Ilpo Nurmenniemi kirjoitti Kotimaa 8.11 mielipidekirjoituksen Työpaikkakiusaamisesta seurakunnissa. Hän otti esiin useita tyypillisiä syitä , joita seurakuntayössä on mahdollista kohdata.
Yksi asia, joka usein jää huomiotta on seurakuntatyön eräänlaiset toimintakulttuuriin pesiytyneet rakenteet, jotka mahdollistavat kiusaamisen. Yksi sellainen on se, että kuka tahansa seurakuntalainen voi tehdä valituksen työntekijästä ja kieltää samalla, että hänen nimeään ei saa kertoa asianomaiselle. Työntekijäkokouksessa asia sitten saatetaan ottaa esille ja asianomainen on siinä tilanteessa niin hämmentynyt, ettei osaa mitenkään puolustautua. Useimmissa työyhteisöissä ei ulkopuolisilla ole tämän kaltaista mahdollisuutta puuttua asioihin. Julkisena yhteisönä seurakunta poikkeaa monista muista ja näin mahdollistaa kiusaamista.
Jollei kiusaamista mahdollistaviin toimintamalleihin puututa , niin on hyvin vaikea ryhtyä muuttamaan työyhteisön ilmapiiriä positiiviseen suuntaan. Hyvä työilmapiiri ei salli kiusaamista ja se puuttuu siihen heti, jos jotakin sen kaltaista ilmenee. Moni työyhteisö kärsiikin juuri siitä, ettei epäasialliseen käytökseen puututa. Puuttumattomuus voi johtua siitä, että epäasialliseen käytökseen syyllistyvä on sellaisessa valta-asemassa, ettei kukaan uskalla sanoa mitään. Saattaa myös olla niin että joku ottaa asiakseen sivustajohtamisen. Silloin syy hänen virheistä kaadetaan johdon niskoille ja varsinainen ongelma jää voimaan.
Kiusaamiseen ja varsikin sen poistamiseen työyhteisöstä on koko yhteisön yhteinen asia. Ongelmakohtiin on puututtava heti ja jokaisen olisi tiedettävä miten niihin puututaan. Jotta tämä on mahdollista niin puuttumiseen on luotava yhteiset pelisäännöt, joiden laatimisessa kaikki on mukana.
Wokeismilla kiusataan lapsia, kun barokkikonsertti Händelin Messias-oratoriosta peruttiin, ettei tule seuraamuksia uskonnollisen sisällön takia. Jopa osa kansanedustajia ovat tuohtuneita ja aivan syystä! Toivottavasti myös evlut-kirkon johto kautta linjan ottaa tähän asiaan kantaa.
”Evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma ei ota kantaa uusimaalaiskoulun päätökseen perua barokkikonsertti sen vuoksi, että musiikissa on uskonnollisia viittauksia.” MT 9.11. Hän ei voi ottaa kantaa juuri tähän tapaukseen, koska hänellä ei ole tarkempaa tietoa asiasta, kun mitä media on välittänyt.
”Herra mun vereni”! – Toteaa Turun pormestari Minna Arve tähän päätökseen liittyen ja osuu syvimmältään oikeaan. Minun ruumiini ja vereni teidän edestänne annettu, kuten Kristuksen ehtoollisen asetussanat kuuluvat. Toki ymmärrän sen, että kirkolle Händelin Messias-oratorio on myös kulttuurikysymys. ”Kulttuuriohjelma ei ole uskonnonharjoitusta.” Siitä ei vielä saa sakkoja eikä joudu vastaamaan asiasta oikeuden edessä, jota ko. oppilaitoksen rehtori pelkäsi.
Työpaikkakiusaamista on montaa eri lajia ja sen määrittelyä on monenlaista. Ilpo N ottaa erinomaisen hyvin esiin yhden hankauskohdan: työntekijöiden erilaiset hengelliset taustat. Myös ns. henkilökemiat ja seurakunnan johtamiskulttuurit liittyvät tähän. Haluan korostaa, että asioissa on menty parempaan päin samalla kun odotukset ovat myös muuttuneet.
