Piispa emerita Irja Askola kuvasi, miten kirkon edustajat poistuvat kokouksista turhautuneina, väsyneinä ja rikkirevittyinä (Kotimaa 14.8.). Jäin pohtimaan näitä sanoja palatessani uuden kirkolliskokouksen ensimmäiseltä istuntoviikolta.
Seuratessani edustajien kommentteja Turussa ja keskustelua sosiaalisessa mediassa on pakko todeta, että Askola osuu asian ytimeen. Tällä kertaa turhautumista on ilmassa enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.
Suomi ja koko maailma on keskellä vakavaa kriisiä. Kirkon jäsenet ja sidosryhmämme – mukaan lukien valtio – odottavat, että kirkon voimavarat suuntautuisivat ulospäin. Henkistä hätää ja hengellistä kyselyä on ympärillämme poikkeuksellisen paljon. Koronakriisi on lamaannuttanut seurakuntien normaalia toimintaa. Palaavatko jäsenemme enää ruutujen äärestä jumalanpalveluksiin ja muihin seurakuntien tilaisuuksiin? Vai vieraantuvatko ihmiset yhä kauemmaksi kirkosta? Kriisin aikana on kehitetty luovia toimintamalleja. Miten niitä voidaan jatkaa ja levittää?
Koronakriisi koettelee ankarasti jo ennestään taloudellisissa vaikeuksissa olevia seurakuntia. Seurakuntarakenteen uudistamiselle on nyt vielä enemmän tilausta kuin silloin, kun edellistä rakenneuudistusta yritettiin. Miten nämä tulevaisuuden näköalat olivat esillä Turun kirkolliskokouksessa?
Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi ties monesko kierros avioliittokeskustelua. Yleensä keskustelua vaitonaisina seuraavat lainopilliset asiantuntijat ilmaisivat voimattomuutensa. Johtajuuden puute kuljettaa kirkkoa kuin ajopuuta kohti suuntaa, jota kukaan ei halua.
Piispojen kyvyttömyys tuoda esille aito kompromissiratkaisu kiihdytti kehitystä, jossa kirkolliskokous jakautuu kahteen jyrkkärajaiseen leiriin. Pahimmillaan tämä johtaa umpikujaan muissakin kysymyksissä. Kaikkia ehdotuksia ja kaikkea sanottua tulkitaan avioliittokysymyksen jakolinjojen kautta. Viime kirkolliskokouskaudella tämä näkyi muun muassa kansliapäällikön valinnassa. Tällä kertaa jakolinjat tulivat esille kirkon tulevaisuuden kannalta vähäpätöisessä kysymyksessä kenttäpiispan asemasta.
Kirkon monimutkainen ja omaleimainen hallintomalli antaa piispoille poikkeuksellisen suuren vallan, jos he vain uskaltavat sitä käyttää muutenkin kuin kulisseissa. Piispainkokous totesi epämääräisesti: ”Tilanteessa, jossa piispainkokouksen jäsenet päätyisivät syystä tai toisesta joustamaan parhaana pitämästään mallista, pitää enemmistö heistä toiseksi parhaana mallina mallia 3. (avioliittokäsitys ei muutu mutta papit voivat halutessaan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja).”
Avioliittokeskustelussa vain viisi piispaa käytti puheenvuoron. Heistäkin vain piispa Teemu Laajasalo on kertonut, miten hän menettelee samaa sukupuolta olevia pareja vihkivien pappien kohdalla. Jos ei nyt, niin milloin piispat olisivat valmiita joustamaan ja millä perusteilla? Lohduttominta tilanteessa on se, ettei tällä hetkellä ole nähtävissä mitään ulospääsyä jos sellaiseksi ei lueta odotettavissa olevaa korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä.
Tässä tapauksessa päätösvalta kirkkoa koskevassa asiassa luovutetaan kirkon ulkopuolelle. Siksi pyydän kaikkia piispoja kertomaan avoimesti kantansa ja yhteisesti suosittelemaan jotain samaa sukupuolta olevien vihkimisen mallia ennen kuin korkein hallinto-oikeus tekee päätöksensä. Kirkossa on niin kovin paljon muuta kiireellistä keskusteltavaa ja sovittavaa. Avioliittoasiassa on vihdoin syytä päästä eteenpäin.
