään” porukkaan. Mutta tästä ei saa tehdä sellaista johtopäätöstä kuin monet nykyään tekevät: että ”ulkonaiseen” kirkkoon kuuluminen olisi toisarvoista.
Toiseksi nykyäänkin ajatellaan, että kristityn tulee kuulua johonkin kolminaisuusoppia tunnustavaan kirkkoon. Kirkkoon kuuluminen ei siis ole kristityille jotenkin valinnainen asia, vaikka voi olla yksittäisiä kristittyjä, jotka jostakin syystä eivät väliaikaisesti kuulu johonkin kristilliseen kirkkoon. Kirkko voidaan myös eri aikoina ja erilaisissa kulttuureissa organisoida eri tavoin. Mutta pointti on siinä, että Kristus itse kokoaa kirkkonsa kirkon viran hoitamien sanan ja sakramenttien kautta. Kirkkoa ei siis ”perusteta” kuten yhdistystä, jonka samalla tavalla ajattelevat tai samoista asioista kiinnostuneet perustavat liittymällä yhteen.
Lutherin aikana asia oli sikäli yksinkertaisempi, että nykyisen kaltaista uskonnonvapautta ei tunnettu ja käytännössä kaikki eurooppalaiset olivat kristittyjä ja useimmat katolisen kristillisyyden perillisiä.
Sami P. Esität mielestäni kärjistetyn ja siksi vääristyneen tulkinnan. Usko ei ole mikään määräävä prinsiippi luterilaisuudessa. Me tunnustamme pelastumisen mahdollisuuden kaikkialla siellä, missä evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit toimitetaan oikein, Kristuksen säätämyksen mukaan. Koska niiden välityksellä Jumala itse vaikuttaa sanan kuulijoissa pelastavan, vanhurskauttavan ja Kristuksen omistavan uskon. Uskoa ei nyhjäistä tyhjästä missä vain. Se, että katolisia, ortodokseja, uudestikastajia ja anglikaaneja pelastuu, on tämän mukaan seurausta yksin Jumalasta ja Hänen armostaan, joka on kristikunnassa tarjolla sanaan kätkettynä.
Siitä, kuka on perustanut ja mitä, voidaan olla montaa mieltä. Lisäksi olemme – onneksi – päässeet pois tiukimmasta tunnustuskuntien välisten oppituomioiden heittelemisestä.
Jos ”kirkko” sana alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa uskovien kokousta, niin miksi se olisi anomalia ?
Onhan monia uskovia, jotka eivät voi edes omille perheen jäsenille kertoa uskostaan. Sillä jos he sen tekisivät niin heidät tapettaisiin. Onko heidän uskonsa turha ja luonnoton, kun heillä ei ole mitään mahdollisuutta olla minkään kirkon jäsen?
Pekka, nuo ovat juuri niitä poikkeustapauksia.
Luther kirjoitti kirkosta muutakin kuin sen mitä katekismuksen selityksissään.
Pyhien yhteisöstä tai ”kokouksesta” kun puhutaan, pitää muistaa sekin, että tuo pyhyys on sitä, minkä Kristus lahjoittaa sanan ja sakramenttien kautta. Kirkko on siis ”ensin”, sitten vasta yksilöt.
Marko kirjoittaa; ”Me tunnustamme pelastumisen mahdollisuuden kaikkialla siellä, missä evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit toimitetaan oikein, Kristuksen säätämyksen mukaan.”
Tämä on juuri sitä luterilaista itseymmärrystä joka rajaa sakramentit luterilaisen itse ymmärryksen mukaan. Helluntailaisilla ei ole tämän mukaan sakramentteja, onko puhdasta evankeliumiakaan. Luterilainen kirkkokäsitys on siis rajaava.
’Puhtaasti’ ja ’oikein’ ovat rajaavia sanoja. Ne viittaavat siihen, että on joku taho, jolla on valtuudet määritellä, mikä on puhdasta ja oikeaa. Samanlainen sävy on sanassa ’ortodoksnen’.
Sami P ja Martti P. Kaikki kristilliset kirkkokunnat perustuvat jonkin laiselle rajaamiselle. Siksihän Nikean-Konstantinopolin tunnustuskin laadittiin. Vanhassa kirkossa oli katolinen kirkko vs erilaiset harhaopit. 1054 lähtien itä vs länsi, jotka kumpikin, käsittääkseni varsinkin länsi, tiedostivat, että tapahtunut hajaannus oli anomalia. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa näkyy läntisen kirkon hajaannus, sitä selväpiirteisemmin mitä pidemmälle aika kului ja sovinnon solmiminen vaikeutui. Lähtökohta on kuitenkin selvä. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme suuren yksimielisyyden vallitessa ja hylkäämme toisin opettavat. Augsburgin tunnustus todetaan oikeaksi uskontunnustukseksi, jonka ympärille ”tämän ajan kristittyjen” tulisi kokoontua. Myös ”muut joukkiot ja lahkot” torjutaan. Tietenkin pitää osata huomioida, että uskonpuhdistajat eivät tunteneet syvällisesti vaikkapa idän teologiaa ja roomalaiskatoliset eivät välttämättä ymmärtäneet luterilaisen uskonpuhdistuksen ydinkysymyksiä (jotenkin näin Bernhard Lohse).
