Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokous käsittelee tulevalla viikolla piispojen esitystä kirkkojärjestyksen muuttamiseksi, Säännöstä rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Piispainkokous esittää, että kirkkojärjestyksen 3 luvun 12 §:ään otettaisiin säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Näistä ensimmäisessä avioliitto ymmärretään miehen ja naisen välisenä ja toisessa avioliitto ymmärretään avioliittolain 1 §:n mukaisesti kahden henkilön välisenä. Asian tiimoilta on käyty vilkasta keskustelua sekä kirkollisessa mediassa että laajemminkin tiedotusvälineissä.
Riippumatta siitä, mitä kirkolliskokous asiasta lopulta päättää, kirkossa on jo nyt vallalla kaksi eri avioliittokäsitystä. Toisaalta on kirkon perinteinen, teologisesti perusteltu avioliittokäsitys, joka tukeutuu Raamattuun ja Raamatuun perustuvaan kirkon tunnustukseen. Toisaalta kirkossa vaikuttaa jo nyt uusi avioliittolain mukainen, vihittävien kihlakumppanien sukupuolesta riippumaton avioliittokäsitys. Nyytilassa kirkossa on yksiselitteisesti todettu, ettei samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen kuulu papiston virkavelvollisuuksiin. Itse asiassa se on virkavelvollisuuksien vastaista, mutta siitä ei nykyisellään rangaista. Paikalliset seurakunnat ovat luovuttaneet tilojaan käyttöön näiden vihkitoimitusten järjestämistä varten.
Kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietinnöissä (4/2010; 1/2018) todetaan: ”Kirkon uskon mukaan avioliitto on Jumalan luomistyössä asettama yhden miehen ja yhden naisen liitto. Käsitys perustuu Raamatun alkukertomuksille (1. Moos. 1:27–28; 2:18–25) ja Jeesuksen vahvistukselle evankeliumeissa (Matt. 19:4–6; Mark. 10:6–9).” Edellä viitatun käsityksen muuksi muuttamien vaatisi laajaa muutosta kirkon tunnustukseen ja tapaan tulkita Raamattua.
Myös uudemmalle nykyiseen avioliittolakiin perustuvalle on esitetty enemmän taikka vähemmän vahvoja teologisia perusteita. On kuitenkin syytä huomata, että esitetyt perustelut pohjautuvat pääosin esivan toisenlaiseen käsitykseen Raamatusta. Kyse ei ole van yksittäisten jakeiden merkitykseen liittyvistä näkemyseroista, vaan itse Raamatun merkityksestä. Eri henkilöiden esiin nostamat perustelut eivät niin ikään ole toisiinsa nähden johdonmukaisia. Siinä missä maltilliset uudistajat pyrkivät edelleenkin säilyttämään Raamatun arvovallan, radikaalimmat kyseenalaistavat kokonaisuudessaan Pyhän Hengen osallisuuden sen syntyhistoriassa.
Tunnustuksellisessa raamatuntulkinnassa Raamatun ajattomissa opetuksissa ei ole kyse siitä mitä esimerkiksi Paavali, muut apostolit, evankelistat taikka muut Kristuksen ajallisen elämän aikalaiset tiesivät. Kyse on siitä mitä Pyhä Henki, ja aikojen alusta asti olemassa ollut Kristus tiesivät. Toki sitten kaikki kielikuvat on suhteutettava kirjoitusten alkuperäisten vastaanottajien maailmankuvaan.
Kirkkomme on tilanteessa, jossa systemaattinen teologia ja ympäristön sosiaalinen todellisuus ovat ainakin jossain määrin törmäyskurssilla. Asialle on löydettävissä ratkaisu, mutta sellainen ei ole kirkkomme perustuksien järkyttäminen. Mitään kirkollista ratkaisua ei voida perustella sellaisella teologisella perustelulla, joka ei olisi kiistatta yhteensovitettavissa Nikean kirkolliskokouksessa vahvistetun uskontunnustuksen kanssa.