Kirsi Hiilamo
Kirkolliskokousedustaja, Helsingin hiippakunta. Kirjoitus on julkaistu 21.8. ilmestyneessä Kotimaassa.
Piispojen esittämä malli 3, siis että avioliitto pidetään miehen ja naisen välisenä, mutta yksittäisille papeille annataan vapaus vihkiä homopareja on minusta aika lapsellinen. Ei kai kukaan vakavasti usko, että ne, jotka tässä tavoittelevat” tasa-arvoa” lopulta tyytyisivät tähän?
Tällainen esitys lähinnä kuvaa sitä, miten sekaisin tässä ollaan. Sekaisin kuyin seinäkellot. Surullista.
Hämäläinen: ”Ei kai kukaan vakavasti usko, että ne, jotka tässä tavoittelevat” tasa-arvoa” lopulta tyytyisivät tähän?”
No eipä tietenkään. Pitäisikö uskoa? Ja jos pitäisi, niin miksi ihmeessä? Eihän semmoinen mitään tasa-arvoa ole.
Nykyisin ”tasa-arvo” ymmärretään ilmeisesti siten, että kaikilla täytyy olla kaikissa asioissa täsmälleen samat oikeudet. Toisin sanoen, kaikki menettää merkityksensä.
Sari. ”Nykyisin “tasa-arvo” ymmärretään ilmeisesti siten, että kaikilla täytyy olla kaikissa asioissa täsmälleen samat oikeudet.
Aivan, ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” olivat Ranskan vallankumouksen iskusanoja, ja niiden mekaaninen toistaminen siivitti giljotiinin käyttöä. Tällainen ”tasa-arvon” tavoittelu on alusta asti ollut aika simppeliä touhua eikä perustu kovin nyansoituun ihmiskäsitykseen. Se on samalla pelottava esimerkki huonojenkin aateiden valtavasta voimasta kun niiden levittämseen on käytössä tehokas propagandakoneisto.
”’Vapaus, veljeys ja tasa-arvo’ olivat Ranskan vallankumouksen iskusanoja, ja niiden mekaaninen toistaminen siivitti giljotiinin käyttöä.” Tuo on kovin yksinkertaista ja tarkoitushakuista historiantulkiuntaa. Tiedät sen itsekin, Antti Hämäläinen. Nuo iskusanat ovat edelleen eurooppalaisen kansanvallan tunnuksina vaikka giljotinien aika on kaukana takana päin. Ihanteita symboloivat värit, sininen, valkoinen ja punainen, liehuvat monen maan lipussakin. Krzysztof Kieślowskin elokuvatrilogia kertoo, mistä on kysymys.
Pentti ”Nuo iskusanat ovat edelleen eurooppalaisen kansanvallan tunnuksina vaikka giljotinien aika on kaukana takana päin”.
Eihän tämä mtään historian tulkintaa ole, mutta ei goljotiinien aika ole minnekään kadonnut. Nythän kauloja katkotaan hieman erilaisell tavalla, median ja yleisen mielipiteen manipuloimisen avulla jne. Giljotiinit ovat vain erilaisia, mutta siellä missä ihmiset toimivat simppelien aatteiden motivoimana ei peli ole koskaan puhdasta vaan vastustaja saatetaan huonoon valoon keinoja kaihtamatta. Kristillisessä työssä taas tarkoitus ei koskaan pyhitä keinoja,
”Nythän kauloja katkotaan hieman erilaisella tavalla, median ja yleisen mielipiteen manipuloimisen avulla jne.” Eiköhän giljotiinin terä ja median maalittaminen ole sentään kovin eri asioita.
Mikään uskonto tai ideologia sinänsä ei ole syynä väkivaltaan vaan sen kannattajien kiihko. Se on aiheuttanut hirveitä asioita niin uskontojen kuin uskonnottomuudenkin nimissä.
Keskustelu ”sakenee”. Keskusteluja ja ns. ”globaalia kirkkoa” seuraten on pakko todeta, että parempi sopu on vallinnut niissä kirkkokunnissa, jotka eivät ole lähteneet ollenkaan muuttamaan Jeesuksen avioliitto-opetusta.