Viime vuonna elokuva Kler (’Papisto’) oli Puolan elokuvateatterien kassamagneetti ja keräsi 30 vuoteen suurimmat yleisöt. Elokuvaa on näytetty myös Britanniassa, jossa on tunnetusti suuri puolalaisyhteisö. Muuten sitä saa turhaan hakea vaikka Finnkinon listalta, ja hankinta on tehtävä Brittien verkkokaupassa (esim. Amazon). Tekstitys on englanniksi ja ranskaksi. Suomi vierastaa Kleriä ehkä syystäkin: leffa on hajanainen all-u-can-eat-sikermä puolalaisen kleeruksen helmasyntejä ja kansallista ripitystä. Siinä ei ole aineksia Cannesiin eikä Oscareihin – mutta ohjaaja Wojtek Smarzowski ei ole siihen takuulla pyrkinytkään. Särmien siloittelu kun ei tähän lajityyppiin sovi eikä puolalaisen elokuvan tarvitse todistella itseään (!).
Sen sijaan voi varmasti sanoa, että elokuvalla on pyritty groteskin dokumentin hengessä listaamaan nimensä mukaisesti ”papiston” tilanteita. Alussa voisi lukea disclaimer siitä, että ”millään hahmolla ei ole esikuvaa todellisuudessa”, mutta näin ei ole vaan kyseessä on dokumentin kaltainen fiktio. -Karikatyyri? -Kirkkopoliittinen satiiri? Se onkin loukannut Puolan johtajia Laki ja oikeus -puolueessa. Viime kuukausina ja vuosina [ja tänä viikonloppuna, siis Vatikaanissa] julkisuudessa pyörinyt lasten hyväksikäyttökohu on läsnä crescendona, jonka ympärillä kaikki muu väärinkäyttö – rahan, naisten ja rakennusprojektien – on eräänlaista taustoitusta. Fiktionakin (usein tragikoomisena) se haluaa juuri julistaa tekopyhyyden synniksi ja toteuttaa näin hyvinkin kristillistä tehtävää. Ytimessä on pappi, joka seurakunnassa sekä kokee kärsimystä itse että tuottaa sitä toisille. Varsinkin köyhille lapsille, valitettavasti.
The Washington Postin Anne Applebaum on sanonut Klerin olevan ”repivä, tuskallinen filmi joka tuomitsee Puolan katolisen kirkon korruptoituneeksi ja tekopyhäksi”. Elokuva sai heti ennätysyleisön, ja sitä katsomassa kävi kolmen viikon aikana 3,5 miljoonaa puolalaista eli joka kymmenes. Melkoinen saavutus. https://en.wikipedia.org/wiki/Wojciech_Smarzowski
Tämän jälkeen tulee sitten juonipaljastuksia, joten lopeta lukeminen jos aiot elokuvan tilata ennen spoilaamista:
Elokuvan päähenkilöt ovat selkeät, vaikka juoni ei sitä ole: arkkipiispa Mordowicz (Janusz Gajos) virka-Bentleynsä valkoisella nahkapenkillä sekä lipevä mersupappi Leszek Lisowski (Jacek Braciak), kärsivä Andrzej Kukula (Arkadiusz Jakubik) ja eräänlainen antisankari, vanhalla Vectralla kaasutteleva Tadeusz Trybus (Robert Więckiewicz) naisystävänsä Hanka Tomalan (Joanna Kulig) kanssa. https://en.wikipedia.org/wiki/Clergy_(film)
Filmiä ei varmasti olisi voinut tehdä puolalaispaavi Johannes Paavali II:n aikana, sillä se heijastelee katolis-kansallisen heräämisen krapulatilaa hänen jälkeensä. Lopussa on kohtaus, jossa Kukula muistelee varhaisnuoruuttaan: tilaisuutta kirkossa, kansallista hehkutusta ja Solidaarisuus-liikkeen lippuja. Hän on siellä yhdessä nuoren papin kanssa, josta oli tullut hänen hyväksikäyttäjänsä. Solidarnoscin ja poikkeustilan ajoista on tuskin 40:ä vuotta, mutta vuosikymmenet harpataan ja ollaan pian taas pappien vanhainkodissa, jossa Kukula tapaa ahdistelijansa silmästä silmään, voimatta tehdä asialle enää mitään. Traumatisaatio näkyy eleissä: itkua, voimattomuutta, itseinhoa. Kohtauksien taustalla kaikuvat radiosaarnojen katolis-oikeistolaiset ihanteet abortin täydestä kieltämisestä jne.