Jokaisella Raamatun jakeella on merkityksensä, mutta emme kuitenkaan elää enää Mooseksien lakien alla, vaan Kristuksen armon alla. Mikään meissä ihmisissä ei ole täydellistä, eikä meillä ihmisillä ole aihetta ylpeillä siitä mitä me olemme tai mitä me olemme tehneet. Me olemme kaikessa Jumalan armon varassa. Me kaikki olemme Jumalan kirkkautta vailla ja silti Kaikkivaltias Jumala suunnattomassa rakkaudessaan katsoo meitä omana kuvanaan ja luomistyönsä hedelmänä.
Näkisin että kirkon ykseyden vuoksi piispojen aloite tulisi palauttaa takaisin opillisesti uudelleenvalmisteltavaksi. Siihen saakka nykytila ja jo muotoutunut Suomen malli voi jatkua.
Kun kirjoitat Raamatusta, kirjoitat hyvin lähellä ns. sanainspiraatio-opin käsitystä, joka ei ole luterilainen eikä yleiskirkollinen käsitys ja oppi. Siinä siis unohdetaan Raamatun inhimillinen puoli. Meillä opetamme selkeästi monien muiden kirkkojen tapaan, että Raamatussa on sekä inhimillinen että jumalallinen puoli. Tätä on rinnastettu inkarnaatioon ja Kristukseen. Hänessäkin oli ”kaksi luontoa” kuten klassinen teologia opettaa. Samat ”luonnot” voimme nähdä Raamatussa. Se on Pyhän Hengen vaikuttamaa, mutta siinä on myös inhimillinen, kirjoittajien vajavainen puoli mukana, ns. astian maku. Täten vertailusi avioliittokäsitysten teologisestä perustelusta ei ole siten reilu, että se perustuu tuollaiseen sanainspiraatiota lähellä olevaan raamattukäsitykseen.
”Sinun sanasi on kokonansa totuus.” (Ps. 119:160)
”Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.” (Joh. 17:17)
Raamatussa on inhimillinen ja jumalallinen puoli. Millä tavalla tämä näkemys on rinnastettavissa inkarnaatioon? Logoksen inhimilliseen substanssiin? Sehän on synnitön kuten itse toteat. Toivo voisitko hiukan avata tätä rinnastusta.
Toivo, luterilaisuus sanaa käytetään niin eri tavoin. Reformaation aikaan reformaattorien vahva yhteinen näkemys oli, että Raamattu on uskon ja elämän korkein ohje. Sitten muutama kymmenen vuotta sitten Suomessa päätettiin , että Raamattu on uskon ohje. Ilman mitään kirkolliskokouksen päätöstä. Luterilaisuus vain kehittyi kuin ameeba..
Toivo L. Jos sovelletaan kaksiluonto-oppia Raamattuun, niin pitää muistaa Kalkhedonin tulkinta nikealaisesta kaksiluonto-opista: Kristuksessa (Raamatussa) on kaksi luontoa sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta samalla kun on vain yksi Kristus (Raamattu). Tästä seuraa, että määritelmäsi Raamatun kaksiluonto-opista ja sen soveltamisesta edustaa ikävä kyllä kirkon harhaoppiseksi julistamaa näkemystä.
Inkarnaation pääpointti on sitä paitsi Jumalan tuleminen ihmiseksi. Raamattuun sovellettuna tästä seuraa, että Raamatun sanaan pitää nimenomaisesti suhtautua ensisijaisesti juuri Jumalan sanana eikä painottaa sen ”aikasidonnaisuutta”, ”erehtyväisyyttä” tai ”vanhentuneisuutta” sen mukaan kuin meistä näyttää ja hyväksi näkyy. Saatikka niin, että asetetaan jumalallinen ja inhimillinen puoli jotenkin toisiaan vastaan.
Ei minulla ole määritelmää Raamatun kaksiluonto-opista. Otin inkarnaation rinnasteisena esimerkkinä esille. Menen yksityiskohtiin: Jeesus oli Jumala ja ihminen. Jeesus uskoakseni hikoili, hän koki väsymystä kuten evankeliumit kertovat. Hänessä oli siis vajvavainen, inhimillinen puoli, toki ilman syntiä. Samoin Raamatussa on Jumalan ilmoituksen sisällä yksityiskohdissa inhimillistä puolta, jota emme voi ottaa sellaisenaan eli kirjaimellisesti.
