Löysin ”arkistoistani” vanhan lehtileikkeen vuoden 1990 seurakuntavaalien tuloksesta. Siitä palautui mieleeni silloinen kirkollinen vaalijärjestelmä. Tuloksissa valitsijayhdistykset oli nimetty numeroilla I – V ja numero-otsikoiden alla ehdokkaiden nimet. Olin ehdokkaana listalla, jonka päällä luki ”Valitsijayhdistys IV”.
Valitsijayhdistyksiä ei saanut siihen aikaan nimetä muutoin kuin numeroilla.
Samaa sukua on vanha piispanvaali, johon ei saanut asettaa ehdokkaita, eikä asettua ehdokkaaksi. Ehdokkaat ja tulokset vain ”pulpahtivat” jostain. Minäkin pääsin valitsemaan ensimmäisen kerran piispaa, kun Eero Huovinen valittiin Helsingin piispaksi. En joutunut aivan tietämättömänä valintaa tekemään, sillä ”oikea” valinta kuiskattiin minulle. Päätös oli tehty jossain muualla. Siihen aikaan varmistuksena oli vielä presidentin vahvistus.
Anonyymi järjestelmä ei siis tarkoittanut, etteikö vaalityötä olisi tehty, mutta se tehtiin ikään kuin verhon takana. En vieläkään ymmärrä, miten sellainen voi olla kirkolle siunaukseksi.
Mistä äänestäjä tiesi, mille listalle ja ehdokkaalle äänensä antaa? Miten ihmeessä joku on voinut keksiä tuollaisen järjestelmän? Millä sitä on perusteltu?
Nuo ovat esimerkkejä siitä, miten kirkossa on suhtauduttu kaksijakoisesti vaaleihin, kyllä ja ei yhtä aikaa. Vaalien varaan ei uskaltauduta, vaan halutaan säilyttää kontrolli.
Perusteluja on kyllä ollut. On pelätty politiikan tuloa kirkkoon, tai julkkiksia, tai että valitaan muutoin sopimattomia seurakuntalaisia tärkeisiin tehtäviin. Ja on pelätty riitoja tai suuria muutoksia. On haluttu säilyttää samanaikaisesti kaksi eri johtamistapaa, hierarkia ja demokratia.
Historiaa voi kelata vielä enemmän takaisinpäin ja muistella, miten viime vuosisadan alkupuolella sukupuoli ja omaisuus vaikuttivat äänivaltaan kirkossakin. Kun kirkosta on kyse, tälle kaikelle on aina yritetty löytää teologisia tai muutoin hengellisiä perusteluja.
Muun yhteiskunnan perässä on kuitenkin kuljettu, mahdoton on tullut mahdolliseksi, eikä maailma ole siihen loppunut tai kirkko kaatunut. Kirkon hallinto on kautta historiansa rakentunut maallisen esimerkin mukaan.
Sittemmin tuli kaikille yhtäläinen äänioikeus ja vihdoin vuosisadan lopulla valitsijayhdistyksille sallittiin nimet ja tunnukset. Kirkkoherran ja piispan vaaleissakin asetutaan nyt ehdolle ja käydään vaalikampanjat teemoineen ja keskusteluineen.
Samaa keskustelua silti yhä käydään kaikissa kirkon vaaleissa: Pelätään poliitikkoja, julkkiksia ja sopimattomia henkilöitä. Jälleen kirkolliskokousvaalien tiimoilla ovat esillä olleet samat teemat. Äänioikeuden antaminen seurakuntalaisille johtaisi sen vastustajien mukaan väärien henkilöiden valintaan. Poliitikot ja nk. julkkikset kelpaavat kyllä jäseniksi ja julkisuuskampanjoihin.
Vieläkin kirkolliskokousvaalissa monen valitsijayhdistyksen luonne ja listojen erot jäivät mysteeriksi, jonka taakse vain asialle vihityt saattoivat nähdä.
Ei tulos silti huono ole. Suurin odotuksin ja innolla valitut lähtevät työtään tekemään. Tuloskommenteissa on kilvan luvattu rakentaa kirkkoa ja siltoja sekä tehdä uudistuksia.
Kannatan silti edelleen jäsendemokratian vahvistamista.
Onneksemme saamme elää Luojamme siunauksen varassa, mikä korjaa meidän virheemme ja puutteemme.
Kun Jeesus eli, ”demokratia” palvoi keisaria ja erilaisia jumalia ja istui Domus Maximuksella seuraamassa kilpa-ajoja, joihin osallistui ”yleensä neljä nelivaljakkoa, jotka kantoivat eri värejä erottuakseen toisistaan.” Näistä neljästä ryhmittymästä käytettiin nimitystä ”puolue”. Niiden värit olivat valkea (albata), punainen (russata), vihreä (prasina) ja sininen (veneta).” (Paavo Castrén: Uusi antiikin historia)
Kilpa-ajoja ja sirkushuveja vietettiin markkinoiden yhteydessä – ja sitten tuli Hän, joka sanoi ”Älkää tehkö minun Isäni huoneesta markkinahuonetta“.
Kun on oppinut kunnioittamaan alkuseurakunnassa alkanutta ja apostolisen suksession kautta yhäkin siirtyvää pappeutta sakramenttina, toisenlaiselle arvoperustalle rakentunut kirkko on tuntunut lähinnä Domus Maximukselle, jossa papit ovat vain ”näyttelijöitä” viihdyttämässä kansaa.
