Eilen oli video- ja kuvaotoksia adventtijumalanpalveluksesta, jossa sambatanssijat saapuvat kirkkoon Hoosianna-kulkueessa. Oli myös paljon somekeskustelua, josta silmiini osunut aika ärtynyttä.
En katsonut tätä jumalanpalvelusta. En myöskään ole kyseisen seurakunnan jäsen, joten asialla on hällävälin merkitys itseni kannalta. Mutta muutama ajatelma kai sopii esittää yleveroa maksavana alamaisena, vaikka en aivan uskokaan, että maailmanloppu koitti.
Tiedän, että palveluksen toimittajana oli Kari Kanala, jonka kanssa kauan sitten olimme samalla sotilaspastorikurssilla. Oikein normaalijärkinen ja joviaali kaveri muistikuvieni mukaan. Hän on sitten ollut esillä monista julkisuudessa olleista tempauksistaan, joten ns. tiemme ovat kulkeneet varsin toisenlaisiin suuntiin.
Kuvat ja videot olivat kyllä provosoivia.
Adventtiperinne luterilaisessa maailmassa liittyy palmusunnuntaihin ja Jeesuksen ratsastamiseen aasilla Jerusalemiin. Tämä on niin sanottu scopus. Lisäksi on villiintyneitä ihmisiä, jotka seuraavat tätä ratsastusta.
Oletan, että Jeesuksen evankeliumeissa kerrottu aasiratsastus oli radikaali kannanotto vallanpitäjien tapaan saapua foorumille. Sikäli on tietysti radikaalia muuntaa tämä kuva sambatanssijoiden esiintymiseksi.
Mutta erona on ehkä se, että Daavidin pojan saapuminen ei ole ihmisen esittävän taiteen luoma, jossa huomio kiinnittyy inhimillisen performanssiryhmän toimintaan.
Tällaiset ovat tietysti mielikuvia ja paljolti myös tyyli- ja makukysymyksiä. Teologinentai hengellinen substanssi liittyy siihen, onko huomion keskipisteenä aasilla ratsastava Jeesus vai osaajien toteuttama esitys. Tätä tietenkään en taida palvelusta seuraamattomana tässä mietiskellä.
Lisäksi asiaan liittyy kunkin omaksuma mielikuvatodellisuus. Instituutiolla ja henkilöllä, jolla ei ole suhdetta perinteiseen mielikuvaan, ei ole vastaavia ongelmia ratkaisevasti toisenlaisen stoorin ja vision kohtaamisessa kuin sellaisella, jolla on.
Tuttavani tietävät erikseen tätä kertomattanakin, että en perusta videoissa ja kuvissa esitetyistä ilmiöistä. Lisäksi en usko niihin. Esimerkiksi Paavalin seurakunnan kirkostaeroamisluvut eivät ole muuttuneet toisenlaisiksi näiden tempausten lisäämisen myötä, sikäli kuin äkkiseltään kirkon sivuilta mielenkiinnostani ilmiön herättämänä näitä tietoja vilkaisin.
Ei ole temppu eikä mikään saada kirkko kerran väkeä täyteen. Temppu olisi saada se väkeä täyteen toisenkin kerran. Jälkimmäisen alalla ei ole esiintynyt sanottavaa menestymistä. Mutta ei tästä sen enempää.
Koetan nyt yltää kuitenkin toiselle tasolle pohdinnassani. Ensimmäinen sen osa on myönteinen.
Kierkegaard tarkasteli teoksessaan Pelko ja vavistus toiston (gjentagelsen) teemaa. Teos käsittelee Aabrahamin uhria, joka on klassikkoesimerkki kristinuskon ja uskonnon etiikkaa pohdiskelevassa keskustelussa. Kierkegaardin mielestä poikansa uhraava Aabraham on uskon ritari, koska hän uhraa maailmansa ja saa sen uskossa takaisin syvällisemmällä tavalla.