Toivo, hikoilu, väsymys jne kuuluvat vapaaehtoiseen logoksen tyhjentymiseen, ne eivät kerro vajavaisuudesta, vaan lihaksi tulleen Logoksen omaksumasta ihmisyydestä. Kristuksessa inhimillinen tahto oli aina alisteinen jumalalliselle substanssille. Näin ollen inkarnaation kuva on toinen ja Raamatun inhimilliset virheet eivät ole sovellattavissa inkarnaatio teologiaan.
Sami, nyt on hieman teologista kaanaankieltä:” hikoilu, väsymys jne kuuluvat vapaaehtoiseen logoksen tyhjentymiseen, ne eivät kerro vajavaisuudesta, vaan lihaksi tulleen Logoksen omaksumasta ihmisyydestä. Kristuksessa inhimillinen tahto oli aina alisteinen jumalalliselle substanssille”.
Toivo, anteeksi mitä et ymmärtänyt. Mikä jäi epäselväksi. Ihan perusteologiaa pitäisi olla.
Toivo L. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että sanotaan Raamatussa olevan jumalallinen ja inhimillinen puoli ja sovelletaan kaksiluonto-opin terminologiaa. Niin teen minäkin. Mutta. Silloin näkemys, jossa ajatellaan Raamatun inhimillisen puolen tarkoittavan, että esimerkiksi Paavali oli väärässä kirjoittaessaan homoseksistä, kun taas me tiedämme paremmin, mistä todellisuudessa on kysymys, tarkoittaa jumalallisen ja inhimillisen erottamista toisistaan. Se puolestaan on Kalkhedonin kristologian terminologiaa seuraten – harhaoppista. Tietysti voidaan kysyä, pitääkö Raamattuun soveltaa juuri Kalkhedonin mallia.
Samin pointti osuu sikäli asian ytimeen, että pääasia ei ole Raamatun inhimillisyys vaan sen jumalallisuus, vaikka pidämme tiukasti kiinni siitä, että Raamattu on myös aidosti inhimillinen kirja. Mielestäni Jukka Kivimäki vastaa Sinulle alla oikein hyvin.
Kannattaa myös muistaa, että varhaisen kirkon teologit eivät olleet protestanttisen sanainspiraatio-opin edustajia, koska kirjapainotaitoa ei vielä ollut (eikä siis tiukkaa ainoaa oikeaa alkutekstiä) vaan kaikki olivat tottuneet erilaisiin käsikirjoitusvariantteihin.
Puhuessamme Raamatun inspiraatiosta, tarkoitamme Raamatun arvovallan alkuperää. Raamatun arvovallan perustana on käsitys, että se on kokonaisuudessaan Jumalan inspiroima, näin varhaiset kristityt asian ymmärsivät. Vallitsevan käsityksen mukaan ei kuitenkaan ole kuitenkaan kyse siitä, että tarkastelisimme erikseen yksittäisiä sanoja tai lauseita, vaan laajempia kokonaisuuksia. Raamatun tulkintoja perustellaan Raamatulla, siis sillä mitä vastaavasta asiasta on kirjoitettu muualla Raamatussa.
Jos ja kun Raamattu on kokonaisuudessaan Jumalan inspiroima, tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että Pyhä Henki olisi kirjain kirjaimelta määrännyt ne sanat, jotka Raamattuun kirjoitetaan, mutta kuitenkin niin, että kaikella mikä Raamattuun päätyy, on jokin hengellinen tarkoitus taikka vähintäänkin niin, ettei Raamatun kaanoniin ole päätynyt mitään vastoin Jumalan nimenomaista tahtoa. Sen lisäksi että tunnistaisimme Raamatun kirjoitusten kielikuvien aikasidonnaisuuden, meidän tulisi tunnistaa erikseen ajattomat opilliset ilmaisut aika ja tilannesidonnaisista ohjeista.
Kun esimerkiksi Paavali erikseen kirjoittaa, että tästä minulla ei ole Herran käskyä, hän siinä erikseen ilmoittaa, että juuri tällä kohdin kyse on inhimillisestä neuvosta, jonka osalta kukin harkitkoon itse. Toki niin että Pyhä Henki on ollut edesauttamassa siihenkin, että kyseinen teksti o,n päätynyt osaksi Raamattua.
