Suomen ev.lut. kirkossa on aika löytää sovintoratkaisu samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen ja heidän liittonsa siunaamisen kanssa. Meidän on yhdessä etsittävä kristillistä tietä eteenpäin. Viime vuosien pattitilanne tuossa asiassa ei palvele ketään.
Kirkko on jakautunut tässä asiassa kahtia, mikä heijastuu moneen muuhunkin asiaan. Vaikea ajatella, että vain jompikumpi puoli olisi oikeassa. Sovintoratkaisu muistaa ja ottaa huomioon kaikki kirkon jäsenet.
Edessä on uuden kirkolliskokouksen valinta ensi vuoden helmikuussa. Tuleva kirkolliskokouskausi tarjoaa uuden mahdollisuuden sovinnon löytämiselle. Se voisi olla myös alku laajemmallekin yhteyden etsimiselle – ja löytymiselle! – uskon asioissa.
Vaikka uskon kysymyksissä on tapana olla erimielisiä ja niissä on vahva yksin oikeassa olemisen perinne, on päästävä eteenpäin. On etsittävä yhteistä tietä ja kuljettava sitä. Se edellyttää omasta ”oikeasta” kannasta periksi antamista. On löydettävä sovintoratkaisu ja jatkettava sen kanssa.
Se voi olla odottamattoman vapauttava tunne! On luotettava siihen, että Jumala on meidän kanssamme, myös tänään.
Sovintoratkaisua puolustavat monet perustelut. Ensinnäkin avioliitto ei ole kristinuskon kannalta keskeinen kysymys. Ydin on jossain muualla kuin avioliiton solmimisessa tai sukupuolisessa suuntautumisessa. Pitää satsata mieluummin tärkeämpiin kohtiin ja niihin, jotka meitä yhdistävät. Monien arvostettujen teologien mukaan samaa sukupuolta olevien vihkimiselle ei ole teologisia esteitä.
Toiseksi ihmisten arjen todellisuus kulkee omaa tietään ja on vaara, että virallinen kirkko jää ihmisten elämässä sivurooliin. Osin niin on jo tapahtunutkin.
Kolmas tekijä on tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja lähimmäisenrakkaus. Meidän on ajateltava myös, ja erityisesti heitä, joita tämäkin asia eniten ja henkilökohtaisesti koskee.
Kirkko ei voi – jos on uskollinen opetukselleen – olla vähemmistöjä syrjivä, enemmistön mielen mukaan asettautuva. Kirkon tulee olla heikomman puolella.
Kristittyjen käsitykset poikkeavat, mutta kukaan ei voi kiistattomasti ajatella olevansa yksin oikeassa. Jotkut sanovat, että kyllä, mutta ei vielä. Miksi odottaa? Mitä päätöksen siirtäminen hyödyttää?
Minun uskoni mukaan kyse ei ole siitä, että kirkko mukautuisi ajan tai muodin mukaan, kuten usein väitetään. Sen sijaan on kysyttävä, mitä kristinuskon sanoma tarkoittaa meidän aikanamme.
Kristinuskon syntyaikana yhteiskunta ja ihmisten arki ja tiedot olivat paljolti erilaiset. Emme voi palauttaa vanhaa aikaa vaan meidän on tulkittava Raamattua ja kristinuskoa tässä ja nyt.
Kiitokset blogista.
Voisivatko Saksan evankeliset maakirkot olla meille yhtenä esimerkkinä?
Saksassa kirkoilla ei ole vastaavaa vihkimisoikeutta kuin Suomessa, vaan juridinen avioliittoon vihkiminen tapahtuu siviiliviranomaisissa. Evankelisilla maakirkoilla on oma kirkollinen vihkimistoimituksensa (Traugottesdienst) avioliittoon vihityille.
Aviioliittolain muutos tuli Saksassa voimaan 1.10.2017, mistä lähtien sateenkaariparit ovat voineet solmia avioliiton.
Saksan kahdestakymmenestä maakirkosta kolmessatoista toimitetaan myös sateenkaariparien kirkollinen vihkiminen. Viimeksi vihkimistoimituksen käyttöönotosta päätti Westfalenin maakirkon synodi vajaa viikko sitten.
