Niin paljon kun nykyisin kiusaamisesta puhutaankin, sitä on käytännössä hirveän vaikea saada kuriin. Asia pälkähti taas päähäni, kun kuulin lapseni juttelevan asiasta kavereidensa kanssa.
Lapset olivat menossa leikkimään ulos jotain leikkiä, mihin oli määrä osallistua enempikin lähiseudun lapsia. He miettivät yhdessä sitä, että mitä tekevät, miten toimivat, jos leikkiin tulee mukaan eräs sellainen lapsi, joka on tunnettu kiusaamisestaan.
Hämmästyksekseni havaitsin, ettei lapsilla ollut minkäänmoisia työkaluja kiusaamista vastaan ja että he olivat usein olleet täysin kiusaajan armoilla erinäisissä tilanteissa. He olivat sitä mieltä, että he eivät saa sanoa itse kiusaajalle pahasti, ettei tälle tule paha mieli. Ihan joo, hyvä ajatus, mutta esti kiusattuja mitenkään puolustautumasta kiusaajaa vastaan.
Mistä lapset olivat saaneet moisen asenteen kiusaamista vastaan? Itse en ainakaan ole moista koskaan opettanut. Tai no, olenhan usein sanonut, että jos joku kiusaa, pitää tulla heti kertomaan aikuiselle. No eiväthän he ole tietty näin tehneet, koska kiusaamista on tietämättäni tapahtunut.
Ohjeistin lapsia, että jos kiusaaja vielä jatkaa toimintaansa, vastustatte kaikki häntä ja sanotte, että hän ei voi ketään kiusata. Sanoin lapsille, että pitää sanoa voimakkaasti ”EI” ja ”MENE POIS” tai lähde itse tilanteesta pois kun olet vastustanut häntä selkokielisesti. Kerroin myös, että jos te kaikki yhdessä vastustatte häntä voimakkaasti, hän melko varmasti lopettaa kiusaamisen.
Samaa ilmiötä olen havainnut aikuisten maailmassakin. Kiusaamisen ja huonon käytöksen edessä ollaan usein ihan aseettomia. Ajatellaan, että on fiksua olla lähtemättä samalle linjalle kiusaajan kanssa ja ajatus on totta kai hyvä. Mutta toimiiko se?
Toimiiko kiusaajan kanssa oikeasti rakentava toiminta ja sivistynyt ”minä olen ylempänä junttimaista käytöstä” -ajattelumalli, jossa kiusaaja jätetään omaan arvoonsa ja kenties ”äidin ja isän”, eli esimiehen tai oikeustoimen rangaistavaksi ja tuomittavaksi? No varmasti pitkällä tähtäimellä toimiikin, mutta tarvitsisiko niin pitkälle hommassa edes edetä, jos ihmisen yleissivistykseen kuuluisi kiusaamisen selkokielinen vahva vastustaminen?
Ilmiö saattaa näkyä myös lasten kasvatuksessa. Vanhemmat ovat työkaluttomia lastensa käytöshäiriöiden kanssa, koska heidän on mietittävä koko ajan sitä, toteutuuko lasten oikeudet heidän kodissaan. Tästä hyvä kirjoitus seuraavan linkin takana, laitan linkin kommentteihin, koska tämän tekstin alla se näköjäs tekee koko kirjoituksesta liian leveän ja hankalasti luettavan:
http://yle.fi/uutiset/rajojen_puuttuminen_vie_nuoren_lastenkotiin_-_ilmio_on_yleistynyt/6798305?fb_action_ids=10201035364299302&fb_action_types=og.recommends&fb_source=aggregation&fb_aggregation_id=288381481237582
Ajankohtainen aihe ja blogi.
Rajojen puuttuminen on siis havaittu. Seuraavaksi tulisi miettiä, mikä on johtanut siihen, että rajoja ei uskalleta asettaa. Välinpitämättömyyskö? Lainsäädäntö, joka on vienyt vanhemmilta (opettajilta) oikeudet kasvattaa ja puuttua lastensa huonoon käytökseen vanhempiin (opettajiin) kohdistuvien rangaistusten pelossa?
Vanhempien kiire työelämän myllyssä? Vai mistä rajojen puuttuminen johtuu?
Kiusaamista esiintyy myös työelämässä; kirkossa, sairaaloissa, tehtaissa jne.
Onko vallalla liiallinen indivisualismi, minä itse, eikä kukaan muu? Minulla on oikeuksia, muilla velvollisuuksia.
Tästä päästäänkin sitten elämän arvoihin, mihin arvomme pohjautuvat?
Olen jo aikaa sitten ihmetellyt monien varhaisnuorille suunnattujen animaatioiden arvomaailmaa. Tarkoitan sarjoja, joissa kaksi porukkaa kilpailee keskenään. Pokemonit on hyvä esimerkki. Kun ’me’ kohtaamme ’ne’, ilkeillään puolin ja toisin. Kun ’me’ taaskin voitamme kamppailun, hävinneille ’niille’ naureskellaan. Kun ollaan omien kesken, nälvitään kaveriakin. Tämän pitäisi olla kai hauskaa leikinlaskua.