Kirkon uskoon ja seksuaalivähemmistöjen asemaan liittyvässä keskustelussa on usein pureuduttu Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun tulkintaan. Asiaan on jopa sivuttu kirkon ulkopuolella sekulaareissa tuomioistuimissa. Juuri tämän kaltaisessa kysymyksessä kirkollisten toimijoiden tulisi sisäisistä näkemyseroistaan riippumatta puolustaa Raamatun auktoriteettia kristillisen opin määrittelyssä. Uskonnon vapauden kannalta on pelottavaa, jos Raamatun kirjoitusten kanssa samaa mieltä olemista pidetään raskauttavana asiana sekulaarissa tuomioistuimessa. Tämän kaltaiseen tuomioon ei kuitenkaan ole päädytty – vielä toistaiseksi.
Rovasti Peltola kirjoittaa Roomalaiskirjeen jakeista 1:24 – 32 seuraavasti. ” Paavali on kuvannut niiden ihmisten rappiota ja itsetuhoa (Room 1:24-32), jotka ovat hyljänneet todellisen Jumalan eivätkä halunneet kuunnella omantuntonsa ääntä. Paavalin kirjeen vastaanottajat elivät keisari Neron ajan suurkaupungissa. Ympäristöään katsellessaan he varmaankin täysin yhtyivät Paavalin arviointeihin. Tällaista ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan onkin Jumalan tuomion vihan ilmestyttävä. He saattoivat olla tyytyväisiä siitä, että Paavali osasi niin terävästi kuvailla aikansa julkisen elämän rappiota. Rooman juutalaiskristityt löysivät Paavalin ajatuksissa myös paljon samaa, mikä oli heille tuttua vanhassa juutalaisessa Viisauden kirjassa.”
Edellä selostetun isomman kuva pojalta Paavali sitten jatkaa kirjeen toisessa luvussa. Siteeraan jälleen rovasti Peltolaa: ”Oletpa kuka hyvänsä (Room 2:1) – jalo pakana, lainkuuliainen juutalainen tai Kristukseen uskova. Jos näet pahan toisten elämässä, näetkö yhtä herkästi pahaa myös omassa elämässäsi? Etkö vain sinäkin syyllisty samoihin tekoihin? Kun tuomitset niitä, joiden paheet äsken paljastettiin ja kun koet itsesi lähimmäistäsi paremmaksi, asetut toisen tuomariksi. ”Olemmeko parempia?” ”Emme suinkaan” (Room 3:9). Pahanilkinen on jokaisen ihmisen sydän (Jer 17:9, KR38). Ihmisten kesken vallitsee yksi todellinen tasa-arvoisuus ja se on pahuuden tasa-arvoisuus.”
Pureutuminen vain yhteen jakeeseen, esimerkiksi Room 1:26 ei vanna meille kokonaiskuvaa Raamatusta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö juuri kyseinen jae olisi osa Raamattua taikka että jakeen sisältö olisi vastoin Jumalan tarkoitusta taikka meidän ihmisten myöhempi ymmärrys kumoaisi jakeen sisällön. Ilmaisut ”vaihtaneet” ja luopuneet” varmaankin vastaavat aikalaisten ymmärrystä. Sitä vastoin käsiteelle ”luonnon mukaisuus” meillä on Raamatun ohella todistus luomakunnasta. Raamattu ja luomakunta todistavat yhtä ja se voi olla vastoin yksittäisen henkilön kokemasta siitä mikä hänelle itselleen on luonnonmukaista.
Nähdäkseni ei ole ihmisten välistä yhdenvertaisuutta loukkaavaa todeta, että CIS sukupuolisuus on sekä luomakunnassamme vallitseva että Raamattuun talletetun luomiskertomuksen mukaista. Muu on sitten tästä poikkeavaan. Yhdenvertaisuus tulee esiin siinä, miten hyväksymme taikka torjumme ihmiset, joiden identiteetti ja ominaisuudet eivät vastaa tätä kuvattua luonnonmukaisuutta. Ratkaisuna ei ole biologisten sukupuolten olemassaolon häivyttäminen. Isät olkoot jatkossakin isiä ja äidit äitejä kukin sukupuolensa mukaan. Jollakin lapsella voi kuitenkin olla kaksi sosiaalista äitiä tai kaksi sosiaalista isää ja tämän lapsen perhe on perheenä yhtä arvokas kuin kaikki muutkin perheet.