Westfalenin päätöksen mukaan pappi voi omantunnonsyistä kieltäytyä vihkimästä sateenkaaripareja, mutta seurakunnan on huolehdittava, että vihkiminen voidaan toimittaa. Vastaava omanrtunnonpykälä on voimassa myös useissa muissa maakirkoissa.
Loput kolmetoista evankelista maakirkkoa toimittaa sataankaariavioliittoon vihittyjen siunaamisen.
Myös katolisen kirkon piirissä Saksassa on virinnyt keskustelu sateenkaariparien siunaamisesta.
korjaan virheen:
kahdestakymmenestä evankelisesta maakirkosta kolmetoista toimittaa sateenkaariavioliittojen kirkollisen vihkimisen, loput seitsemän siunaa avioliiton.
Voisivatko Setalaiset toimia esimerkkinä ja perustaa omia seurakuntia. Kuten helluntailaiset ja herätysliikkeet ovat tehneet jo vuosisatojen ajan?
Janhonen voi miettiä, mitä se kertoo meistä kristityistä, jos vastauksemme kaikille vähemmistöille on: painukaa ulos ja perustakaa oma kirkkonne, ette ole tervetulleita tänne.
Näinkö Jeesuskin olisi toiminut?
Kirkko on hajonnut 42 505 eri karsinaan. Eikö tämäkin marttyyri ”vähemmistö” voisi tehdä jotain omaa. Esimerkiksi helluntai seurakunnat ovat olleet suuri siunaus ja menestys monille, vaikka ovat joskus syntyneet protestiksi kirkon meiningille.
Ei kirkko voi olla loputtomasti yhden ”vähemmistön” vankina.
Wernerillä se leikkaa aina yhtä terävästi!
Kirkko voi luopua vihkimisestä ja jättää sen valtion hoidettavaksi. Jurdinen liitto kaikille mahdolliseksi kuten se nyt jo on ja Kirkko voi pitää oman ihmiskäsityksensä voimassa. Kysymys on Kirkossa teologinen, eikä yleiseen mielipiteeseen perustuva.
Ruotsissa mentiin rakkaus teema edellä ja teologinen keskustelu jäi käymättä. Samaa virhettä ei voi toivoa Suomessa käyvän. Tämä ei myöskään ole ihmisarvo kysymys, sillä homoseksuaaleilla on sama ihmisarvo kuin kaikilla ihmisillä.
Kirkon ei tarvitse kieltää tai pyrkiä estämään homoja menemästä juridiseen liittoon, mutta ei Kirkon tarvitse myöskään siunata heidän liittojaan. Näin siis voi ajatella teologian kautta Raamattua tulkiten. Onko tämä ajattelu väärin vai oikein?
Paavolan Hannulta opin tuon, että kirkko ei koskaan luovu vapaaehtoisesti mistään. Joten vihkioikeudesta ei olla luopumassa. Sen sijaan Tulkaa kakki liike tulee samaan omaa asiaansa eteenpäin. Jossain vaiheessa vihkimiset tullaan kirkossa hyväksymään. Sille emme voi mitään. Liberaali opetus yliopistossa on tehnyt tehtävänsä. Raamatun arvovalta on murrettu jo kymmenien vuosien aikana.
On myöhäistä itkeä kun pissit on jo housussa.
”Raamatun arvovalta on murrettu jo kymmenien vuosien aikana.” Ehkä on niin, että arvovalta säilyy, mutta painopiste siirtyy laista evankeliumin puolelle.
Hyvää ajattelua Ismo. (Paitsi, että kirkon ei tarvitse eikä kannata luopua vihkimisestä)
Pekka: Nyt sinun uskosi ja toivosi on vähäinen. Kommunismikin otti valtapiiriinsä lyhyessä ajassa puoli maapalloa, mutta se pysähtyi talvisodan ihmeessä Suomen rajalle. Nyt tämä hullutus on ottanut valtapiiriinsä puoli maapalloa ja sillekin on asetettu raja jonne se pysähtyy. KYLLÄ tämä vielä pysähtyy. Eikä vihkimisiä tulla hyväksymään, koska kirkko ei voi siunata sellaista mitä Jumalan sana tuomitsee.