”…jossa papit ovat vain ”näyttelijöitä” viihdyttämässä kansaa.”
Kyllä kirkolisissa muotomenoisa on yhä edellen paljon puhdasta esittämistä rekvisiittoineen, pömpööseine pukuineneen ja lavasteineen.
Seppo Heinola :”Kyllä kirkolisissa muotomenoisa on yhä edellen paljon puhdasta esittämistä rekvisiittoineen, pömpööseine pukuineneen ja lavasteineen.”
Koko kirkollisen arkkitehtuurin ja muotomenojen tarkoitus on osoittaa suurinta mahdollista kunnioitusta maailmankaikkeuden Luojalle, ja ”pömpööseiksi” niitä voi mielestäni sanoa vain silloin, jos luulee, että sellaista Luojaa ei ole.
Mutta entä jos asia ja sanoma välittyy näistä lisäkkeistä huolimatta.
Tarkoitus voi Tuula olla vaikka tuokin vaikka enämbi se siinä ihmisten korostamiseksi muuttuu. Kirkko siinä arvovaltaa saa siinä kuin Jumalakin ellei enemmän…. Pömpöösiä mikä pömpöösiä.
Käskikö ebioniitti Jeesus apostoleitaan moiseen koreiluun sanan saattamisessa?
Seppo Heinola :”Käskikö ebioniitti Jeesus apostoleitaan moiseen koreiluun sanan saattamisessa?”
Ei. Hän vaan antoi ihmisille mahdollisuuden siirtyä kuiolemasta elämään ja rakastaa ”kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään ja kaikesta voimastaan” Jumalaa, jonka substanssi on antiikin kreikkalaisittain Agape. Hänen kunniakseen ovat rakentuneet taivasta kohti nousevat kirkkojen tornit ja upeat muotomenot.
Hyvä blogikirjoitus. Kiitos!
Kirkollinen vallankäyttö piiloutuu jonnekin sermin taakse, katseiden ulottumattomiin.
Kaikki kirkollinen vallankäyttö ei taida piiloutua vaan se tulee esille esim. lähetysmäärärahojen boikotointina. Vallankäytöstähän siinäkin on kyse.
Salme: ”Vallankäytöstähän siinäkin on kyse.”
Demokraattisen vallan käytöstä laillisesti ja läpinäkyvästi.
Kyllä laillisesti ja läpinäkyvästi, mutta ei ehkä moraalisesti oikein.
Kyseenalaistaisin myös demokraattisuuden ko. lähetysrahojen boikotoinnin kohdalla, sillä huomattava osa seurakuntiin kuuluvista kirkon jäsenistä kannattaa ja tukee boikotoitujen lähetysjärjestöjen työtä.
Olen kanssas tekstistäi samaa mieltä. Kiitos, Markku! Ilokseni olen huomannut, että pappisasessorin vaaleissa ei viime vuosina ole enää kuiskuteltu korviin ketä pitäisi äänestää vaan on saanut päättää ihan itse ;):
Kahden regimentin oppihan on käytännössä sitä, että vain puolittain olemme tässä maailmassa. Toinen puoli on pyhitetty iäisten arvojen palvelukseen.
Maallisen vallankäytön mallit eivät sellaisenaan sovi kirkkoon. Demokraattisessa valtiossahan voidaan jopa perustuslakia muuttaa määräenemmistön turvin. Kirkon perustulaki on tunnustuskirjat. Jos niiden ytimeen, ekumeenisiin uskontunnustuksiin, kajotaan lakkaa kirkko olemasta kirkko ja muuttuu joksikin muuksi, josta kristittyjen on syytä lähteä pois.
Kimmo, nimenomaan läpinäkyvää se ei ole vaan täysin mielivaltaista TK-liikkeen vaivoihin voi jörjestö joutua mistä tahansa syystä. Vain silloin on turvassa jos ylistää ja palvoo hoobeeteeällää.
Kiitos Markku Jalava kirjoituksestasi. Minusta on merkillistä, että kirkko voi edelleen hoidella näitä vaaleja moisella menolla. Todella demokratia kaukana. Selkeää seurakuntalaisten, jotka siis viulut maksavat, yli kävelemistä ellei suorastaan halveksimista.
Systeemi on rakennettu niin hankalaksi, ilmeisesti aivan tarkoituksella ja niin nokkelasti, että vaatii tavisseurakuntalaiselta melkoista asian harrastamista, että siitä selvän omien toimien ohella ottaa ja mukaan siihen pääsee, jos siis vielä kaiken selvitettyään menosta jaksaisi innostua.
Suorastaan ällistyttävää, miten tämä voi jatkua vuosisadasta toiseen! Kai sisäpiiriläiset luottavat siihen, että seurakuntalaiset nyt yleensä ovat vain jonkinlaisia passiivisia lampaita, joita ei vaaleissa tarvita. Kunhan veronsa maksavat, niin hyvin menee.
Lampaat vuosisadasta toiseen pysyivät moisen menon keskellä passiivisina, mutta eivät sentään enää. Näyttävät nykyisin vain tyynesti kalppivan tiehensä ja jättävät paimenet sisäpiiriläisineen puuhastelemaan ja juonimaan keskenään. Surkeaa.