Olin pitkästä aikaa konfirmaatiomessussa. Täytyy tunnustaa, että yleensä välttelen näitä tilaisuuksia, vaikka ymmärrän, että on kyse tärkeästä asiasta sekä konfirmoitavien että koko seurakunnan kannalta.
Rippikoululaisia tilaisuus tietysti jännittää. Välillä on varmistettava, onko tukka hyvin. Varmuuden vuoksi kannattaa kysyä asiaa vierustoverilta, ja sitten niin naurattaa. Ymmärrän, että pieni kuhina kuuluu rippikouluikäisten elämään. Senkin ymmärrän, että nuoremmat sisarukset ja muut paikalla olevat lapset pitkästyvät.
Mutta sitä en oikein ymmärrä, että myös aikuiset ihmiset usein pyörivät penkissä, supattelevat keskenään ja rapistelevat kukkapakettejaan. En oikein ymmärrä, vaikka tiedän tämän sanoessani saavani suvaitsemattoman tiukkapipon maineen ehkä lopuksi ikää. Taitaa olla vanhanaikaista ajatella, että pitäisi osata käyttäytyä juhlan luonteen mukaisesti.
Aikuisten käyttäytymiseen konfirmaatiotilaisuuksissa liittyy jotakin hyvin ristiriitaista. Samat ihmiset, jotka huokailevat pitkästyneinä kirkonpenkissä, rientävät hetken päästä ruusujen ja lahjojen kanssa onnittelemaan rippilapsia. Asiaan, johon onnittelujen pitäisi liittyä, ei jakseta keskittyä edes reilun tunnin aikaa.
Tällä kertaa konfirmaation onneksi toimitti ihanan rauhallinen ja lämminhenkinen pastori, joka antoi luontevasti selkeitä ohjeita sekä rippikoululaisille että koko koolla olevalle seurakunnalle. Myönteisellä asenteella höystetyt suulliset kehotukset loivat mutkatonta ja kodikasta ilmapiiriä, jota pelkkä ovella jaettu paperiohjelma ei olisi saanut aikaan.
Messun kaava oli kutistettu vain välttämättömään, jolloin tilaisuus ei venynyt liian pitkäksi. Virret oli huolella valittu. Lopuksi jaettiin todistukset, ja sitten kulkueena ulos. Juhlamarssista löysin suvivirren säveliä.
Kun katselin ja kuuntelin konfirmaatiojumalanpalvelusta luotsaavaa pappia, olin täynnä ihmetystä. Miten hän jaksoi olla niin täysillä läsnä tilanteessa, jossa sekä sekä rippikoululaisten että muun seurakunnan keskittymiskyky välillä lähenteli nollaa? Ammatillinen ote, vahva kutsumus vai mikä? Mikä kantaa pappia, joka jaksaa silloinkin, kun seurakunta ei oikein jaksa?
Terveiset ja kiitokset Kittilään! Oli mukavaa osallistua juhlaanne.
Olen joskus ollut sukulaisnuoren konfirmaatiossa. Voi sitä menoa ja meininkiä, toiste en erehdy. Olin kirkon takaosassa. Ihmiset juttelivat siellä ääneen, Sitten yksi ja toinen lähti kirkon etuosaan ottamaan kuvia lapsistaan. Eräs äiti korjasi prinsessansa kampausta tämän ollessa polvistuneena alttarille. Puheita ei kuullut tässä metelissä. Toivottavasti kirkko on laatinut etikettisäännöt nimenomaan vanhemmille, jotka omien häidensä jälkeen olivat toista kertaa kirkossa puolipakosta.
Ehkä konfirmaatio on menettänyt monen kohdalla alkuperäisen merkityksensä (kuten tuppaa ”kristinuskollekin” käyneen usein maassamme- ja valitettavasti osin myös kirkossamme). Ehkä se(kin) kuvastaa kirkosta vieraantumista.
Konfirmaatiota ei koeta pyhäksi tilaisuudeksi vaan ”häppeningiksi”, josta sitten voidaan ”kehuskella”, että nyt meidänkin… on käynyt…
Vanhemmat ovat iloisia, että on päästy ripille – kunhan sitä (”uskontoa”) ei otettaisi ”liian vakavasti”. Tällaisia mietteitä on tullut ”kahvipöytäjutusteluissa”. Toki monenlaista asennetta varmaan on.
Ehkäpä vanhemmille pitäisi järjestää ”kertausharjoitukset”?
”Ehkäpä vanhemmille pitäisi järjestää ”kertausharjoitukset”?”
Mahtava ajatus !! Vaikkapa kerran 10 vuodessa 🙂
Muistissani on kotiseudulta se, että konfirmoitu on ikäänkuin aikuinen ja voi osallistua huvielämään. Ennen rippikoulua sanottin, että on lusikka vielä pappilan kaapissa.