Samille totean vielä, että idänkin kristikunnassa on vallinnut erilaisia käsityksiä sakramenttien lukumäärästä ja käytöstä. Jaroslav Pelikanin mukaan ortodoksinen teologia omaksui keskiajalla läntisen skolastiikan terminologiaa ja määritelmiä. Sakramenttien lukumäärä ei liene ekumeenisesti ylitsepääsemätön ongelma: asia ratkaisee, ei määritelmä. Kukaan meistä ei kiistä sitä, että Jumala tutkii sydämet eikä meillä ole lupa lausua liian varmoja arvioita kenenkään pelastumisesta ja varsinkaan kadotukseen joutumisesta. Tiedän toki, että kaikki ortodoksit eivät tunnusta edes protestanttien kasteita eivätkä edes roomalaiskatolisia kasteita, aivan niiden linjausten mukaisesti, joita oikeauskoisen kirkon traditiota tulkinneet teologit ovat esittäneet.
Kuten Sami hyvin tietää, luterilainen linjaus on se, että kaikki kristityt ovat viime kädessä yksimielisiä siitä, että Kristus yksin pelastaa ja Hänen armoonsa viimeistään kuolinvuoteella turvaudutaan. Rajaus menee siinä, opastetaanko kuolevaa turvautumaan Kristukseen vaiko johonkin muuhun kuten hyviin tekoihin tai pyhien ansioihin ja välitykseen.
Nythän tilanne on meidän kannaltamme sikäli surkea, että luterilaisetkin edustavat valtavaa kirjoa keskenään ristiriitaisia käsityksiä mitä erilaisimmista asioista.
”Kaikki kristilliset kirkkokunnat perustuvat jonkin laiselle rajaamiselle.” Ratkaisevaa onkin, onko raja kiinni vai auki. Torjutaanko sisään yrittävät vai toivotetaanko tervetulleiksi?
Kaikki ovat ihmiset tervetulleita. Mutta se ei tarkoita, että kaikki ajatukset, mielipiteet, argumentit, tavoitteet ja näkemykset jne. olisivat oikeita ja/tai vastaisivat, kuvastaisivat tai olisivat sopusoinnussa Jumalan oikeamilisen pyhyyden kanssa. Ihmiset ovat tervetulleita, mutta se ei tarkoita, että kaikkia asioita, ajatuksia, laiminlyöntejä ja tekoja pitäisi suvaita kirkossa. Jossain menee raja. Rakkaus sisältää myös rajat. Kirkko ei ole koko maailma tai maailmankaikkeus. Eihän Jumalakaan ole yhtä maailman kanssa. Siis klassisessa kristinuskossa.
”Ihmiset ovat tervetulleita, mutta se ei tarkoita, että kaikkia asioita, ajatuksia, laiminlyöntejä ja tekoja pitäisi suvaita kirkossa.” On helppo ajatella, että väärät ajatukset, teot ja laiminlyönnit tulisivat kirkkoon uusien ihmisten mukana. Meidän tulisi tarkkailla itseämme ja omaa elämäämme. Meidän tulisi tehdä parannusta omasta synnistämme.
Samaa mieltä Jukka Mikkolan kanssa. Kaikki ovat tervetulleita kirkkoon/seurakuntaan. Sen jälkeen kaikki ovat myös samassa asemassa siinä, että kutakin ohjataan parannuksen tekoon omista eikä toisten synneistä. Tämä hengellinen ohjaus ei kuitenkaan taida oikein toimia käytännössä. Lisäksi yksi voi julistaa synniksi sellaista mitä toinen ei pidä syntinä
Rukouselämä on kaikille kirkkokunnille yhteinen aarre. Kukin niistä on löytänyt siitä omanlaisensa aarteet. Näitä kun kasaa yhteen, niin rukouselämä rikastuu.
Marko kirjoitti; ”Kuten Sami hyvin tietää, luterilainen linjaus on se, että kaikki kristityt ovat viime kädessä yksimielisiä siitä, että Kristus yksin pelastaa ja Hänen armoonsa viimeistään kuolinvuoteella turvaudutaan. Rajaus menee siinä, opastetaanko kuolevaa turvautumaan Kristukseen vaiko johonkin muuhun kuten hyviin tekoihin tai pyhien ansioihin ja välitykseen.”
Marko, luterilaisuus ymmärtää pelastuminen, vanhurskauttamisen ja uskon tietysti sisällöllisesti eri tavalla kuin lukemattomat muut kristilliset kirkot. Yksimielisyys, ei löydy hokemasta Kristus yksin pelastaa, kun tosiasiassa tästä ei ole yksimielisyyttä.
