Kiukkuiset synodaalirääppiäiset: Papisto jumissa Helsingin tuomiokirkossa

Eripurainen ja moniääninen papisto liikuttavan
yksimielisenä ehtoollispöydässä: Jeesus on Herra!

”Pyysitte minua puhumaan reformaatiosta. Pidän reformaatiota suurena onnettomuutena. Kyllä teillä luterilaisilla on pokkaa!” – Pappismunkki Serafim Seppälä Espoon hiippakunnan synodaalipuheenvuorossaan.

Paavi Franciscus saapuu reformaation muistotilaisuuteen Lundiin ja Malmöön 31.10.  – Otsikko seurakuntalainen.fi:ssä.

Siis mitä? Onko luterilaisuus kuollut sillä aikaa kun me papit etsimme yhteistä tietä (syn hodos)?  Oliko reformaatio vain muutaman hassun saksalaisteologin epäonnistunut kapinayritys?

Jos haluat ankeuden jatkuvan, niin lue eteenpäin, ole hyvä!

Pääesitelmän pitäjä ei antanut
armoa edes synodaalikirjalle!

Piskuinen professori Jaana Hallamaa kiipeää Helsingin hiippakunnan pappien synodaalikokouksen ensimmäisen päivän aamuna 27.9. A.D. 2016 Tuomiokirkon saarnatuoliin pitämään juhlaesitelmää. Nainen katoaa entisen Suurkirkon suursaarnapönttöön kuin ilmavaiva Saharaan. Hennosta äänestä eivät meinaa saada selvää muut kuin me, joilla on kuulolaitteet korvissamme.

Ennen kuin puhuja alkaa haukkua kirkon arkkitehtuuria lattajalaksi hän kertoo, miten vaatimattomalta ja arkiselta yhteinen synodaalikirjamme näyttää ja tuntuu. Ei siis mikään Klassikko jo syntyessään: ”Kirjan ulkoasu on eleetön ja arkinen eikä herätä erityistä kunnioitusta. Tämä kirja ei ole keräilykappale vaan se on tarkoitettu käyttöön, kenties pokkareiden tapaan vain kertaalleen luettavaksi.” Eikös tällaisen tiedon olisi ihan hyvin voinut pitää omana tietonaan? Enhän minäkään julkisesti mene sanomaan, että opus on ulkoiselta olemukseltaan kuin mikäkin viherpiipertäjäin käsikirja.

Ja sitten päivän evankeliumiin, entisen Nikolainkirkon ja ex-Suurkirkon mollaamiseen! Paksusta tekstistä vastaa professori, kevyemmin altavastaa Ruttopuiston rovasti:

Synodaalikirja aineellisena esineenä on suorastaan räikeässä ristiriidassa sen materiaalisen todellisuuden kanssa, joka ympäröi meidät kokoontumisessamme Helsingin tuomiokirkkona. Tämän kirkon suunnittelussa ja rakentamisessa ei ole tavoiteltu arkista lähestyttävyyttä ja helppoa käytettävyyttä vaan mahtavuutta, auktoriteettia ja arvovaltaa.

RR: Ideana oli, että Helsingin Helmi näkyisi kauas merelle asti. Eli siis kaiken yläpuolelle kohoava kirkko olisi ensimmäisenä vastaanottamassa Helsinkiin meriteitse saapuvia. Mikä muu rakennus olisi ansainnut samanlaisen korotuksen? Presidentinlinnako? Vai kenties eduskuntatalo?

Oma Vanha kirkkoni on myös arkkitehti Enkelin (lapsille äng-äänne on vaikea) suunnittelema. Myös se oli aikoinaan korkeammalla kuin Ruttopuistoa ympäröivät rakennukset, lähinnä kaksikerroksiset puutalot. Tänä päivänä Vanha kirkko kerää ympäristönsä matalimpana ja ainoana puisena rakennuksena kehuja nimenomaan arkisella lähestyttävyydellään ja helpolla käytettävyydellään.

Hiippakuntamme tuomiokirkko on Helsingin monumentaalikeskustan huomattavin rakennus. Kirkkoa ei ole rakennettu esteettömäksi, vaan sisään päästäkseen on ponnisteltava. Kirkkoon tulija istutetaan pilttuuseen, josta poistuminen kesken tilaisuuden on lähes mahdotonta. Massiivisen kokoinen ristiarkkitehtuuri saa aikaan sen, ettei kirkossa ole oikeastaan yhtään hyvää istumapaikkaa. Alttari on etäällä ja saarnatuoli loitolla, urut pauhaavat kaukana taustalla. On helpompi pitää hiippakuntamme tuomiokirkkoa valtiollisten jumalanpalvelusten näyttämönä ja keskustan turistikohteena kuin hengellisen elämän suojapaikan tarjoavana kotikirkkona.