Onkohan se niin, että rippikoulu on monille vain jonkinlainen aikuistumisriitti vailla erityistä hengellistä sisältöä?
Hauska tuo ajatus lusikasta pappilan kaapissa.
Aikuistumisriitti se todellakin on. Minulta jäi oikeaan aikaan rippikoulu käymättä ja kun sitä myöhemmin kävin, yritin salata sitä kavereilta. Asian paljastuttua sain pilkkaa siitä, etten ole aikuinen. Niin kuin he muka olivat.
Oma rippikouluni oli alusta loppuun yhtä painajaista. Jouduin käymään sitä yksin. Peloissani ensinnäkin siitä, että kaverit saa tietää ja erityisesti siitä, etten pelkoni tähden kyennyt oppimaan mitään ulkoläksyjä. Jopa konfirmaatiosta jäi häpeän tunne päällimäiseksi.
Lapijärvellä sitten jouduin organisoimaan riparia ja huomasin miten iso ruljanssi se on. Silmät ristissä sieltä palasin ja pari päivää yritin pelkästää toipua väsymyksestä. Pääsin näkemään sitä todellisuutta jossa monet seurakuntien työntekijät tänäkin kesänä kamppailevat. Onnellisia ne, joille lankeaa vain yksi ripari kesässä.
Niinpä onkin kummallista, että toisen riparin aikoihin rakastuin rippikoulutyöhön. Vähämartin Elli oli rukoillut minulle rakkautta nuoriin ja siitä rukousvastauksesta en ole toipunut. Toinen ripari menikin sitten jo paljon paremmin. Väsyin silti seurakuntatyöhön ja palasin omaan virkaani verovirastoon. Sieltä olin saanut virkavapautta vs, nuorisotyntekijän hommiin.
Huomasin miten turvallista on olla valtion virassa. Varsinkin kun sitä vertaa seurakuntatyöntekijän turvattomuuteen. Tuo turvattomuus kulminoituu erityisesti juuri rippileireihin. Tiedän että monet työntekijät ajattelevat niitä pitkin kevättä suurella kauhulla.
Usein kuulee harmittelua siitä, ettei ihmiset käy kirkossa. Sitten kun ne tulee, ni harmitellaan sitä, että ne tuli.
Rippikoululaisista olen havainnut sen, että ne jotka eniten opetusta häiritsevät itseasiassa ovat eniten siitä kiinnostuneita. Joten olen oppinut kunnioittamaan heidän yritystään hämätä. Omalla häsläämisellään he vain yrittävät peittää kiinnostustaan. Sama varmaankin pätee aikuisten häsläämiseen konfirmaatiossa. Pitää häslätä, jotta ei sana kolahda. Jos olisi hiljaa paikallaan, niin siinähän on suuri vaara, että omassatunnossa tapahtuu jotain odottamatonta. Paras keino selvitä kunnialla kirkosta, on häslätä ihan muuta asiaa.
Eikö se ole vähän samalla tavalla noitten turistien kanssa Suomessa. Kun Ruotsi sai turistitulvan, niin het olivat niin ystävällisiä, että suosittelivat: Kannattaa ainakin käydä Suomessa.
Kiitos Pirjo jälleen hienostaja maanläheisestä blogista ilman mitään hienostelua tai asioiden tietämistä. Pelkkää havainnointia ja omaa kokemusta. Ihmettelyä ja joitakin hyviä kysymyksiä.
Aihe on itselleni ajankohtainen, kun lupauduin sijaistamaan yhtä seurakunnan pappia, joka joutui perumaan leirille tulonsa. Edellisestä riparistani on kymmenisen vuotta, ja sen jälkeen on tullut yhtä monta vuotta ikääntymistä ja ajatuksenkin kangistumista. En tiedä mihin olen itseni panemassa, lupauduin mukaan kun havaitsin että muu ohjaajaporukka on osittain tuttua ja muutenkin turvallisen tuntuista. Minun ei tarvitse ottaa isoa roolia, kunhan olen lakisääteisenä pappina paikalla ja toimitan lopuksi konfirmaation ”ammatillisella otteella#, ”vahvalla kutsumuksella” tai jollakin… (vahvalla rutiinilla?). Pirjon ja Charlottan kokemuksista aikuisten toiminnasta sen aikana minulla on muistissa omatkin muistot.
Tiedän että joissakin seurakunnissa on järjestetty sellaisia kertausharjoituksia, joissa riparileirien muistoja on herätelty nostalgisilla nuotio- ym. lauluilla. Ne ovat siis olleet lähinnä aikuis- tai jatkoripareita, joilla on hyvin tai vähemmän hyvin palauteltu kristillisen uskon asioita unohtaneiden mieleen. Paljon vaativampi harjoitus olisi sellainen, jossa palauteltaisiin mieliin kristittynä kasvamista kasteen (uskon saamisen), kasteopetuksen (uskon ymmärtämisen?) ja konfirmaation eli uskon vahvistamisen ja vahvistumisen tiellä kohti aikuista uskoa ja kristittynä elämistä.