Martti on aiheellisesti huolissaan animaatioiden arvomaailmasta.
Olen katsellut telkusta lasten ohjelmia yhdessä lastenlasteni kanssa ja usein nousee mieleen samantapaisia kysymyksiä.
Olen yrittänyt keskustella lasten kanssa pahimmistä ylilyönneistä ja oikoa filmien vääriä käytöstapoja.
Kiusaaminen tuntuu olevan osa suomalaista kulttuuria:
”Työpaikkakiusaaminen on Suomessa kaksi kertaa yleisempää kuin keskimäärin muualla Euroopassa. Viidesosaa suomalaisista on kiusattu työpaikalla. Ruotsissa työpaikkakiusaamisen lukemat ovat vain neljänneksen Suomen lukemista. ”Ennen kuin kiusaaminen voi tapahtua, pitää olla se suuri joukko, joka taputtaa käsiään tai vähintään kääntää päänsä ja antaa kiusaamisen tapahtua.” http://fi.wikipedia.org/wiki/Ty%C3%B6paikkakiusaaminen
”Vartia-Väänäsen mukaan alat, joilla kiusataan eniten, ovat säilyneet samoina.
– Nämä alat, jotka systemaattisesti nousevat esille, ovat sosiaali- ja terveydenhuolto, opetusala ja kuntasektori ylipäänsä. Tilanne on pysynyt samanlaisena. Sitten ovat nämä kuuluisat seurakunnat, joissa työpaikkakiusaamista esiintyy myös. ”
http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2012/03/06/kiusaajan-tyokalupakki-on-kiero-erista-ja-mitatoi/201224608/139
Kirkossa luulisi olevan arvot ok? Lait suojelevat ihmisiä. Meillä tasa-arvo-ongelma; Ruotsissa ei, kun vertaa?
Aina on syytetty ties mitä. Minun nuoruudessani pelättiin Turtleseja ja He-Maneja kiusaamisen taakse. Kuitenkin tuntui että yleensä ”outous” oli se joka kiusaamiseen ajoi. Ja tässä arvomaailma saattaa tehdä hallaakin.
Ei ole tavatonta, että jos vanhempana on Tony Halmeen tyylinen homojen vastustaja, josta homoadoptio pitää kieltää koska näitä lapsia kiusataan, niin juuri tämänlaisten lapset ovat moraalisesta närkästyksestä valmiina hakkaamaan näitä.
Motiivi tarvitaan. Ja moralismi on tässä yksi lähde. Aaron James onkin luokitellut moraalisen närkästyksen erääksi tekijäksi jolla oikeutetaan toisten tallaaminen. Tarkoitus pyhittää keinot.
Siksi kai ET -opiskelijoita kiusasivat uskovaisten lapset minun lapsuudessa. Siksi kai uskovaisia lapsia hakataan vakaumuksen vuoksi kouluissa, näin tiedän tapahtuvan. Siksi kai kiusaamista esiintyy maahanmuuttajoen ryhmien kesken. (Somalit vs. vietnamilaiset jne.)
En ymmärrä msitä on saatu käsitys että sanominen riittää. Ei se riitä. Ei on vaan sana. Poistujan kaulassa voidaan roikkua, ja tosiasiassa monen tyypin hakkaaminen eli ”itsensä puolustaminen” on mahdotonta lapselle jolla ei ikänsäkään puolesta voi olla 10 vuoden kamppailulajitreeniä taustalla. Hallinnan toive johtaa illuusioihin. Ja kiusatut niiden kanssa sitten joutuu elämään.
Nähdäksei rajat olisi tärkeät. Ja ne eivät ole lapsen hallinnassa, tai kiusatun aikuisenkaan. Usein pomojen ja opettajien kohdalla ”koulu on tehnyt parhaansa” tarkoittaa sitä että on tehty minkä laki sallii ja joku KIVA -ohjelma määritellyt. Joka on lähinnä ”koulu on tehnyt parhaansa pestäkseen kätensä ja juridisen vastuunsa ongelmalta”. Haetaan enemmän opettajan kuin kiusatun oikeutta. (Tästä ei jostain syystä oikein koskaan puhuta. Että opettaja on vallassa ja kiusatun ja opettajan suhde on usein nimenomaan konfliktissa. Joku ihme mielikuva siitä että opettaja on kiusatun kanssa samalla puolella on. Ehkä siksi että opettajat tarkoittavat hyvää.)
”Opettajien kohdalla ’koulu on tehnyt parhaansa’ tarkoittaa sitä että on tehty minkä laki sallii.” Onhan se nähty, että oppilaan käyttäytymiselle rajoja asettanut opettaja joutuu itse liemeen. Kaikki eivät tällaisesta kuultuaan tohdi toimia niin kuin parhaaksi näkevät. Ei siis ole kyse käsien pesusta vaan itsesuojelusta, jos mietitään sitä, mitä laki sallii.