Liero-Lisowskin tunteva Kukula (joka on tullut Lisowskin pelastamaksi 3 vuotta aiemmin tulipalossa, jonka muistelu-ryyppäjäisistä filmi alkaa) kirjoittaa lopuksi ilmiantokirjeen miehestä, joka odottaa vain pääsyä Roomaan tehtyään mukavia kiinteistödiilejä Mersua lainaavan rakennuspomon kanssa. Tämäkin onnistuu: Lisowski päätyy privaattikoneella Vatikaaniin, sillä arkkipiispa Mordowicz on saanut pappi-kaartin vaikuttamaan mediamaailmassa niin, ettei Kukulan sinne lähettämä paljastuskirje päädy lehtiin ja uutisiin. Arkkipiispan hurraa-huudon sumentaa lopuksi epätoivoisen Kukulan polttoitsemurha kirkon isossa ulkoilmamessussa: toisiaan kädestä pitelevät nunnatkin joutuvat antamaan tilaa bensaa sutaaniinsa valelleelle papille. Hänen kuolemansa kuvaa eräänlaista viimeistä sovitusta: arkkipiispa puhuu anteeksiantamisesta rikkoneille, mutta armoa ei tule koska ei ole katumustakaan – sitä tarjoaa vain kärsimyksen ytimessä oleva pappi Andrzej Kukula, jonka malja on täyttynyt. On aika näyttämöllistää sakastien ja katolisten lastenkotien hämärässä tapahtuneet synnit, alleviivataan tässä. Tuli polttaa pahan historian, jota on maan allakin?
Elokuva kuvailee katolista kirkkoa raadollisesti. Silti tämä on ehkä mahdollista vain maassa, jossa kristilliset ja tarkemmin sanottuna katoliset arvot ovat niin syvällä kansallisessa psyykessä. Eurooppalaisittain eniten kirkossakävijöitä on viime vuosikymmeninä ollut varmasti Irlannissa ja juuri Puolassa – protestanttiset maat ovat aikoja sitten hävinneet tässä, mutta tilastot ovat laskussa myös katolisissa maissa. Niissä on ollut raju tietoisuuden prosessi viime vuosina. Katolisuuden vahvuudet kansallisena yhdistäjänä ja sen sisäsyntyiset heikkoudet liittyvät toisiinsa, ainakin elokuvan 2 tunnin 9 minuutin aikana. Pelaamalla tiukkaa peliä tiedolla, vakoiluvideoilla ja arkkipiispan takahuoneen setelitukuilla pystytään aina pitämään kulissit pystyssä, vaikka juhlakentän työmaalla löytyisi sotilaiden ruumiita lipevän saven alta. Keeping up appearances, todellakin.
Perhedraamaa tarjoaa pappi Trybusin välienselvittely naisystävänsä Hankan kanssa. Tämä on noin kymmenvuotiaan tytön yksinhuoltaja, joka tulee raskaaksi suhteen aikana koska ehkäisy olisi ollut ”vastoin hänen uskoaan”. Pappi vaatii kuitenkin naista aborttiin, mihin nainen vastaa puolestaan heittämällä papin ulos ja vaatimalla 2000 zlotya kyseiseen toimenpiteeseen. Kun Trybusia epäillään hit-and-run-onnettomuudesta, jossa köyhän perheen isä on kuollut, Hanka tulee hänen tuekseen. (Pappi itse ei humalaltaan muista tietysti mitään.) Trybus kuitenkin vapautuu epäilyksistä, pariskunta palaa yhteen ja pappi vuokraa pienen asunnon kaupungista [Krakovasta] naiselle, tyttärelle ja syntyvälle vauvalle. Hän lupaa vielä isompaa asuntoa, ”kunhan löytää työpaikan”. Kuvaavaa jälleen: pappi sanoo ensin ettei osaa muuta kuin ”kuunnella ripittäytymisiä”, mutta rakkaus naiseen saa hänet etsiytymään ulos kirkon hommista todellisiin ”töihin”. Suuri on rakkaus.
