Piispa emerita Irja Askola kuvasi, miten kirkon edustajat poistuvat kokouksista turhautuneina, väsyneinä ja rikkirevittyinä (Kotimaa 14.8.). Jäin pohtimaan näitä sanoja palatessani uuden kirkolliskokouksen ensimmäiseltä istuntoviikolta.
Seuratessani edustajien kommentteja Turussa ja keskustelua sosiaalisessa mediassa on pakko todeta, että Askola osuu asian ytimeen. Tällä kertaa turhautumista on ilmassa enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.
Suomi ja koko maailma on keskellä vakavaa kriisiä. Kirkon jäsenet ja sidosryhmämme – mukaan lukien valtio – odottavat, että kirkon voimavarat suuntautuisivat ulospäin. Henkistä hätää ja hengellistä kyselyä on ympärillämme poikkeuksellisen paljon. Koronakriisi on lamaannuttanut seurakuntien normaalia toimintaa. Palaavatko jäsenemme enää ruutujen äärestä jumalanpalveluksiin ja muihin seurakuntien tilaisuuksiin? Vai vieraantuvatko ihmiset yhä kauemmaksi kirkosta? Kriisin aikana on kehitetty luovia toimintamalleja. Miten niitä voidaan jatkaa ja levittää?
Koronakriisi koettelee ankarasti jo ennestään taloudellisissa vaikeuksissa olevia seurakuntia. Seurakuntarakenteen uudistamiselle on nyt vielä enemmän tilausta kuin silloin, kun edellistä rakenneuudistusta yritettiin. Miten nämä tulevaisuuden näköalat olivat esillä Turun kirkolliskokouksessa?
Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi ties monesko kierros avioliittokeskustelua. Yleensä keskustelua vaitonaisina seuraavat lainopilliset asiantuntijat ilmaisivat voimattomuutensa. Johtajuuden puute kuljettaa kirkkoa kuin ajopuuta kohti suuntaa, jota kukaan ei halua.
Piispojen kyvyttömyys tuoda esille aito kompromissiratkaisu kiihdytti kehitystä, jossa kirkolliskokous jakautuu kahteen jyrkkärajaiseen leiriin. Pahimmillaan tämä johtaa umpikujaan muissakin kysymyksissä. Kaikkia ehdotuksia ja kaikkea sanottua tulkitaan avioliittokysymyksen jakolinjojen kautta. Viime kirkolliskokouskaudella tämä näkyi muun muassa kansliapäällikön valinnassa. Tällä kertaa jakolinjat tulivat esille kirkon tulevaisuuden kannalta vähäpätöisessä kysymyksessä kenttäpiispan asemasta.
Kirkon monimutkainen ja omaleimainen hallintomalli antaa piispoille poikkeuksellisen suuren vallan, jos he vain uskaltavat sitä käyttää muutenkin kuin kulisseissa. Piispainkokous totesi epämääräisesti: ”Tilanteessa, jossa piispainkokouksen jäsenet päätyisivät syystä tai toisesta joustamaan parhaana pitämästään mallista, pitää enemmistö heistä toiseksi parhaana mallina mallia 3. (avioliittokäsitys ei muutu mutta papit voivat halutessaan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja).”
Avioliittokeskustelussa vain viisi piispaa käytti puheenvuoron. Heistäkin vain piispa Teemu Laajasalo on kertonut, miten hän menettelee samaa sukupuolta olevia pareja vihkivien pappien kohdalla. Jos ei nyt, niin milloin piispat olisivat valmiita joustamaan ja millä perusteilla? Lohduttominta tilanteessa on se, ettei tällä hetkellä ole nähtävissä mitään ulospääsyä jos sellaiseksi ei lueta odotettavissa olevaa korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä.
Tässä tapauksessa päätösvalta kirkkoa koskevassa asiassa luovutetaan kirkon ulkopuolelle. Siksi pyydän kaikkia piispoja kertomaan avoimesti kantansa ja yhteisesti suosittelemaan jotain samaa sukupuolta olevien vihkimisen mallia ennen kuin korkein hallinto-oikeus tekee päätöksensä. Kirkossa on niin kovin paljon muuta kiireellistä keskusteltavaa ja sovittavaa. Avioliittoasiassa on vihdoin syytä päästä eteenpäin.
Kirsi Hiilamo
Kirkolliskokousedustaja, Helsingin hiippakunta. Kirjoitus on julkaistu 21.8. ilmestyneessä Kotimaassa.