Nostan esiin kolme tähän liittyvää näkökulmaa, jotka olen itse kohdannut: herätysliikehaasteet, hierarkkisuuden ja modernin kristillisyyden. Eräässä pohjoisen seurakunnassa vallitsi 1990-luvulla vahva kahtiajako vanhoillislestadiolaisten ja ”muiden” välillä. Yhtäältä seurakunnassa vallitsi vapaus, jonka mukaan kaikki saivat ajatella ja toimia niin kuin itse halusivat. Toisaalta tiedettiin, että herätysliikkeeseen kuuluvat noudattivat oman yhteisönsä ohjeita muun muassa siitä, minkä laiseen toimintaan näiden oli ”soveliasta” osallistua. Tämä johti tilanteeseen, jossa herätysliikkeeseen kuuluvat työntekijät yhtäkkiä, ilman mitään selityksiä, vetäytyivät pois suositun pääsisäisvaelluksen järjestämisestä. Me muut saimme tietää syyn puskaradion kautta. Itse ymmärsin erittäin hyvin sen, että ”teatteria” ei koettu uskovaiselle sopivaksi. Se, mikä loukkasi, oli menettelytapa, jossa asianomaiset eivät suostuneet reilusti kertomaan asiasta. (Muutaman vuoden sisällä tämä käyttäytymistapa poistui, joten tästä tapauksesta EI pidä tehdä päätelmiä nykypäivään liittyen). Opetus: Itse kunkin olisi syytä voida reilusti kertoa, miten itse uskoo ja toimii niin, että voidaan yhdessä ja toisia kunnioittavasti ratkoa.
Joissakin seurakunnissa on vallinnut tai vallitsee hierarkia. Sen mukaan kirkkoherra käskee ja parhaassa tapauksessa kuuntelee toisia pappeja, mutta sivuuttaa toisten mielipiteet syystä tai toisesta. Yksi versio tästä on tilanne, jossa voimakkailla persoonilla on ”kyökin kautta” yhteys kirkkoherraan ja he voivat näin sivuuttaa ne seurakunnan työntekijät, jotka eivät ehkä kannata tietyn profiilin hengellisyyttä. Toinen versio tästä on tilanne, jossa luottamushenkilöillä on erilainen näkemys siitä, kuinka seurakunnan työntekijät pitäisi rekrytoida kuin kirkkoherralla. Opetus: Avointa ja asiallista keskustelua ei haluta tai osata käydä ja ääritapauksessa seurakunnan normaali työnjako sivuutetaan tarvittaessa.
Uusi ilmiö näyttää liittyvän karismaattisen ja yhteiskristillisen uskonkäsityksen sekä kansankirkollisen väliseen jännitteeseen. Karismaattisissa piireissä on jo pidemmän aikaa korostettu ”hengellistä johtajuutta” sekä ajatusta, jonka mukaan seurakunnan työntekijät pitää valita niin, että heillä on keskenään hyvin samanlainen työnäky. Samaan aikaan seurakunnassa koetaan papin olevan pikemminkin seurakuntalaisten palvelija ja rinnalla kulkija. Yksi ja jo vuosikymmeniä vallinnut versio tästä on, että seurakunnan työntekijät valitaan jonkin ideologian tai kirkollisen muotikäsityksen mukaisesti (vapautuksen teologia, sateenkaari-ideologia, naispappeuden kannattaminen, kansankirkollisuus…). Tuloksena on, että ne työntekijät ja seurakuntalaiset, joille tällainen ideologia on vieras, joutuvat seurakunnassa marginaaliin tai joutuvat ääritapauksssa etsiytymään sieltä pois. Opetus: kaikille ei riitä tilaa eikä kaikille ole paikkoja, kun seurakunnassa valtaa pitävä taho haluaa ohjata seurakunnan tiettyyn suuntaan vahvasti vakuuttuneena juuri oman linjansa oikeellisuudesta. Joskus tulen pohtineeksi, leimataanko tällaisen kehityksen vastustajat työpaikkakiusaajiksi ja seurakunnan hajottajiksi? Kirkollamme kun on Raamattu ja tunnustus, joka antaa selkeät myönteiset suuntaviivat, mutta myös torjuu erilaiset harhapolut.