Konfirmaatiossa sinänsä olisi seurakunnan papeilla ja muilla ripariohjaajilla paljon ihmettelemistä ja tutkimista, sisäistämistä ja rikastumista.
Kiitos kannustuksesta. Menestystä omalle ”jatkoriparillesi”!
Erittäin hyvin kirjoitettu! Samoja kokemuksia muutaman viikon takaa.
Tässä on seurakunta- ja paikkakuntakohtaisia mutta myös yksilöllisiä eroja.
Kristillinen usko on monille niin vieras asia, että kirkossa ei osata käyttäytyä eikä reagoida muuten kuin alkamalla pelleillä. Nuoriso tekee perässä sitä mitä vanhemmatkin. Toisaalta jo 1800-luvun lopun kirkollis- ja pappeinkokouksissa pohdittiin tätä samaa asiaa: seurakuntalaisten epäasiallista käyttäytymistä. Kristinopin julkisista kuulusteluista haluttiin luopua, koska ne eivät olleet ”siveellisesti ylösrakentavia”. Kun paikalliset välkyt möläyttelivät mitä sattuu. Pyhä Kolminaisuus taisi erään selostuksen mukaan olla ”kuolema, helvetti ja iankaikkinen kadotus” ja elämämme tarkoitus, että ”me naiduiksi tulisimme emmekä vanhoiksi piioiksi jäisi”. Ripillä käyneitä ja konfirmoituja taisivat nämäkin olla.
Jotain tarttis tehä mutta mitä…?
Mulle on herännyt yksi iso kysymys tekemisistä. Sain kovin ihmeellisellä tavalla tämän elämän jatkoajan ja mietin; miksi. Onko mulle jokin tehtävä varattuna ja odottamassa, että sen vielä hoitaisin ? Nyt kun en sitä tiedä, niin jään odottelemaan, enkä ominpäin ryhdy mihinkään.
Jos Jumala on mulle jonkin hommelin järkänny, ni kaipa siihen sitten johdattelee. Joten mun ei tartte tietää mitä se on.
Asian korjaamiseksi ei ole mitään tehtävissä. Se on vain pappien hyväksyttävä ja tilanne siedettävä.
Tuskin mitään hyvää syntyisi, vaikka vanhemmat istuisivat kiltisti ja hiljaa konfirmaatiossa.
Olisihan siihen tepsivä keino olemassa.
Palkataan järjestysmiehet viemään häiriötä aiheuttavat ulos. Varmasti asia muuttuisi nopeasti. Nyt kun tilanne on se, ettei kukaan puutu häiriöön, niin muut kokevat, että häiritsevä toiminta on oikeasti ikään kuin sallittua. Se vain lisää muiden rohkeutta rikkoa sääntöjä. Joten vika on kirkon hyväksyvässä toimintatavassa, eikä vanhemmissa.
Pekka eikö muka ole mitään tehtävissä, siis ottakaa nyt Lutherin ns ”Raamatulliset” käskyt todesta ja toimikaa nyt niitten mukaan, siis ohjeet papeille, vanhemmille ja esivallalle, ohjeet jotka ovat VIELÄKIkirkon tunnustuskirjoissa eli ei pitäis olle vaikeeta toteuttaa?
””…. Nuorten keskuudessa pidä kuitenkin aina kiinni yhdestä ja samasta muodosta ja esitystavasta. Opeta heille ensimmäiseksi yllä mainitut kappaleet, nimittäin kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous jne., sana sanalta tekstin mukaisesti siten, että he kykenevät toista maan ne ja oppivat ne ulkoa.
Mutta niille, jotka eivät halua oppia, on sanottava, että he kieltävät Kristuksen ja ovat kaikkea muuta kuin kristittyjä. Heitä ei myöskään saa päästää ehtoolliselle, ei todistamaan yhdenkään lapsen kastetta eikä nauttimaan vähääkään kristityn vapautta, vaan heidät on jätettävä kerta kaikkiaan paavin ja hänen virkakuntansa, vieläpä itse Perkeleen käsiin. Heidän vanhempiensa ja isäntiensä on kieltäydyttävä antamasta heille ruokaa ja juomaa sekä ilmoitettava heille, että ruhtinas haluaa ajaa tuollaiset raakalaiset maasta pois…..” (https://tunnustuskirjat.fi/vahakatekismus.html)
ps. itse en oikein tainnut ”haluta” opetella ulkoa noita uskontunnustuksia ym, onneksi vanhempani olivat kuitenkin rakastavia eivätkä olleet kuuliaisia Lutherille ja kirkon opille eli antoivat minulle syödä.