RR: Emme me historiallemme mitään voi. Venäjän keisari lainasi rahat kirkon rakentamiseen ja kirkko sai keisarin nimen, joka tietysti viittasi myös Pyhään Nikolaokseen, tuttavallisemmin joulupukkiin. Turistit ihmettelevätkin alvariinsa, että onko tämä ihan oikeasti luterilainen kirkko. Kielipuolena vastaan, että jees, mutta haluaisin sanoa, että enemmän tämä on saksalais-venäläinen luomus. Juhlava kuin mikä, mutta toisaalta me ihmiset tarvitsemme arkemme keskelle juhlaa ja isoja tiloja, joissa mahdumme ylentämään sydämemme Jumalan puoleen.

Myönnän, että kun tätä nykyä valkoisen keppini kanssa könkkään tähän pappisvihkimyskirkkooni, niin körttiläisen vaivaista vaellukseni on. Mutta esteettömyysvaatimukset eivät todellakaan 1850-luvulla olleet keskeisellä sijalla. Lieneekö moista termiä edes ollut tuolloin olemassa?

Olen pari kertaa saarnannut kyseisestä saarnatuolista käsin päin enkä voi kehua kokemuksella. Miksi pitäisi niin korkealta paasata alhaalla oleville muurahaisille? Etenkin kun nykyinen äänentoistotekniikka ei enää vaadi saarnatuoliin kiipeämistä. Päinvastoin: Nykyiset äänentoisto-ongelmat suorastaan vaativat kyseisen pömpelin boikotoimista. Olivatko entisaikain ihmiset meitä parempikuuloisia sanankuulijoita?

Meillä on monenlaisia käsityksiä ja mielikuvia siitä, millainen kirkkomme on tai millainen toivoisimme sen olevan. Tuomiokirkon tyylillään välittämä idea ei taida vastata kovinkaan monen käsitystä toiveiden kirkosta. Valmistuessaan luterilaisten helsinkiläisten arkkitehtuuriltaan moderni, vaikkakin pakanallisesta kreikkalaisesta antiikista tyylinsä lainannut temppeli nimettiin ortodoksisen keisarin mukaan Nikolain kirkoksi. Se ilmensi lojaaliutta, jota pääkaupungin statuksen saanut Helsinki osoitti hallitsijalle. Kirkko, yliopisto ja senaatti muodostivat kolmiyhteyden, jonka varassa suuriruhtinaanmaan elämä sujui totutussa järjestyksessä ja häiriöttä.

RR: Lutherin aikaan teologinen tiedekunta oli tiedekunnista tärkein. Tänä päivänä puhutaan siitä, voisiko kyseisen tiedekunnan lopettaa kokonaan. Niin se maailma muuttuu. Onneksi kukaan ei ole toistaiseksi vaatinut koko empire-keskustan purkamista, jotta tilalle voitaisiin rakentaa helpommin lähestyttäviä moderneja pytinkejä.

Mitä muuten tarkoitetaan puheella Toiveiden kirkosta? Minäkö sen kirkon määrittelen ihan itse? Ja ihanko minun sopii lähteä pois kirkosta, jos se ei minua syystä tai toisesta miellytä? Serafim Seppälä ihmettelee synodaalikirjan ekumeenisessa jälkikirjoituksessaan sitä, miksi luterilaisuuteen pitää yrittää tuoda roomalaiskatolisuutta tai helluntailaisuutta. ”Ortodoksin silmin tällainen ”protestointihakuisuus” näyttää jotenkin suuruudenhullulta. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että kirkko on mikä on ja ihmisen tehtävä on mukautua kirkon kaksituhatvuotiseen hengitykseen.”

Tuomiokirkko muistuttaa meitä vähän epämukavasti menneestä ajasta ja sen ihanteista. Se kertoo kirkon ja maallisen vallan liitosta, kirkon sanoman samastamisesta yhteiskuntaa ylläpitävän säätyjärjestyksen kanssa ja sorrettujen äänen sivuuttamisesta tuonpuoleista autuutta koskevia lupauksia antamalla. Tuomiokirkko kertoo ajasta, jolloin kirkon paikka oli vallanpitäjien määrittelemän yhteisöllisen elämän keskuksessa. Se on kuitenkin osa meidän kertomustamme.

RR: Tuomiokirkkoko epämukava rakennus, joka muistuttaa epämukavasta menneisyydestä? Eikö sitten saisi? Eikös tosiasioitten tunnustamista yleisesti ottaen pidetä viisauden alkuna? Jeesus on aina ollut kirkon Herra, keisarit vain silloin tällöin. Muita kirkkoherroja ei välttämättä edes tarvittaisi! Paimenia kirkko tarvitsee paljon, mutta vain yhden Herran.

Synodaalikirjan ja kokoontumispaikkamme pompöösin juhlallisuuden välillä on ilmeinen ristiriita. Ristiriidan alla eläminen on epämukavaa ja on inhimillistä pyrkiä laukaisemaan jännitteet. Kunnon sadulla on onnellinen loppu ja kirkollisessa keskustelussakin ihanteena pidetään usein samanmielisyyttä. Ajattelen, että meidän kannattaa nyt kestää epämukavuutta ja altistua ristiriidoille.