Werneri ottaa oikein talvisodankin avukseen taistelussaan tuulimyllyjä vastaan. Soso, Werneri, talvisota on meidän kaikkien omaisuutta, ei vain sinun.
Ongelmaan ei ole ratkaisua, jossa jokainen saisi jotakin, jos ei tehdä ideologista muutosta. Kirkon olisi luovuttava asiantuntija asemastaan pelastuksen kysymyksessä. Pitäisi antaa vapaus muodostaa pienempiä henkilöyhteisöjä, jossa sisäinen kontrolli pitää asioista huolen. Kaikille annetaan yhtäläinen arvo ja kirkon tiloja jaetaan jonkin laskurin mukaan kaikille ryhmille. Silloin voidaan toteuttaa Paavalin neuvoa: Kuka sinä olet, joka toisen palvelijaa tuomitset? Omalle isännälleen hän seisoo tai kaatuu! Silloin ei tarvitse tuomita toinen toistaan.
Enpä taida tarvita kirkon asiantuntemusta pelastukseni eteen.
Sovintoratkaisu on kaunis ja hyvä ajatus tulevaisuudelle kirkossamme aviokysymyksessä.
Ilman kirkon päätöksiä, samalla kun osa papistosta samansukupuolisen konsensuksen pyytämisen vahvistamista pitää syntinä, on asia siunauksen mahdollisuuden täyttämisessä se että pappi kuten uskova maallikko maistraatin vahvistaman konsensuksen jälkeen antaa uskovan maallikon siunauksen ilman kirkon ja sen alttarin valtuutusta ja samalla niiden siunausta.
Näin sovintoratkaisu ei löydy sanallisista mahdollisuuksista olla kanssa, yhdessä, mutta ei puolesta, vaan riiti kuivasta asian ymmärtämisestä.
Näin vihkioikeudesta luopuminen tai päätös myönteisestä samansukupuolisen konsensuksen asiasta ovat vaihtoehtoja.
Tämänkin jälkeen vaikeudeksi jäisi papin vaikeus omantunnon kutsussa kieltäytyä moisesta tahdon ilmaisun vahvistamisen pyytämisen täyttämisestä ja siihen suostumisesta.
Helanderin malliin useat innostuivat mutta heiltä jäivät huomaamatta asian statukset.
Toki mahdollisuus on oikeuksissa ja niiden muotoilussa katsoa ainoastaan mies ja nainen kelvollisiksi solmimaan kirkon vahvistaman konsensuksen avion asiassa kun muuten kelpoisuudet täyttyvät.
Voisi ajatella myös kirkkolain viilaamista avioasiaa koskien seuraavasti: Suomen Evankelisluterilainen kirkko vihkii pyynnöstä edellytysten täyttyessä vain mies- ja naispareja.
Tässä olisi oiva kompromissin malli.
Suurin osa papeista on valmis vihkimään samansukupuolisia avioliittoon. Omantunnonarat voivat kieltäytyä, näin se menee asepalveluksessakin.
Sanoihan se Luteruskin, ettei ihmisen ole hyvä toimia omaatuntoaan vastaan.
Seurakuntalaisen näkökulmasta ei muutosta kirkon toimintaa ole näköpiirissä. Samalla tavalla voimme toimia , kuin tähänkin asti. Messuihin osallistumista tuskin tällä asialla on vaikutusta. Jollei nyt sitten joku innostu saarnoissa tätä asiaa nostamaan esiin. Sitä varmaankin ilmenee, mutta asian voi korjata sillä, että itse välttää näitä tilanteita. Sopu voidaan säilyttää, mutta yhteisymmärrystä ei tulla saavuttamaan.
Lakaistaan ongelma maton alle, näinhän kirkossa tehdään. Perinteisesti ja kaikkssa asioissa: pedofiliassa, taloudellisissa väärinkäytöksissä, epärehellisyydessä,…
Meni vähän ohi, mutta Hentilän Jormalle kysymys. Kirjoitit kommentissasi ensin, että ”Saksassa kirkoilla ei ole vastaavaa vihkimisoikeutta kuin Suomessa, vaan juridinen avioliittoon vihkiminen tapahtuu siviiliviranomaisissa. Evankelisilla maakirkoilla on oma kirkollinen vihkimistoimituksensa (Traugottesdienst) avioliittoon vihityille.” ja sen jälkeen että ”Saksan kahdestakymmenestä maakirkosta kolmessatoista toimitetaan myös sateenkaariparien kirkollinen vihkiminen”. Siis ensin että ei ole vihkimisoikeutta ja sitten että toimitetaan vihkimisiä. Voitko selventää, onko ne vihkimisiä vai niitä Traugottesdiensteja?