Kiusaaminen työpaikoilla on hankala asia. Hankala myös selvitettäväksi.
Minulla ei ole seurakuntayhteisöihin liittyviä kokemuksia. Mutta sekulaareissa työyhteisöissä olen törmännyt ns. kyökin kautta johtamisessa ilmeneviin kiusallisiin ilmiöihin, joihin on erittäin vaikea saada tolkullista ratkaisua, jos esimiehet vaihtuvat tiuhaan tahtiin, eikä asioihin ei puututa, ja ns. tarmokkaat johdon kanssa sivusta keskustelevat helposti pääsevän sellaiseen asemaan, että kiusaamiseen ja/tai kuisatuksi tulemisen kokemuksiin ei päästä käsiksi. Työyhteisö (ja ”tiimi”) on julkituodusti itse oman työnsä ”herra”, ja käytännössä ”yliherrana” se tai ne, jotka ovat aktiivisessa vuorovaikutussuhteessa vaihtuvan johdon kanssa. Lopputulos on, että hierarkkieoiden poistolla on saavutettu eräänlainen ”piilohierakkioiden” synty ja elinkelpoisuus. Osa porukasta kokee olevansa ”b-luokan” aemessa, eikä koe tulevansa kuulluksi. Epäselväksi jää, kuka todellisuudessa toimintaa johtaa, ja millaisella ”filosofialla”.
Näissäkin tapauksissa on kokemuksteni mukaan usein taustalla ”laajasti ymmärretyt” filosofisluonteiset (ja hiukan ideologisluonteisetkin) näkemykset.
Eräs savustuksen kohteeksi joutunut työntekijä sanoi, että ”nämä uskovien paikat on pahimpia kun näissä ei noudateta lakia.” Kiusaamista ei nimittäin aina käsitetä kiusaamiseksi. Joku tietty henkilö syystä tai toisesta halutaan pois ja epäasiallisella käytöksellä hänen työhönsä ja henkilöönsä puututaan. Ikään kuin savuverhon suojassa. Yhteisö vain alkaa tietämättään kiusata, jotta henkilö saadaan pois. Tässä toiminnassa ei ollenkaan huomioida lähimmäisen rakkautta. Rikotaan jopa maallista lakia. On tapauksia joissa työsuojelua on käytetty kiusaamisen välineenä. Laillisilla keinoilla kun on mahdollista myös kiusata. Kiusatulle ei kerrota mistä on kyse ja hän joutuu etsimään syytä itsestään ja varmasti löytääkin. Varsinkin kun muuta syytä ei näytä olevan. Näin itsetunto murretaan ja työkyky romahtaa. Todella julmaa touhua, kun koko yhteisö lähtee kiusaamiseen mukaan.
Joskus kiusaaminen on kahden henkilön välistä ja siihen puuttuminen on vaikeaa. On vaikea tietää kumpi kiusaa kumpaa. Usein käy niin että asetutaan väärälle puolelle silloin autetaan kiusaajaa kiusaamisen jatkamisessa. Silloin kiusattu joutuu vielä pahempaan tilanteeseen.
Vaikean työyhteisön kokeneena totean, että avainasemassa on esimies, minkälaisen toimintakulttuurin hän sallii. Työtovereistaan ei tarvitse pitää, heitä ei tarvitse kutsua illalliselle, mutta käyttäytymisen tulee olla asiallista ja omat hommat on hoidettava, niitä ei siirretä toiselle. Näillä pärjätään jo pitkälle.