Ajatus, että ei-konservatiivisella tavalla Raamattua tulkitsevat torjuisivat Raamatun inspiraation lähteen eli Jumalan, on kirkon ihmisten enemmistön väheksymistä. Tuntuu jotenkin hassulta, että jos ei lue ja ota kirjaimellisesti Raamattua ja jos ei usko joihinkin yksittäisiin asioihin kuten jotkut uskovat, olisi jotenkin Raamatun arvovaltaa murentava. Tämä on perinteinen konservatiivileirin tietyn joukon ”tarina” ja sinällään hieman rasittava, osin jopa loukkaava. Ja sellainen huomio itsestäni, että täällä kirjoittaessani ja kommentoidessani katson edustavani perinteistä, klassista luterilaista ja ekumeenista kristinuskoa ja sen tulkintaa.
Niin sanottu historiallis-kriittinen metodi, joka lähestyy Raamatun tekstiä ilman Jumalan pelkoa ja sen myöntämistä, että lukija on ”pyhällä maalla”, on aiheuttanut tuhoa luterilaisuudessa.
Esipuheesta Robert D. Preusin kirjassa Raamatun inspiraatio, Concordia, 1999. Tämä teos on Preusin väitöskirja.
Isokuva ei kuitenkaan mene siihä tulkitaanko raamattua konservatiivisesti tai jollakin uudellatavalla, mahdollisesti avarakatseisemmin. Ero tulee siitä alistutaanko Raamatun ilmiselvään ilmoitukseen siitäkin huolimatta että se vaikuttaisi olevan ristiriidassa oman esi- tai itseymmärryksen kanssa. Tämä voi toki tarkoittaa myös oman kannan tarkistamista eli uudistamista, kun itse tekstistä kirkastuu jotakin uutta. Sensijaan tämä ei mahdollista tekstin hylkäämistä sen vuosi että se riitelee jollakin tavoin oman nykyisen maailmankuvan kanssa. Siinä kohdin voimme toki hyvällä omallatunnolla pohtia, mitäköhän Pyhä Henki on tahtonut tarkoittaa, kun on tahtonut tämän kohdan päätyvän Raamattuun.
Seikka että alistuu Raamatun ilmiselvään ilmoitukseen ei siunkaan (välttämättä) tarkoita että alistuisi ilmoitukseen myös oman elämänsä ohjeena. Me kaikki enemmän tai vähemmän kapinoimme Jumalan tahtoa ja tarkoitusta vastaan.
Esimerkiksi edesmennyt Uuden testamentin professori Heikki Räisänen piti varsin selvänä ettei Sen enempää vanha kuin uusitestametti anna mitään oikeutusta homoseksuaaliselle toiminnalle. Samoin dosentti Kari Kuula toteaa kirjoituksessaan Raamattu ja homoseksuaalisuus (2005):”Raamatussa homoseksuaaliseen käyttäytymiseen viitataan pelkästään kielteisesti.” Edempänä samassa kirjoituksessa hän kuitenkin toteaa: ”Raamatun mukaan ihminen luotiin lisääntymään, etsiytymään parisuhteeseen, ilmaisemaan seksillä rakkautta ja yhteenkuuluvuutta ja samalla nauttimaan seksistä. Lisääntymistä lukuunottamatta nämä asiat toteutuvat myös vastuullisen homoseksuaalisuuden piirissä. Tästä syystä kristittyjen pitäisi mielestäni laajentaa käsitystään seksuaalisuudesta, luopua homoseksuaalisuuden tulkitsemisesta synniksi tai Jumalan tahdon vastaiseksi asiaksi ja hyväksyä se niiden ihmisten kutsumukseksi, joiden osaksi se on tullut.”