Radikaalit liturgiset liikkeet voi tulkita tällaisen estetiikan näkökulmasta toistoiksi, joissa se, mistä luovutaan, palautuu syvällisemmällä tavalla olevaksi.
Hyvä esimerkki on Tampereen tuomiokirkko. Se edustaa kantilaisen uusgoottilaisen katedraalien ylevän (sublime) estetiikkaa, mutta se rikkoontuu Simbergin satukuvissa. Niiden avulla ylevä rikotaan, mutta se syvällistyy.
Hyväntahtoinen tulkinta sambakulkueelle adventtikirkossa voisi olla tämänsuuntainen.
Sitten on kriittisempi näkökulma, joka on Kohtalokas samba. Se käsittelee Kalle Tappista.
Tappinen, jolla on vaimo ja monta lasta, häkeltyy Tamarasta ja villin tanssin jälkeen löytää itsensä seuraavana aamuna hotellihuoneesta lompakkoaan etsien ja todeten että Säkkijärven polkka olisi käynyt halvemmaksi.
Kontekstualisoivissa teologisissa teorioissa on esitetty, että kontektualisaation tulisi lähteä liikkeelle paikallisen kulttuurin kunnioittamisesta ja ehdoista.
Olen ihmetellyt sitä, miksi tämä ei päde meikäläiseen maailmaan. Tuodaan milloin mitäkin hepenissä hyppijää Utsjoelle huomaamatta, millainen on Aslakin lähtökohta.
Aivan joka kerta ei voi välttää kysymystä, onko tuloksena Kalle Tappisen kohtalo ja se, että toista kertaa ei paikalle tullakaan, eli ei toteudu Kierkegaardin gjentagelsen. Parempana ilmeneminen katoaa ja käteen jää aika paljon tyhjää ja jopa tökeröä.
Petri Järveläinen
”Kierkegaardin mielestä poikansa uhraava Aabraham on uskon ritari, koska hän uhraa maailmansa ja saa sen uskossa takaisin syvällisemmällä tavalla.”
Aabraham on uskon ritari kun uhrasi poikansa? Entäs sitten kun hän ei uhrannut poikaansa, mikä hän silloin on?
Hän ei siis uhrannut poikaansa. Kierkegaard on uskonut Paavalia, joka valehtelee.
”Oletan, että Jeesuksen evankeliumeissa kerrottu aasiratsastus oli radikaali kannanotto vallanpitäjien tapaan saapua foorumille. ”
Tuskin tuollaista on tapahtunut, koska herodekset joukkoineen ja roomalaiset olisivat hajottaneet koko joukon.
Samba oli tietysti yllättävää, ja varsinkin asusteet, eli vähäpukeisuus ja siihen liittyvä tanssi.
Jotenkin olis odottanut, että mieluummin perinteisissä, kuten Nunnan puvussa, tai peräti Hijabissa olisivat syntiset naiset kirkkoon astuneet, mutta voihan sen syntisyyden tuoda esille ihan sellaisenaan, eikä perisynnin johdosta katumusasussa. Ei se vaate syntiä poista.
Jos he eivät tarvitse armoa, vaan haluavat vastata ihan itse omista teoistaan, kuten yleensä joutuvatkin vastaamaan.
Olin aikeissa katsoa adventtijumalanpalveluksen TV.stä, mutta kun sambatanssijat ilmaantuivat kirkon ovelle panin telkkarin kiinni ja siirryin radion puolella Bachin pariin. Eihän sekään ihan sitä ollut, mita 1. adventtina olisi toivonut, mutta Bach on sentään aina Bach ja saarnakin oli hyvä. Sambatanssi kirkossa tuntui minusta Herran huoneen häpäisemiseltä.
Itse asian huomasin blogin otsikosta.
Saarnattinkohan sitten perinteisessä Albassa vaan katsottiinko jonkinsorttiseen höyhenasuun päähineen kanssa.