Jos verotoimistossa tein jonkin virheen virastomestarina niin siitä tiesivät vain ne joille siitä itse kerroin. Seurakunnassa ollaan kuin akvaariossa. Toimintaan voi puuttua kuka tahansa ja mistä syystä tahansa. Työntekijää voidaan syyttää siitä mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Puhumisesta ja jopa siitä miten puhe on käsitetty. Siten seurakunnan työntekijät on vapaata riistaa kaikille ohikulkijoille. Niinpä siinä työssä tulee pakostakin varovaiseksi. Ennen kaikkea on varottava muiden työalueelle menemistä ja heidän varpailleen astumista. Josta johtuen yhteistyö eri toimialueiden välillä ei toimi. Lisäksi erottavat ojat jää kasvamaan vesakkoa sarkojen välille, kun pitää varoa sitä ettei vaan mene toisen saralle. Jos omat työnsä hoitaa eikä yhteistyökuvioita haikaile niin saattaa hyvinkin onnistua, niin ettei kohtaa mitään epäsiallista käytöstä itseään kohtaan. Yhteistyökykyinen seurakunta olisi muuten ihan mahtavan hieno kokoonpano. Em. syistä seurakunnat ovat melko tehottomia työyhteisöjä, sillä suuri osa voimavaroista kuluu
kunkin omasta turvallisuudesta huolehtimiseen.
Pekka P. Mielenkiintoista. En tunnista kuvauksestasi yhtään ainutta niistä kahdeksasta seurakunnasta, joissa olen työskennellyt. Työntekijöillä on kyllä ollut omat tonttinsa, mutta mitään reviirikiistoja en ole kohdannut. Siksikö, että kukin on hoitanut omat tonttinsa, joko virallisesti tai epävirallisesti? (Ainoa tapaus, josta osin voin tunnistaa kuvauksesi, koskee sitä, että seurakunnan karismaatikot ovat arvostelleet saarnojani ja sivuuttaneet minut systemaattisesti kutsuessaan puhujia järjestämiinsä tilaisuuksiin. Mutta sekään ei ole varsinaisesti kuulunut kenenkään ”tontille”.)
Varmaankin lauseenrakenne tekstissäni oli väärä – (Lukihäiriöni aiheuttaa näitä, kun en osaa kielioppia.) – koska käsitit asian noin. Tarkoitin sitä että juuri reviiriristiriitoja ei ole, koska kukin pysyy omalla sarallaan ja varoo menemästä toisen tontille. Sitä pelätään. Tämä rakenne seurakuntatyössä aiheuttaa myös sen ettei saumatonta yhteistyötä voi tehdä. ” Seurakunnat ovat kuin saaria keskellä suurta valtamerta”. Samoin seurakunnan työalueet. Jotenkin noin kuvasi Hannu Paavola kirkon toimintaa. Tein pari sijaisuutta parissa seurakunnassa. Toinen hyvin pieni ja siellä kaikki teki töitä yhdessä. Muutamia vuosia myöhemmin olin vähän isommassa seurakunnassa vuoden ja luulin että siellä on sama systeemi. En ollenkaan tajunnut ottaa huomioon työalojen tarkkoja rajoja, kun luulin että yhteistyö voisi olisi saumatonta. Näin pääsin näkemään ja kokemaan seurakuntatyön raadollista puolta.
Pekka P. Tarkoitin sitä, että seurakunnan työntekijät olisivat jotenkin erityisellä tavalla ”akvaariossa” ja kuka tahansa voisi syyttää heitä milloin mistäkin. Toki ”puskaradiosta” voi kuulua kaikenlaista tyytymättömyyttä, mutta siihen pitää suhtautua oikein.
Työalat ovat välttämättömiä. Hyvään tapaan kuuluu, että silloin, jos itsellä on ideoita, jotka koskettavat jonkun toisen työalaa, niistä keskustellaan ensiksi tuosta työalasta vastaavan kanssa. Jos seurakunnassa on epävirallista johtajuutta – pienten seurakuntien ongelma? – tapahtuu helposti asiattomuuksia, jos työntekijä sivuutetaan vetoamalla suoraan kirkkoherraan. Se taas lähenee työpaikkakiusaamista.
Voisin ajatella, että pienet seurakunnat voivat olla sekä työyhteisöjä, joissa kaikki puhaltavat yhteen hiileen, että ongelmallisia työyhteisöjä. Siksi, että jollakulla voi olla vahva käsitys siitä, miten hommat pitäisi tehdä, mutta työntekijäksi ”joudutaan” ottamaan se, joka saadaan, kun tämä on ainoa hakija ja muodollisesti pätevä sellainen.