Jumala on ilmoittama tahto löytyy pyhästä Raamatusta. Oikeat piispat ja papit kunnioittavat Jumalan tahtoa, eikä lähde sooloilemaan. Oikeaa oppia ja käytäntöjä piispojen pitäisi pitää kiinni ja opettaa. Harhaoppia pitäisi kirkon vastustaa.
Siis
Jumalan ilmoittama tahto . . .
Jukka Kivimäki ja Antti Hämäläinen. Meillä on herkästi taipumus ajatella, että jokin määrätty vuosikymmen olisi ollut kirkkomme ”kulta-aikaa”, johon olisi syytä jäädä. Näinhän se ei ole; joka ajalla on ollut omat vääristymänsä. Herramme ei muuten rukoillut kristittyjen yhteydestä ”että he yhdessä olisivat” vaan ”että he yhtä olisivat”. Olen kyllä vähän samoilla linjoilla Antin ehdotuksen kanssa. Käytännöllinen tuo ratkaisu olisi. Kysymys on kuitenkin siitä, että kirkon ykseys on ihan alkuvuosisadoista asti ollut perustuntomerkki.: tunnustamme YHDEN, pyhän, yhteisen ja apostolisen seurakunnan/kirkon.
Sitten on kysymys myös siitä, että spn-avioliittoon vihkimistä haluavat ajattelevat olevansa kirkon reformaattoreita ja suorastaan Pyhän Hengen asialla. Tässä katsannossa me kuulumme ”historian roskatunkiolle” taantumuksellisina ja rakkaudettomina. Vähän niin kuin eronneiden vihkimistä karttaneet, avoliitossa eläneiden kummien torjujat sekä naispappeuden torjujat. Jos me nyt vain todistaisimme oman käsityksemme puolesta ja kantaisimme sen ristin, jota joudumme näiden leimojen kanssa kärsimään (?)
Minun näkemys kirkon yhteydestä ei perustu siihen, että ainoastaan tietynlaisen organisaation koossapysyminen olisi tällaista yhteyttä. Jos kirkko jakautuu, tietysti yhteydet sen jälkeen muodostuvat entisten riitapukarien välille ja näin yhteys jatkuu uudesta lähtökohdasta käsin, missä ei ketään pakoteta uskomaan vastoin tahtoaan johonkin mikä tuntuu epäluontevalta tai jopa väärältä.
Korkein hallinto-oikeus voi päätöksessään katsoa kysymystä lainhoito-oikeuden tarpeellisuudesta kirkollisessa vihkimisessä kun kirkko ei ymmärrä lainhoito-oikeutta seuraavan myös lainhoito velvollisuuden kohdella Ihmisiä samanarvoisesti Eduskunnan päätöksen jälkeen.
Näin en päätöksen usko koskevan pelkästään asiaa tekemättä jättämisen rangaistuksi tulemisesta.
Luterilainen kirkko on nyt jo niin pieni maailmassa, että pitäis päästä sovintoon ja jatkaa turvallista mallia. Alituinen muutoksenhaku ei ole tervettä. Kannattais lauhottua ja lukea huolella Uusi Testamentti ja pitäytyä Jeesuksen opetukseen. Siinä se!
Turvallinen malli meillä oli yhtenäiskulttuurin aikana. Nyt kuitenkaan pitkään aikaan ei ole ollut mitään turvallista mallia missään. Ja pelkäänpä että mennyt maailma ei tässä mielessä enää palaa. Paljon todennäköisempää minusta on, että todella sekavat ajat ovat vielä edessäpäin. Tämän minusta voimme myös lukea Uudesta Testamentista Matt 24 alkaen jakeesta4 eteenpäin:”Katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä”.
Juuri näin. Augsburgin tunnustus sekä Vähä katekismus hyvinä yhteenvetoina Uuden testamentin keskeisestä sanomasta.
”Katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä”.