Edelläolevan perusteella Kuula ei siis torju luomiskertomuksen esimerkkinä antaman miehen ja naisen välisen parisuhteen erityisyyttä ihmiskunna jatkuvuuden erityisenä instituutiona, mutta laajentaa avioliiton tunnusmerkit koskemaan myös muunlaisia parisuhteita.
Sikäli jos kirkossa päädytään opillisesti kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen järjesstelmään, lähtökohtana ei mielestäni pidä olla ihmisen biologian merkityksen kiistäminen vaan kirkon perinteisen kannan ja voimassa olevan lain välisen ristiriidan tunnustaminen sekä sen jälkeinen päätös tästä riippumatta sallia kaikkien avioliittolain edellytykset täyttävien parien vikkiminen t(jos siis tähän päädytään).
En itse kirjoittanut tuosta avioliittoasiasta, vaan Raamatusta ja sen tulkinnasta yleisesti ja kokonaisuutena.
Kirjoitin niin ikään edellä raamattukäsityksestä yleisesti. Avioliittoteologia on esimerkki siitä miten raamattukäsitys vaikuttaa tulkintaan. Koko inspiraatio kysymys kulminoituu kysymykseen: ”Onko Pyhä Henki puhunut profeettojen kautta?”. Myönteisen vastauksen jälkeen voimme tunnistuksessa pitäytyen etsiä kullekin tekstille merkitystä. Kielteinen vastaus johtaa tunnustuksellinen lähestymiskulman ulkopuolelle.
Vaikka Pyhä Henki on puhunut, Hän on puhunut ihmisten kautta. Ja ihmiset ovat myös kirjoittaneet Raamatun. Pyhä Henki ei ole sanellut Raamatun tekstiä. Se olisi sitä sanainspiraatiota.
Kirjassa – Tulkinnan kehällä – Juha Pihkala toteaa varhaisen kristikunnan omaksuneen juutalaisuudesta itsestäänselvänä asiana Vanhan Testamentin olevan ”Jumalan Hengen inspiroima viitaten (2Tim3:16) ”Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa.” Tämän ajatuksen taustalla on Pihkalan mukaan ”ne Vanhan Testamnetin kohdat, joissa puhutaan profeettojen jumalallisesta innoituksesta (1Piet1:10-12).” ”Sitä pelastusta ovat etsineet ja tutkineet profeetat, jotka ovat ennustaneet teidän osaksenne tulevasta armosta, ovat tutkineet, mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Kristuksen henki viittasi….” Olettaen siis, että profeetat ovat olleet luku- ja kirjoitustaitoisia, jota en ollenkaan epäile.
Tässä siis annetaan ymmärtää profeettojen tutkineen ja miettineen mihin aikaan Kristuksen syntymä, kärsiminen ja kuolema yleisesti viittaavat kuitenkin niin, että merkit ovat olleet selvät. Mutta milloin se tapahtuu on ollut profeetta Danielillekin hämärä. Jesajan kehottaessa kuningas Aahasta pyytämään merkkiä Herralta Aahas ei siihen suostunut, jolloin Jesaja sanoi: ”Sentähden Herra itse antaa teille merkin: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel.” ( Jes7:14) Se, että hän näin sanoi, kuten asian ymmärrän Jesaja oli tutkinut asiaa, vakuttuunut siitä ja sen hän myös varmuudella Pyhässä Hengessä ilmoitti. Neitsyt tulee raskaaksi. Kuten tulikin.
Tosin se näyttää olevan tekstikritiikin kohde. ”Adoptoitiinko Jeesus Jumalan pojaksi? Värikynää vetten päällä kävelyyn.” Sensuroitu Raamattu? Heräävätkö kuolleet eloon, kuten kävi vanhan uskovaisen äidin iloksi, kun Jeesus herätti hänen kuolleen poikansa sanomalla: ”Nuorukainen , minä sanon sinulle: Nouse!” Kuollut nousi ja alkoi puhua arameaa, kuten on kirjoitettukin. Tästä kirjoittaa tanskalainen pappi ja natsien ampuma Kaj Munk: ”Niin, niin, – tämähän on vain tulkinta, voidaan sanoa. Mutta me emme tarvitse mitään tulkintoja. Me otamme kertomuksen sellaisena kuin se on kirjoitettu ja me uskomme, että se on tapahtunut!” Kuten myös sen, että neitsyt tuli raskaaksi ja synnytti Pojan, johon Marko S. viittaa. Yksi Kristus, kaksi luontoa.