Tämä uskollisuuslupaus Jumalan silmien alla tahtomisessa ja palvelussa onkin mielenkiintonen asia. Voisikohan tästä meillekin syntyä jotakin.
Kolmessatoista evankelisessa maakirkossa on sekä eri että samaa sukupuolta olevien avioliitolle kirkollinen vihkimistoimitus (Traugottesdienst).
Kaikki avioliitot vihitään juridisesti henkikirjoittajalla (Standesamt).
Markku: Kiitos hienosta kirjoituksestasi! Siihen on helppo yhtyä ja ajattelin itse asiassa krijoittaa samantyylisen kirjoituksen, mutta en ehtinyt.
On hyvä muistaa, että meidän ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä tai ajatella kaikesta samoin, mutta silti voimme pyrkiä yksimielisyyteen tai yksituumaisuuteen, ei tarvita samanmielisyyttä. Voimme pyrkiä ykseyteen eli kulkemaan yhdessä erilaisista näkemyksistä huolimatta. Tämä on kirkossa olennaista: ykseys ja yhdessä kulkeminen erilaisuudessa ja siitä huolimatta ja sen tähden!
Toivo: Mitä jos pitäisit paikkakunnallasi oman tilaisuuden samansukupuolisille ja aloittaisitte oman työn? Kuinka paljon väkeä tulisi paikalle ja voisiko siitä syntyä yhteisö joka menestyisi?
Werner: Ei tarvita tilaisuuksia samansukupuolisille erikseen. Tarvitaan sitä, että kaikki ihmiset voivat olla kirkossa sen täysivaltaisina ja toisten kanssa tasavertaisina jäseninä niin, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla. Ei siis erotella taustan tai sukupuolisen suuntautumisen tai suuntautumattomuuden perusteella tai minkään muunkaan näihin verrattavan perusteella.
Toivo, kiitod! On mukava kohdata täälläkin järjen ääni.
Samaa mieltä, että kirkossa pitää etsiä tähän teemaan sovintoa. Emme voi vain ikuisesti riidellä – siihen ei todella ole varaa samalla kun väki eroaa kirkosta ja valuu uususkontoihin.
Olen ehdokkaana kirkolliskokoukseen ja sen tiimoilta olen julkaisemassa kompromissiehdotusta kirkon avioliittokiistaan. En voi sitä vielä kertoa, koska emme ole ryhmänä asiasta neuvotelleet mutta pian kuitenkin. Uskon, että ratkaisumme on hyväksyttävissä sekä konsu- että liberaalisiivessä.
Tämän kirjoituksen kompromissi ei ole mahdollinen, koska se edellyttäisi vakaumuksen joustamista – ja juuri siihen kumpikaan osapuoli ei ole valmis.
Erilaisina yhdessä kulkemisessa on meillä kirkossa todella opeteltavaa. Kokemukset eivät ole kovin kannustavia. Virkakysymyksessä aikanaan todettiin, että erilaisina voimme kulkea yhdessä, mutta miten sitten kävi. Siksi varmasti monen pelko on, että sama tilanne toistuu.
”Virkakysymyksessä aikanaan todettiin, että erilaisina voimme kulkea yhdessä, mutta miten sitten kävi.” MIten sinun näkökulmastasi katsottuna sitten kävi? Kenelle ei yhteinen kulkeminen sopinutkaan?
Se, että toisella tavalla toimiville sanotaan: Näin te ette voi toimia. Kun silloin ajateltiin, että erilaisuus olisi jollakin tasolla hyväksyttävää myös käytännön toiminnassa.