Sehän tässä on hankalaa, kun ei tiedä mistä suunnasta se eksytys oikein tulee…
Antti Hämäläinen. Tässä on siis se juju, että kristityt on kutsuttu yhteen, yhteiseen uskoon yhdessä kirkossa. Uskonoppia ja omakohtaista uskoa ei voi erottaa toisistaan. Kirkko ei ole vain ulkoinen organisaatio vaan ennen kaikkea samalla tavalla uskovien yhteisö. Nykyinen tilanne, jossa perustetaan yhä uusia seurakuntia ja suuntauksia keskenään eriävine oppeineen samalla kun esim. Suomen kirkon sisällä on keskenään täysin vastakkaisia näkemyksiä on hyvin ongelmallinen. Tietystikään tuo yhteinen usko ei tarkoita sitä, että kaikki kristityt ymmärtävät jokaikisen uskonkohdan prikulleen samalla tavalla. Mutta: ”Yksi usko, yksi kaste, yksi Herra ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikissa”.
Marko. ” Nykyinen tilanne, jossa perustetaan yhä uusia seurakuntia ja suuntauksia keskenään eriävine oppeineen samalla kun esim. Suomen kirkon sisällä on keskenään täysin vastakkaisia näkemyksiä on hyvin ongelmallinen”.
Aivan, meillä Suomessa on perinteisten vapaiden suuntien rinnalle tullut yli parisataa uudenlaista karismaattista seurakuntaa. Kukaan ei enää ota niistä selvää. Mutta että sekavuus lisääntyy on aivan varmaa. Minun henkilökohtainen ratkaisu on jo vuosikymmeniä ollut: ”Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä,…,Joh 15:7. Tämä Kristuksessa ja hänen sanassaan pysyminen näin henkilökohtaisena ratkaisuna ja vastuunottona omasta hengellisestä elämästä. Kun teemme näin emme ole niin helposti höpläytettävissä. Taas ihmiset jotka haluavatkin vain tulla johdatelluiksi voivat tänään helposti päätyä erilaisten harhojen vaikuttamiksi tai jopa sellaisten valtaan.
Tämä tässä on vaarana, että seurakuntia alkaa syntyä kuin sieniä sateella, eikä enää tiedä, kuka opettaa mitäkin, jos kirkko alkaa hajota. Eipä tosin taida tietää nytkään…
Silloin tulee viimeistään sellainen olo, että ei halua kuulua enää mihinkään kirkkoon.
Tuo Kristuksessa ja Hänen sanassaan pysyminenkin on jo melko hämärä käsite, kun ei enää tiedä, että
missä ”sanassa”, lain vai evankeliumin…
Kari. ”Tuo Kristuksessa ja Hänen sanassaan pysyminenkin on jo melko hämärä käsite, kun ei enää tiedä, että missä “sanassa”, lain vai evankeliumin…”.
Kun viivymme vaikkapa pari tuntia päivässä Herramme edessä riukouksessa Sanaa tutkiskellen ja annamme Pyhän Hengen uudistaa mieltämme ja ajatteluamme kyllä tämä pitää meidät hengellisesti terveinä. Sitten seurakunnassa kannattaa kaikkien käydä, koska kuulumme yhteen muiden kanssa. Minun kokemus on, että huonokin seurakunta on parempi kun ei mitään seurakuntaa. Jos oma hengellinen elämämme on kunnossa voimme käydä huonossakin seurakunnassa ilman että se välttämättä kovasti vahingoittaa meitä.
Vaan jos Pyhä Henki vahvistaa toiseen suuntaan kuin ”tosiuskovaiset” saarnaavat…
Onko järkeä käydä seurakunnassa, joka ”vain vähän vahingoittaa”?
Näinä aikoina tuo yhteenkuuluminenkin on pitkälti täällä keskustelun varassa.
Eikä täältäkään löydy juuri muuta kuin väittelyä ja vastaansanomista…
Kari.” Onko järkeä käydä seurakunnassa, joka “vain vähän vahingoittaa”?”
On paljon seurakuntia, jotka voivat vahingoittaa pahasikin, siis silloin on kysymys lahkoista. Kun aikanaan tulin uskoon menin mukaan tavalliseen ev.lut. seurakuntaan. En ollut kovin kauan mukana kun ymärsin ja näin millainen sisäpiiri siellä toimi. Tämä oli mielestäni selvää lahko kirkon sisällä, jossa siis käytettiin valtaa ikävällä ja tuhoisalla tavalla. Olen sitten toki nähnyt parempiakin seurakuntia.
Kovin on yhdyntäkeskeinen joidenkin keskustelijoiden näkemys rakkaudesta ja sen osoittamisesta. Sellaisten vanhojen pariskuntien, joilla yhdyntä ei fyysisten rajoitteiden vuoksi onnistu, pitäisi sitten tämän logiikan mukaan erota?