Vanhoillislestadiolaisuuden sanomalehti Päivämies julkaisi 28.8.2013 blogistin postausta sivuavan, psykoterapeutti Aino Kanniaisen artikkelin ”Kun riita uhkaa rikkoa ihmissuhteita”. Siinä Kanniainen kirjoittaa mm. näin: ”Lähimmäisenrakkaus ohjaa asian puheeksiottamiseen, ratkaisujen etsimiseen ja sovinnon hakemiseen. Mikäli tilannetta ei saada tästä huolimatta korjattua, koemme neuvottomuutta ja sydämen kipua. Mitä vaikeammasta tilanteesta on kysymys, sen lähemmäksi rakkauden kaksoiskäskyä tulemme. Toisen ja itsen rakastaminen ohjaa toimimaan niin, että ihminen asettaa vääräksi kokemalleen toiminnalle rakkaudella rajoja – rajoja, jotka suojaavat itseä ja samalla auttavat toista näkemään ja korjaamaan omaa satuttavaa käytöstään. Saamme rukoilla, että kohdatessamme ihmissuhteiden kipuja meitä saisi olla ohjaamassa rakkaus, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22–23)”.
Uskonnollinen porukka/ryhmä myös voi olla kiusaaja.
Kun uskonnollinen ryhmä korostaa yhteisönsä sisällä syntyvän keskinäisen kiintymyksen ja tunnesiteen merkitystä ( vrt. esim. patamustat vanhoilliset ), seurauksena tässä kohtaa usein on, että toisin-ajatteliat suljetaan pois keskusteluyhteydestä, pyritään vaientamaan huomioimatta jne yhteisellä sopimuksella.
”Onhan se nähty, että oppilaan käyttäytymiselle rajoja asettanut opettaja joutuu itse liemeen. Kaikki eivät tällaisesta kuultuaan tohdi toimia niin kuin parhaaksi näkevät. Ei siis ole kyse käsien pesusta vaan itsesuojelusta, jos mietitään sitä, mitä laki sallii.”
Kyllä. Exactly my point. (Vaikka ilmeisesti tulkitsit hieman toisin.) Opettajan ja kiusatun dilemma tulee juuri siitä että opettajien käsiä sidotaan. Minun isä toimi vuosia erityisopettajana ja tämä puoli vaivasi häntä kovin. Sieltä sen valtadilemman vähän kuin kaivoinkin.
Tosiasiassa tilanne on se, että kiusaamistilanne on opettajalle sen mukaan toimimista että hänen työnsä ja tulevaisuutensa ei jämähdä oikeussysteemiin. Tämä JOHTAA siihen, että käytännössä hän, olipa kuinka hyväntahtoinen tahansa, pelaa pelin niin että ”koulu on tehnyt kaikkensa pestäkseen vastuun tekemisestä”. Kun ei voi ratkaista niillä keinoilla joihin saa oikeudet.
Ja kyllä. Uskonnolliset järjestöt on nimenomaan hyviä. Sillä uskovaisetkin ihmiset toimivat tunteilla, tekevät syntiä, eivätkä mitenkään väistämättä noudata uskontojensa käskyjä 1:1 kovinkaan vahvasti. Tämä on yleisinhimillistä. On toki komediallista, että usein tässä uskonnollinen yhteys kiistetään. Kuitenkin esimerkiksi homojen syntisyyden tukemisessa on riskit.
Ei kai ne ateistitkaan toki käske hakkaamaan uskiksia – olisihan se aika huonoa PR:ää humanismin varassa kulkevalle liikkeelle. Silti jos asenne on ”ei minua viidesläisyys haittaa vaan viidesläinen käyttäytyminen”, niin ollaan ongelmissa.
Itse erottelen kiusaamisessa niin monta eri strategiaa ignoranssista eteenpäin. Mutta mielestäni tämä siirtää ongelmaa sivuun. Sillä jos oikeasti katsotaan mikä mahdollistaa kiusaamisen niin se on ne muut oppilaat. Ne jotka katsovat sivusta eivätkä tee mitään. He ylläpitävät kiusaamisjärjestelmää. Bully saa itselleen valtaa vain koska yleisö antaa heidän tehdä niin.
Ja tämä on se syy miksi outokaisia ja poikkeavia otetaan kohteeksi. Riittävä kaveripiiri estää kiusaamisen. Ja jos äiti vielä kertoo että ne homoadoptoidut lapset on pahoja ja ateistit arvotyhjiössä eläviä potentiaalisia murhaajia, niin on siinä tällä opilla helpompi katsoa sivusta kun joku muu hakkaa sitä poikkeavaa.
Että enhän minä edes kiusaa. Nämä ovat minusta moraalisesti vielä pahemmalla tolalla kuin ne aktiiviset kiusaajat. (Klassinen kysymys : Tehdä pahaa vai jättää tekemättä hyvää. Vaikea dilemma. Mielestäni tässä näin. Moni tietty valitsee eri premissit.)
Nähdäkseni kiusaaja on ehkä syyllinen, mutta sivustakatsojien asennemaailmaan tarttumalla ongelma voidaan ratkaista. Ei tässä haeta rankaisua, vaan parannusta tilanteeseen. Joka on ihan eri asia.