Alamme muuten olla sellaisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi diakoneista, nuorisotyönohjaajista ja kirkkoherroista alkaa olla pulaa kasvukeskusten ulkopuolella. Joskus on käytettävissä erinomaisen hyviä, mutta muodollisesti epäpäteviä työntekijöitä. Kirkkoherran pitää kuitenkin olla pätevä. Nykysysteemi, jossa kirkkoherrat ovat hengellisiä johtajia, henkilöstöpäälliköitä, työyhteisökonsultteja, talousasiantuntijoita ja pastoreita, kaikkea yhtä aikaa, johtaa siihen, että jokin osa-alue jää väistämättä retuperälle. Ilman että se olisi varsinaisesti kenenkään syy.
Syyttelyn sijaan haluan tarkastella asiaa rakenteiden kannalta. Monet kirkon rakenteet altistavat kiusaamiselle.
Syyttely ei asiaa vei parempaan suuntaan. Kiusaamista ei kokonaan voi poistaa, mutta siihen voidaan puuttua aina kun sitä ilmenee. Kaikkien on hyvä työyhteisössä tietää se miten asiaan puututaan. Kukaan ei saa jäädä yksin asian kanssa. Jokaisen on saatava tarvittava tuki. Yhdessä kaikkien kanssa laaditut pelisäännöt epäasiallisen käytöksen välttämiseksi olisi hyvä laatia. Kaikki kun ovat vaikuttamassa sääntöjen sisältöön, niin silloin niitä myös paremmin noudatetaan. Kiusaaminen on prosessi luontoinen ja sen purkamisessa auttaa tämän prosessin tunnistaminen. Eli on kirjattava ylös se mitä on tapahtunut.
Sääntöä tulee myös päivittää. Vastaan tulee aina poikkeuksia. Niissä tilanteissa pitää miettiä vahvistaako poikkeus sääntöä vai pyrkiikö se kumoamaan sen. Tämä ratkaisee sen millaisia muutoksia sääntöön on tarvetta tehdä ja voiko poiketa säännöstä.
Pekka P. Jokin aika sitten kerrottiin tapauksesta, jossa seurakunnan kanttori koki pastorin pitämän saarnan loukkaavana. Koska tämä oli puhunut siitä, kuinka kirkkoon halutaan tuoda sen uskolle vieraita käsityksiä (spn-avioliittoon vihkiminen).
Tällaisesta tulee väistämättä mieleen, että melkein mikä tahansa voidaan niin haluttaessa tulkita työpaikkakiusaamiseksi tai syrjinnäksi. Synnistä nuhteleminen eli lain saarna vihapuheeksi ja niin edelleen. Ilmeisesti joku voi myös ajatella, että uskonnonharjoituksen ja sananjulistuksen nimissä voi sanoa melkein mitä vain. Ainakin asia halutaan selittää julkisuudessa näin. Ollaan kyllä aika hankalassa tilanteessa, jos (ja kun) saman seurakunnan työntekijöiden keskuudessa on jostakin asiasta vastakkaisia näkemyksiä ja niistä joudutaan väkisin vaikenemaan. Esimerkiksi käy vaikkapa suhtautuminen joogaan ja henkivaltojen todellisuuteen avioliittokysymyksestä puhumattakaan. Vaikka kuinka vallitsisi periaatteellinen yhteisymmärrys pelisäännöistä. Aina voi olla niinkin, että todelliset syyt peitellään uskonkäsitysten ja vakaumusten taakse. On tietysti mahdollista hakea kaikkeen mahdolliseen oikeuslaitoksen ratkaisu…
Kiusaaminen on hyvä määritellä. Muuten mitä tahansa voi pitää kiusaamisena, tai mistä tahansa voidaan väittää ettei se ole kiusaamista. Kiusaamista on aina siellä missä sen esiintymiseen annetaan mahdollisuuksia. Usein on niin ettei kiusaajat tiedä kiusaavansa. Hyvä työyhteisö ei salli kiusaamista ja siihen puututaan heti jos sitä silti ilmenee. Epäasiallinen käytös on se tekijä, joka pilaa hyvän työilmapiirin. Hyvä ilmapiiri syntyy kun epäasiallinen käytös lakkaa.
Hyvästä työilmapiiristä kannatta pitää jatkuvasti hyvä huoli.