Seija, mitä jos kirjoittaisit vain mitä itse ajattelet ja millä perusteella.
Asia on selitetty vaikka kuinka monta kertaa, eikä todellakaan ole kyse siitä, että rakkaus olisi yhtä kuin yhdyntä.
Se tässä onkin absurdia, että ensin syytetään siitä, että ”tuomitaan toisten rakkaus”, ja sitten kun asia selitetään, niin syytetään siitä, että ”näkemys rakkaudesta on yhdyntäkeskeinen”.
Eli, kerro oma kantasi sen sijaan että vinoilet toisille. Sopisiko?
”Sellaisten vanhojen pariskuntien, joilla yhdyntä ei fyysisten rajoitteiden vuoksi onnistu, pitäisi sitten tämän logiikan mukaan erota?”
-Lisäksi, ei kannata eikä tarvitse esittää tyhmiä kysymyksiä.
Kenenkään ei tarvitse erota. Kaksi miestä tai kaksi naista voi elää keskenään aivan rauhassa. Siihen ei ole kukaan puuttumassa.
Absurdia on sekin, että tässä kohdassa aletaan vaatia sitä että puututaan. ”Miten homoparien pitäisi sitten elää”? 🙂
Ei ole mitään syytä puuttua ihmisten yksityiselämään. Mutta avioliitto on miehen ja naisen, syistä jotka on jo selitetty. Tähän voi sitten vastata perusteluilla miksi avioliitto on omasta mielestä (myös) kahden miehen tai kahden naisen välinen.
Eli keskustella, huutelun sijaan.
Sari: Sinulle on noin tuhanteen kertaan selitetty sekä minun että monien, monien muiden toimesta, miksi avioliitto voi olla ja on myös kahden samaa sukupuolta olevan henkilön välinen liitto, joten enpä jaksa toistaa itseäni enkä muita. Vahinko, että toisten perustelut valuvat mielestäsi kuin vesi hanhen selästä.
Ja kiitos jo etukäteen: en halua kommenttia, jossa kerrot, että jos homojen,niin sitten pedofiilien, polyamorikkojen, sukurutsausta harrastavien ja mitä niitä kaikkia sinun vakiolistassasi onkaan, täytyy päästä naimisiin.
”Sinulle on noin tuhanteen kertaan selitetty sekä minun että monien, monien muiden toimesta, miksi avioliitto voi olla ja on myös kahden samaa sukupuolta olevan henkilön välinen liitto, joten enpä jaksa toistaa itseäni enkä muita.”
-Seija. Tarkoitin vain, että jos et halua perustella, et jo selitettyä tai ylipäätään, niin miksi puuttua keskusteluun ollenkaan, vinoilemalla, pilkkaamalla ja esittämällä typeriä ja turhia kysymyksiä, mukamas tosissaan.
Jos ei ole sanottavaa, ja jos tuntuu ettei mene perille, niin on kaksi vaihtoehtoa: joko selität asiaa yhä uudestaan (olen itse valinnut sen tien) tai sitten jätät sikseen.
”en halua kommenttia, jossa kerrot, että jos homojen,niin sitten pedofiilien, polyamorikkojen, sukurutsausta harrastavien ja mitä niitä kaikkia sinun vakiolistassasi onkaan, täytyy päästä naimisiin.”
-ja tätähän en ole koskaan väittänytkään. 🙂
Olisiko nyt parempi lopettaa. Minä kirjoitan mitä kirjoitan. Voit vastata siihen tai olla hiljaa.
Pahoittelut, Seija. Ei olisi tietenkään pitänyt kommentoida mitään viestiisi. Koska pelkkä provohan se oli…
Sanotaan kuitenkin vielä että olen lukenut ja ymmärtänyt sinun perustelusi spn vihkimisille. Homoparien täytyy saada kirkollinen vihkimys ”koska rakkaus”.
Eli kyse ei ole siitä että ”selitykset ovat menneet kuin vesi hanhen selästä”. Tuohan ei ole vaikea ymmärtää eikä vaadi kummempaa semittämistä. Tai oivalluskykyä… 🙂
”Minäminä-keskeiset opetukset” ovat nyt olleet muotia. Ne ovat pelkkää yksilökeskeistä harhaoppia. Oikea sielunhoidollinen julistus on Kristuskeskeistä. – Mitä avioliittoon tulee, se on miehen ja naisen välinen elinikäinen ja kaksipuolinen sopimus. – Sanan ottaminen muihin liittoihin, on väärin. Muut liitot voisivat olla esimerkiksi ystävyys- tai yhdessäasumisliittoja. ”Avioliittokäsite” on niin pitkän perinteen vahvistama (Rooman laki v. 631 j.Kr.), että sitä ei voi varastaa muuhun tarkoitukseen.