Tuo on totta, mitä, Pekka, sanot: ”Erilaisina yhdessä kulkemisessa on meillä kirkossa todella opeteltavaa.” On ehkä kuitenkin myös kannustavia kokemuksia. Pitkälti yli sata vuotta kirkossa oli jyrkkiä näkemyseroja eronneiden vihkimisestä. Vastustajat vetosivat Vapahtajan sanoihin, kannattajat taas Kristuksen rakkauteen. Käytännössä pappien sallittiin vihkiä eronneet tai olla vihkimättä. Ainakaan juuri keitään ei tuomittu vihkimättömyydestä; parissa tiedossa olevassa tapauksessa tuomioon liittyi muitakin syitä kuin vihkimättömyys. Minusta tämä on kannustava kokemus yhdessä kulkemisesta.
On kuitenkin valtava ero, että eronneet edelleen vihitään miehen ja naisen väliseen avioliittoon kuin kokonaan uusi kategoria joka ei ole enää oikea avioliitto.
Ero on vähän samanlainen kuin maallisella puolella kauramaito ja kasvisliha. Kauppias niin kovasti tahtoisi myydä kauravettä ”maitona” ja kasvismuusia ”lihana” jos vaikka saisi paremman hinnan.
”Silloin ajateltiin, että erilaisuus olisi jollakin tasolla hyväksyttävää myös käytännön toiminnassa.” Miten kuljetaan yhdessä niin, että hyväksytään myös se, että ei kuljetakaan yhdessä? Yhdessä kulkeminen on mielestäni nimenomaan käytännön toimintaa. Olen ymmärtänyt, että yhdessä kulkeminen Lestadiolaisten kanssa sujuu juuri sen vuoksi jokseenkin ongelmattomasti, että se toimii käytännössä erimielisyyksistä huolimatta.
Martti Pentti” Miten kuljetaan yhdessä niin, että hyväksytään myös se, että ei kuljetakkaan yhdessä?”
Hyvä kysymys? Lestadiolaisten kanssa sujuminen taitaa toimia juurikin siksi, että liike on niin suuri, ettei kirkon johto uskalla ottaa samanlaista kantaa liikkeen toimintatapoihin, kuten ”pienemmissä liikkeissä.”
Tarkoitin lestadiolaisten toimintaa kirkon työntekijöinä. He eivät tietääkseni kieltäydy työtehtävistä vaikka ne olisivat heidän ajatusmaailmalleen vieraita.
Niin, tietääkseni SRK:lle riittää, että naispapit eivät saarnaa rauhanyhdistyksellä, eivätkä Suviseuroissa. Miten asia lienee sitten SRK:n kirkkopyhissä?
Mutta voi olla niinkin, että tänä aikana kynnys haastaa pappi oikeuteen hänen toiminnastaan on toisenlainen kuin vaikka vielä 30 vuotta sitten.
Pekka K.,
jos ajattelet, että pappi haastettaisiin käräjille siksi, ettei hän suostu vihkimään sateenkaaripareja, niin voin sanoa, ettemme edes huoli vihkijäksi vastahakoista tai kieltäytyvää.
Mutta Suomessa on paljon 1-pappisia seurakuntia. Ja asia voi hyvin edetä niinkin, että asia tulee vihkimistä pyytäville yllätyksenä ja he kertovat siitä toimittaja -tutulleen, jolloin asiasta tulee julkinen ja sen jälkeen asiat helposti lähtevät etenemään asianomaisista riippumatta. Ja varmasti myös vihkipareissa on niitäkin, jotka eivät jättäisi asiaa sikseen.
”He kertovat siitä toimittajatutulleen, jolloin asiasta tulee julkinen.” Tällaisen asian tulisikin olla avoimesti julkinen alusta lähtien.
Jos asia tulee julkiseksi, vihkimisestä kieltäytyvä voi julkisesti perustella näkemyksensä ja todeta, että hänellä on kirkon päätöksen mukaan oikeus olla vihkimättä.
Nimittäin kun sateenkaariparien vihkimisestä lähitulevaisuudessa päätetään, päätös mitä varmimmin sisältää omantunnonklausuulin.
Mahtaako omantunnonklausuuli olla sellainen, että se pätee myös oikeudessa? Luulen, että se on aika vaikea toteuttaa.
Omantunnon lausuma vaikka sitten Piispojen kompromissiesityksessä ilman kirkon päätöksiä on mahdoton.
Ei voi olla osan papeista asiaa pitävän siunauksellisena, ja osan syntisenä.