Hyvillä teoilla, pyhien esirukouksilla on kristikunnassa laaja merkitys ihmisen pelastuksessa. Marginaalissa ovat ne jotka eivät näin usko. Protestanttisessa kristillisyydessä on yleensä näin.
Sakramenttien lukumäärä ei ole ortodoksisuudessa ikinä lyöty lukkoon. Siitä on erilaisia määritelmiä ja näin eletään. Skolastiikkasta ja etenkin kreikkalaisesta filosofiasta omaksuttiin monia termejä ja kirkko käyttää niitä joustavasti.
Jos Nikean-Konstantinopolin tunnustuksen tekijöiltä kysyttäisiin mistä kirkosta he puhuvat, he vastaisivat ortodoksisesta kirkosta. Marko, mitä luulet, että he ajattelisivat muista kirkoista.
Sami, viittaamalla protestantteihin jotka eivät ”yleensä usko” niin se muistuttaa hieman samaa, kuin intersektionaalisen ajattelutavan teoreettinen perusta. Se nimittäin väittää saaneensa selville sen, miten kaikki muut elävät tietämättöminä elämäänsä, jotka eivät tuohon teoriaan usko. Tässä tapauksessa ansioihin.
Kosti, tämö ansio ajattelu on enemmän lutherin keksimä feikki, jota luterilaiset tietämättömyyttään soveltavat kaikkeen mikä liikkuu. Näytä minulle teksti missä ortodoksit nojaavat ansioihin ja sen teologinen rakenne. Todistustaakka on sinulla.🙂🙂🙂
Sami. Eihän minulla ole todistustaakkaa. 🙂 Ansioilla viittasin luterilaiseen uskonkäsitykseen, jonka mukaan pelastus on yksin armosta ja siksi se on yksin uskosta, kuten tiedät. ”Hyvät teot ovat ortodoksisen uskon välttämättömiä ilmauksia ja hedelmiä. Usko yhdistyy läheisesti rakkauteen ja toimii sen kautta” (Ortodoksi.net-sivuston mukaan). Uskon kuitenkin täytyy ensin yhdistyä Jumalaan ilman rakkautta.
Eihän luterilaisuuskaan kiellä tekoja tietenkään mutta pelastukseen ne ovat kelpaamattomia, koska usko yksin Kristukseen on ainut välttämätön teko, jonka senkin yksin Jumala vaikuttaa. Voi tämän toki joku oppineemminkin ilmaista. Onkohan tämä nyt sadastuhannesbiljoonasvalovuosi, kun tämä asia on ”kädenväännön” kohteena. 🙂
Sami, kokivatko vaikkapa vuoden 500 tienoilla lännessä elävät kristityt itsensä ortodokseiksi vai katolisiksi? Meidän on hyvä ainakin yrittää välttää anakronismeja.
Kirkon rukous nousee laajasta kirkon oikeaoppisesta hengen, kilvoituksen, uskon ja liturgian kokemuksesta. Tämä kokemus on löydettävissä tradition ketjusta joka on kirkossa säilynyt. Laaja ortodoksinen kirjallisuus maalaa laajan kuvan tästä rukouselämästä. Ja tämä on aivan erityyppistä, erilaista kuin mitä kohtaa muualla. Ortodoksinen rukousperinne on hengeltää aivan erilaista ja sitä on vaikea avata se pitää elää.
Kristillinen kirkko perustuu Jumalan omaan todistukseen , se on alku ja jota tietysti apostolitkin tunnustivat . Vain armosta jokainen voi uskon kautta pelastua . Luterilainen usko on selvä ja turvallinen kun saa jo lapsesta turvata täytettyyn työhön ja kasvaa Kristuksen tuntemisessa . Siinä elää ja kuolla täytetyn työn turvin omistaen Jumalan lupaukset . Eräs ihminen hiljan sanoi kun tuli messuun että usko on enemmän luovuttamista kuin tekemistä ja se on vaikeaa . Ja tuo kuvastaa uskon olemusta että kaikki on jo valmiina Kristuksessa ja hän rakkaudella tahtoo että voisimme luovutttaa hänelle syntimme ja elämämme . Kirkkoon kuulumista mietii moni tänä aikana ja mielestä se on joskus hiukan pinnallista jos siinä ei ajatusta että Kristus tahtoo meitä koota yhteen ja antaa lupaukset mitä seurakunnalle on luvattu . Sekin asia on luovutettava jos miettii kirkkoon kuulumista että Jumala johdattaisi niin että sais kuulua siihen joukkoon joka on matkalla perille taivaan kirkkauteen .
Minun ajattelussa luovuttaminen on juuri tekemistä. Koko kristinusko Jumalan ja ihmisen välinen tekojen sarja. Jumala tekee, minä teen oman osuuteni vapaasta tahdosta, Jumalan armon avulla. Näin pelastun armosta.