Totta. Piispat kirjoittaa ties mitä, vaikka kristillinen avioliitto on aina yhden miehen ja yhden naisen välinen elinikäinen liitto. Kiitos Valma selkeästä kommentista.
Avio on suomalainen sana, joka lienee sukua laatusanalle avoin. Sillä tarkoitettaneen liiton julkisuutta. Roomalainen laki on varmaankin käyttänyt sanaa matrimonium, joka on sukua äitiä merkitsevälle materille. Isästä pater on muodostettu käsite patrimonium, joka tarkoittaa perintöä. Matrimonium on taannut, että perintö on siirtynyt laillisille jälkeläisille.
Juuri näin. Mooseksen laki kertoo paljon perimisestä, perintökaaresta, joka sisältyy avioliittolakeihin. Avioliitto oli avoin sitoutuminen toiseen ihmiseen, jolloin varmistetaan, että perintö menee oikeaan kohteeseen.
Kun kirkko otti hoitaakseen avioliiton, se samalla sakramentalisoi sen omaan työkalupakkiinsa. Siten avioliiton kautta kirkko pääsi ihmisten makuuhuoneisiin, mutta mikä tärkeintä, pystyi puuttumaan aatelisten ja kuninkaiden avioliittoihin eli asettui maallisia kuninkaita korkeammalle, esivallan yläpuolelle. Kirkollisen avioliiton idea oli ja on edelleen raadollinen. Kyse on silkasta vallasta, josta kirkko ei halua eikä pysty luopumaan.
Avioliiton alkuperäinen idea toteutuu Suomessa vain maistraatissa, jossa ollaan Jumalan kasvojen edessä siinä missä kirkossakin.
Katselin nuorena elokuvan Paluu apinoiden planeetalle, sen originaalin. Lopussa paljastuu, että kultti on tehnyt atomipommista pyhän liittämällä siihen uskonnollisia riittejä. Samoin toimii kirkollinen avioliitto. Nykyisin tosin ihmiset menevät pääosin kirkossa naimisiin saadakseen esiin ulkoista loistoa ja samalla tulee osalliseksi isien perinteestä. Se on hyvä. Mutta miksi kirkko sulkee ovensa joltakin ihmisryhmältä ja harjoittaa apartheidiä?
Kun kuuntelee Israelilaisten oikeaoppisten maanryöstön perusteluja, niin sama sokeus omaa toimintaa kohtaan sokaisee piispat. Taustalla on aina oikeaoppisuus. Uskonto on tehokkain tapa sokeuttaa ja paaduttaa omatunto. Tästä prosessista kertoo vanha testamentti. Tätä prosessia jatkaa kristillinen kirkko kaikessa laajuudessaan ja eriseuroissaan. Sama huuto ja meteli kuin juutalaisuudessa: me olemme oikeita Jumalan lapsia ja meissä on oikea henki ja meillä on oikea oppi ja oikea kaste. Ut:n mukaan se on sama harha kuin juutalaisuudessa. Ihminen on aina sama Aadamin perillinen.
Lähimmäisen rakastaminen ei perustu tunteeseen, vaan samaistumiseen. Piispat ja oikeaoppiset voisivat edes yrittää samaistua homojen asemaan yhteiskunnassa ja katsoa samalla menneisyyteen pohtien homojen vainoamisen historiaa. Kun homoja murhattiin natsien keskitysleireissä samoissa selleissä kuin juutalaisia, niin luulisi piispojen pystyvän ymmärtämään, että homous ei lähde ihmisestä kristillisissä eheytyshoidoissa eikä kiduttamalla eikä tappamalla, sen enempää kuin juutalaisuus poistuu kaasukammiossa.
Homot paljastavat kristillisen kaksinaismoralismin ja siten he väistämättä ovat tuomioksi oikeaoppisille piispoille. Viittaan Jeesuksen sanoihin, että hän oli outo eikä kukaan häntä tunnistanut, ei kukaan niistä, jotka olivat tuomittavina, eivät edes lampaat. Ehkä lampaan ja vuohen ero on kyvyssä samaistua lähimmäiseen. Oikeaoppisuus tappaa kyvyn samaistua. Samana asian Paavali ilmaisee sanomalla, että kirjain tappaa. Lähimmäisen rakkauden.