Elokuvan varsinainen sisältö on sekä hyvässä että pahassa tämä: selibaatti ei toimi, koska sen rikkomuksia ei osata ottaa esiin. Se ei toimi siksikään, että mies tarvitsee naista ja nainen miestä. (Puola lienee suvaitsevimpia maita pappien salavaimojen suhteen, mutta tästä on vain kuulopuheita?) Kirkko-organisaatio käyttää elokuvassa hyväntekeväisyydestä saamansa rahat pedofilian peittelyyn ja arkkipiispan pakkomielteisen rakennusprojektin voiteluun. Yksittäinen pappi on taas riippuvainen hääparien ja hautajaisomaisten antamista toimituspalkkioista – mikä on kovin erilaista kuin meillä kirkollisveron ja kuukausipalkkojen kulttuurissa. Itse asiassa elokuvan voi nähdä myös kritiikkinä köyhien ”kuppaamista” kohtaan, siinä määrin kuin pappien rahojen nähdään kuluvan jatkuvaan ryyppäämiseen raitishenkisen perhe-elämän korvikkeena. (Hanka saa lopulta Trybuksen kaatamaan vodkat viemäriin, kun perheriita on ohi.) Antisemitismiäkin näytetään arkkipiispan puhelinrepliikeissä, mutta se on vain sivujuonne elokuvassa, jonka tapahtumakenttä on Auschwitzin naapurustossa. Eikä alkoholinkäyttö sittenkään ole pappien yksinoikeus. Eliittipappi, liskomainen Lisowski näytetään tuomassa kalliita lahjoja lastenkoteihin ja huolehtimassa itsestään ja maineestaan liiankin kanssa. Hän on peluri, joka tietää miten jäljet peitellään ja Vatikaaniin päästään.
Kler sisältää kyllä tilannekomiikkaa lähes isä Camillon tapaan, mutta nyt papit ovat pahiksia eikä kommunistinen pormestari. Tosin myös kommunismia sivutaan: rakennusporhon tausta on salaisen poliisin kurinpitojoukoissa. Herkullisempaa sisäpiiritietoa saa kuitenkin isä Lisowski arkkipiispan virkahuoneeseen asentamastaan vakoilukamerasta. Sen avulla (Mordowskin roolileikki, jääköön kertomatta missä yhteydessä) hänenkin uransa lopussa pelastuu, ja Pietarin kirkko kajastaa Lisowskin käyttämän italialaisen piensuihkukoneen sivuikkunasta jonka yksityinen lentoemäntä on kovin viehättävä. Tavallisen papin valinta on vaikeampi – tai se ei ehkä ole valinta vaan kohtalo. Jotkut rusentuvat ikäviin muistoihin ja järjestelmän paineisiin, joku toinen lähtee virasta ja perustaa perheen. Välimuotoa ei ole, mutta on sekä sad end että happy end. Näin siis yksilön elämässä, sillä suuri kuva jää puolestaan avoimeksi. Elokuva ei käy vaaliuurnilla, ihmiset käyvät. Viesti politiikkaan on ainakin selvä.
Edit: The New York Times viime vuoden lopulla kertoi, kuinka filmin nähneet Puolan papit riensivät vinkittämään ohjaajaa potentiaalista Kler 2:a varten. https://www.nytimes.com/2018/10/08/arts/poland-clergy-movie.html
Kuva (Jukka Raunu): Klerin voi nähdä DVD:nä kotona, levyn kansi on hieno.