RR: Sadut eivät olleet alkujaan tarkoitettu lapsille vaan aikuisille! Ja aikuiset ovat tottuneet siihen, että mikään ei ole sitä miltä näyttää ja että happy endejä useammin suunnitelmillemme tulee samanlainen loppu kuin Hitchcockin filmeissä: ennalta-arvaamaton.

Ei ollut mitään satua myöskään ensimmäisten kristittyjen elämä. Ristin varjo oli jatkuvasti heidän yllään, heittyi heidän tielleen. Sellainen yhteinen tie (synodos) merkitsi verta, hikeä ja kyyneleitä. Veritodistajana olemista. Se oli alkuseurakunnan arkipäivää.

Kunkin ajan luterilaiset ovat puolestaan niitä, jotka sitoutuvat puhdistettuun ja muuttumattomaan sanaan, jonka Luther on meille välittänyt. Tämän tehtävän jatkaminen kuuluu luterilaisen kirkon pappisvirkaan vihitylle: on jatkettava menneiden sukupolvien uskonsankarien työtä. Saarnatuolin sijoittaminen tuomiokirkon arkkitehtuurissa uskonsankareita ylemmäksi, neljänneksi patsaaksi, korostaa tätä asetelmaa. Papin velvollisuus on omana aikanaan ja omassa tehtävässään täyttää paikka, jonka reformaattorit ovat jättäneet.

RR: Luterilaisiin perinteisiin kuuluu myös, että saarnatuoli on vain pappien ja siivoojien työpaikka. Ei sieltä yleensä professorit huutele herjoja niitten niskaan, joille Tuomiokirkko on rakas. Paikalla oli kaksi piispaa (Askola ja Huovinen) sekä tuomiorovasti Poutiainen, joille kaikille kyseinen kirkko on kotikirkko, vaikkakin ex officio, viran puolesta. Lisäksi paikalla oli penkkirivillinen meitä Tuomiokirkon pappeja. Me olimme kokoontuneet kuulemaan jonkinlaista ilosanomaa, emme tuomiota asiasta, jolle emme mitään voi. Kirkossa pidettävän puheen perusedellytys on, että puhuja tietää, millaiselle seurakunnalle hän kulloinkin puhuu.

Itse asiassa olisi ollut ihan näyttävän näköistä, jos me Tuomiokirkon papit olisimme kulkeneet juhlallisena kulkueena piispojen ja tuomiorovastin vanavedessä kirkon pääovesta ulos protestina professoriaaliselle vihapuheelle. Lööpeissä olisi ollut hienosti: PAPIT PAHOITTIVAT MIELENSÄ KIRKON PUOLESTA! PAPISTOLLE HERNEET NENÄÄN HETI SYNODAALIKOKOUKSEN ALKAJAISIKSI!

Ikävä kyllä me jäimme pilttuisiimme kärvistelemään.

Tuomiokirkon sisustuksen ainoa väriläiskä on hovimaalari Timeon Karl von Neffin alttaritaulu Jeesuksen hautaaminen. Sen aihe on ristiriidassa kipsisten sankariveistosten kanssa. Jeesus ei ole kirkkosalin neljäs, kaikkein voitokkain uskonsankari, vaan tuomionsa kärsinyt rikollinen, pelkkä kuollut ruumis. Kristinusko ei ole pohjimmiltaan dogma, oppi eikä periaate, vaan lihaan tullut, ihmisen osan omakseen ottanut Jumala, joka on kuollut kuoleman, joka on elämän loppu. Pitkänperjantain iltana on olemassa vain pitkänperjantain ilta. Jeesusta hautaan saattavat epätoivon ja surun murtamat ihmiset tarjoavat toisenlaista yhteyttä ja osallisuutta kuin sankarilliset kipsipatsaat. Tähän joukkoon meidätkin on kutsuttu kohtaamaan nykyisiä ristiriitoja, vaikeuksia ja haasteita.

RR: Jaa, alttaritauluko väriläiskä? Ruttopuiston rovastin mielestä synkempää ja tummanpuhuvampaa taulua saa hakea! Alun perin tuon kuvan tilalla piti olla taulu, joka keisarin mukaan muistuttaa liikaa lastenkamaria. Siinä kun Jeesus siunaa lapsia ja on lähestulkoon iloisella päällä. Well, minä olen saanut 36 vuoden ajan katsella kyseistä teosta Vanhan kirkon alttarin yläpuolella. Kiitti, keisari, ihan hyvä diili!

Tämä oli kuudes ja samalla viimeinen synodaalini virassa. Ja jos Tampereen hiippakunnan malli leviää muuallekin, niin sitten nämä kokousistuskelut loppuivat osaltani tähän. Tampereella kun ei eläkepappeja enää kelpuutettu mukaan kokoukseen. Silloin viimeiseksi osallistumisekseni kyseiseen kokoukseen tulee jäämään se hetki, jolloin nimeni maininnan jälkeen minulle sytytetään muistokynttilä yhdessä muitten kollegojeni kanssa, jotka viimeisen kuuden vuoden aikana ovat vaihtaneet hiippakuntaa.

Pitäkää tunkkinne!