Tapio Tuomaala väittää tässä taas puuta heinää. Hän yhdistää ja hyppii oman mielikuvituksensa avulla kirkkoa ja piispoja vastaan. Varsinainen sillisalaatti. Muutamia teemoja;
-Apinoiden planeetta
– Israelilaiset maanryöstäjät > jota kristillinen kirkko jatkaa ( Tosin Tapio Tuomaala ei kerro mikä kirkko)
– Natsit, homot ja kaasukammiot > kristilliset eheytyshoidot
– Ja Tapio Tuomaalan suuri uutinen homot paljastavat kristillisen kaksinaismoralismin!
Ikävä lukea jatkuvasti näitä Tapion mielikuvitusmatkojen subjektiivista krapulan sekaista hörhöilyä.
Sami Paajanen: ”Apinoiden planeetta”
Oikein. Sotkin nimen uusversioihin, vaikka kerroin originaalista. ”Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968) ohjaajana Franklin J. Schaffner ja pääosassa Charlton Heston.”
Kävin elokuvan katsomassa tod.näk. vuonna 1969. Muistan vain kultin, joka palvoi atomipommia. Se jotenkin avasi silmät uskonnollisuuden maailmaan, jossa mielenmuokkaus ja riittien kautta tapahtuva velhous toimii kaikkein tehokkaimmin.
Paajanen: ”Ja Tapio Tuomaalan suuri uutinen homot paljastavat kristillisen kaksinaismoralismin!”
En kirjoittanut niin, vaan että koska kukaan ei voi tunnistaa Jeesuksen vähimpiä, eivät edes lampaat, niin uskovaisen on mieletöntä ryhtyä karsinoimaan lähimmäisiään sukupuolisen suuntautuneisuuden perusteella. Karsija tuomitsee itsensä väistämättömästi, koska tuomitseminen ei kuulu ihmisille. Piispat tuomitsevat, kun jakavat vuohia ja lampaita.
Kaikella piispallisella arvovallalla vuohina pidettäviä homoja saa syrjiä verrattuna kirkkolampaisiin. Karsinointi tapahtuu siitä huolimatta, että homot on kirkon jäseniä ja kastettuja. Raadollista toimintaa, jota en vertaa susiin. Sudet ovat sosiaalisia susille lauman perinnäissääntöjen pohjalta. Piispat eivät pääse samalle tasolle.
Paajanen: ” Ikävä lukea jatkuvasti näitä Tapion mielikuvitusmatkojen…”
Kiitos jälleen kerran, että luit ja jopa käytit aikaasi kommentointiin. Mutta yleisesti ottaen tuskin K24:n lukijat tarvitsevat Paajasen lukemisohjeita.
Kai Sadinmaa kirjoitti (lainaan hänen luvallaan):
”Luin tämän vetoomuksen tänään Ylen Horisontti-ohjelmassa:
Kehotamme kaikkien hiippakuntien ja koko Suomen kirkon jäseniä ja työntekijöitä sanoutumaan irti piispojen Kristuksen jakamattoman rakkauden halventamisesta. Ehdotamme, että me, koko Suomen ev.-lut. kirkon seurakuntien jäsenet ja työntekijät lakkaamme pitämästä piispoja hengellisinä paimeninamme, kunnes he tekevät parannuksen. Parannuksenteon näkyvä muoto olisi yksimielinen päätös samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä todellisessa Jumalan kaiken kattavan rakkauden hengessä. Aito katumus edellyttäisi myös julkista anteeksipyyntöä tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen jarruttamisesta. Ei enää syrjintää! Sukupuoli- ja muut vähemmistöt ovat edelleen heikommassa asemassa yhteiskunnassa heteronormien mukaan elävään valtaväestöön nähden. Kirkko joko asettuu sorrettujen puolelle, tai se lakkaa olemasta Kristuksen kirkko.
Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa, joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää.