Toivo L. Sinulla on mielestäni kova tarve leimata jotenkin vahingolliseksi ”sanainspiraatio-opiksi” sellainen Raamatun tulkinta, joka ei sovi omiin lähtökohtiisi ja asettaa näkemyksesi kyseenalaisiksi. Tulkitsenko Sinua oikein kun ajattelen, että pidät Raamatun tekstiä ensisijaisesti inhimillisenä ja erilaisia virheitä sisältävänä?
On ongelmallista, jos ajatellaan Pyhän Hengen puhuneen ihmisille yhtä 2000 vuotta sitten ja tänään Hän puhuukin ihmisille toista tai peräti päinvastaista. Tällainen käsitys Pyhän Hengen puheesta irrottaa sen Raamatun ulkoisesta sanasta, mikä Tunnustuskirjojemme mukaan (Schmalkaldenin artiklat) on hurmahenkisyyttä ja peräisin sielunvihollisesta.
Näissä raamattudebateissa on mielestäni ongelmallinen piirre: Puhutaan yleisistä periaatteista, mutta samalla kuitenkin hyvin konkreettisista yksityiskohdista ja kysymyksistä sen mukaan, mikä kulloinkin palvelee omia pyrkimyksiä. Tämä on toki ymmärrettävää.
Itse pidän tärkeänä kahta pääsääntöä: 1. Meidän pitäisi aina lähtökohtaisesti alistua Raamatun sanan ”alapuolelle” sen sijaan että asetumme sen ”yläpuolelle”. Lutherin raamattuteologiassa oli – Missouri-synodin uusimman dogmatiikan mukaan – keskeistä juuri järjen käyttäminen Raamatun erittelemiseen eikä sen mestaroimiseen. Raamatun yläpuolelle asetutaan juuri silloin, kun ajatellaan meidän tietävän asiat paremmin kuin Jumala, joka ilmoittaa meille itsensä ja tahtonsa juuri Raamatussa. Tällöin aletaan arvioida Raamattua kritikoiden esimerkiksi oman aikamme arvojen, moraalin, tieteen jne näkökulmasta. Hyvä esimerkki tästä on teologien taipumus asettaa vastakkain Jeesus ja Paavali tai Paavali ja ”Pseudo-Paavali” siten, että Jeesuksen sana olisi enemmän Jumalan sanaa kuin Paavalin ja Paavalin sana arvokkaampaa kuin hänen nimissään kirjoitetut kirjeet. Itse asiassa edes Jeesusta ei välttämättä haluta kuunnella, kun evankeliumeista siivilöidään esiin ”aitoa” ja ”vähemmän aitoa” Jeesuksen sanaa ja kaikkea arvioidaan sitten oman aikamme jostakin sapluunasta käsin. Tietenkin meidän on tärkeää ottaa huomioon nykypäivän kysymyksenasettelut, mutta vastaukset niihin pitäisi etsiä Raamatusta ja suostua niihin eikä selittää Raamatun olevan väärässä. Tällöin Uudesta testamentista nousee esiin muutama hyvinkin keskeinen teema kuten hyväntekeväisyys, seksuaalinen puhtaus ja kunnollinen elämäntapa sekä uskon tunnustaminen.
2. Raamatussa on tietenkin keskeisempää ja kehällisempää sisältöä, vaikka kumpikin on yhtä lailla Jumalan sanaa. Luterilainen linjaus korostaa ns. pienoisevankeliumia – sovitusta, uskonvanhurskautta ja iankaikkista pelastusta – tärkeänä tulkinta-avaimena sekä lain ja evankeliumin ja uskon eroa uskon ja tekojen välisen suhteen tulkinta-avaimena. Usko ja rakkaus -teema tai uskontunnustus ei sekään ole mitenkään huono.
Marko Sjöblom, kiitos sinulle.