Sananl. 14:31
Allekirjoittajina:
Arpad Kovacs, pappi, Oulu
Juha Valppu, pappi, Oulu
Kai Sadinmaa, pappi, Helsinki”
Ohjelma on tulossa
https://areena.yle.fi/audio/1-50547817?
mistä:
”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin ja sukupuolineutraaliin avioliittoon näyttäytyy vuodesta toiseen keskeisenä kiistakysymyksenä. Viikko sitten päättyneen kirkolliskokouksen myötä aihe ylitti jälleen uutiskynnyksen. Piispainkokouksen valmistelema lausunto korosti entisestään ettei kirkon johtotasollakaan vallitse avioliittokysymyksestä yksimielisyyttä. Helsingissä papit saavat vihkiä samaa sukupuolta olevia, mutta näin ei ole kaikkialla Suomessa. Onko kirkko jo hajoamassa omaan päättämättömyyteensä? Horisontti kysyy, miksi kysymys seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoisesta kohtelusta näyttäytyy kirkon sisäpiirissä niin vaikeana? Ajaako ykseyden vaaliminen toisten ihmisarvon yli? Tuleeko kaikkia näkökulmia pyrkiä ymmärtämään tilanteessa, jossa nopea yhteiskunnallinen muutos haastaa kirkon perinteiset näkemykset avioliitosta vain miehen ja naisen välisenä liittona? Onko kirkolla toivoa löytää kysymykseen yksimielinen ratkaisu? Keskustelemassa ovat Helsingin piispa Teemu Laajasalo, yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Hanna Mithiku ja kirjailija, pappi Kai Sadinmaa. Ohjelman toimittavat Hilkka Nevala ja Mikko Kurenlahti.”
Kyllä jos nuo Sadinmaan jutut menee läpi, niin seula vuotaa jo todella pahasti. Kirkosta tehdään pelkkää ajanhengen näytelmä.
Ei ole piispoilla helppoa, kun molemmista ääripäistä vaaditaan tekemään parannus…
Kirkko on moni- tai ainakin kaksiääninen.
En tiedä Suomessa montaa ihmisryhmää, jolla olisi helpompaa duunia kuin piispoilla. Vuosia on väännetty tasa-arvoisesta avioliitosta eikä ole saatu mitään aikaiseksi, ja siitäkin jotkut kiittävät. Päälle reilu liksa, jonka kehtaavat kääriä lompakkoonsa niidenkin ihmisten kirkollisveroista, joita eivät suostu vihkimään tasa-arvoiseen avioliittoon. Piispojen ei tarvitse edes muistaa sitä, että vanhurskauden merkititys Raamatussa on oikeamielisyys, oikeudenmukaisuus. Jos joku keksii, mikä piispojen toiminnassa on oikeudenmukaista, niin kuulisin mielelläni perustelut.
Kai Sadinmaan vetoomus tarkoittaa uuden kirkon perustamista. Semmoisen jossa kaikki ovat samaa mieltä kuin Sadinmaa. Ja kaksi muuta.
Mikäli olen ymmärtänyt Markku Virran edustaman ideologian oikein, niin hänen jääräpäinen pitäytymisensä luttereissa ja tunnustuskirjoissa ja isien perinnäissäännöissä tarkoittaa käytännössä kirkon repeämistä kahtia. Saman tilanteen eteen joutui juutalaisuus noin 2000 vuotta sitten, kun nasaretilainen esitti toisen tulkinnan Mooseksen laista kuin juutalaisuuden isät, jotka perinnäissääntöineen ja traditioineen olivat lukinneet itsensä menneisyyden hautaholveihin.
Kansankirkko kansankirkkona on parasta, mitä apostolien universaalista pelastussanomasta on enää jäljellä. En siksi ymmärrä, miksi konservatiivien ja heidän piispojensa pitää repiä kirkkoa kahtia asiasta, josta Raamattu ei edes ohjeistä millään tavalla.
Kirkko maksaa isíensä synneistä, kun isät ottivat vihkimisen itselleen, vaikka Ut:sta ei löydy sillekään teolle minkäänlaista tukea. Mutta onko lasten viisasta maksaa isien synneistä? Lapset maksavat, jos jatkavat isien tekojen tiellä. Mutta ketä se hyödyttää, kun raunioille ei voi jäädä muita kuin häviäjiä?
Toki kirkon jakaantuminen hyödyttää Lähetyshiippakuntaa ja muita luterilaisia eriseuroja, kun pääsevät saaliinjaolle kirkon raunioille. Siksi nämä eriseuraiset kilvan hurraavat tässäkin blogissa jokaiselle kirkon toimijalle, joka nostaa salkoon hulmuamaan eriseurojen ideologisen lipun.