Kieltämättä tämän nähneenä olisin herkistynyt.
Vielä ehtii ”paeta baabelista.”
Mihin?
Sinne missä on oikeat alttarit ja saarna tuolit, vaatii kyllä ristin ottamista ja ”maineen” menetystä.
Ollaanko kiinniJeesuksen evankeliumin ja Hoosianna -huutojen katuhälinässä vai ollaanko Suomen kirkon perinteessä kaikkine kulttuurisine näkemyksineen? Paavalin kirkossa yritettiin vähän molempia ja varmasti palautteesta huomataan, kumpia painaa enemmän. Toki samba nyt oli telkkaripalveluun ympätty karnevalistinen huomion herättäjä. Ilman sambaa tuo nyt oli ihan perinteinen jumalanpalvelus ja perinteinen Hoosianna tuli sekin kauniisti ja yhdessä laulettuna. Ehkä tämä keskustelu heijastelee myös sitä, että liberaalin vastakohta ei olekaan vain konservatiivinen vaan autoritäärinen. Sekin on perinnettämme.
Autoritäärisyyden esille ottaminen uskonnollisten keskustelujen piirteenä liberaalisuus-konservatiivuus-akselin sijasta on hedelmällinen.
Myöskään en ajattele, että viittaamani kuvat ja videot olisivat jotenkin liberaaleja suhteessa johonkin konservatiivisuuteen. Kysymys on enemmänkin autoritäärisyydestä.
On käytetty auctoria eli Yleä hyväksi katsomusten markkinoilla tapahtuvassa kilpailussa niiden osalta ja tavoiteltu vaikutusvaltaa eli auktoriteettia uskonnollisiin tunteisiin liittyvän ohjauksen osalta.
Tämä on sanan huonosta maineesta huolimatta autoritäärisyyttä, ei sen kummemmin liberaalia kuin konservatiivisuuttakaan, jolla tavoitellaan oman tulkinnan vaikutusvaltaa asiaan liittyvällä foorumilla.
Käsillä oleva tapaus ei tietenkään ole ainoa laatuaan, vaan iso osa uskonnollisesta vaikuttamisesta sijoittuu eräässä mielessä saman tavoitteen piiriin. Kuten vaikkapa tämä kommenttini, tai sen vasta-argumentit. Mitäs pahaa siinä on? Eikö kyseessä ole aika yleinen psykologinen ilmiö, josta tietenkään ei toivo sen muuntumista psykopatologiseksi.
Mutta hyvä huomata, että kuten monet asiat ovat pikemminkin tyyli- ja makukysymyksiä pikemminkin kuin dogmaattisia, monet ovat myös autoritäärisyyskysymyksiä pikemminkin kuin konservatiivisuus – liberaalisuus -kysymyksiä.
Mutta on ajatusvirhe olettaa, että autoritäärisyys olisi liberalismin vastapari. Ilmiö pesii niin konservatiivisiksi kuin liberaaleiksikin luonnehdituissa ajattelutottumuksissa sekä niiden keskivälillä. Käsillä olevassa esimerkissä auktori on Yle ja vallanpitäjä sen lähetyksen sisältö, sekä yleinen uskomus spektaakkeliteollisuuden vaikuttavuudesta riippumatta siitä, onko sisältö ”konservatiivista” tai ”liberaalia”.
Olen aina ihaillut ja kunnioittanut teologien ylimaallista kykyä tehdä yksinkertaisista asioista monimutkaisia ja syvällisiä. En siis lähde viisastelemaan Petri Järveläisen kanssa Kierkegaardista tai kantilaisuudesta.
Sitä vastoin otan kohtalokkaaseen sambaan käytännöllisen teologian näkökulman, hyvin käytännöllisen. Teet Petri yhden olennaisesti virheellisen oletuksen, kun arvioit Kari Kanalan tempausten vaikutusta Paavalin seurakunnan jäsenmäärän kehitykseen. Ja toteat, ettei vaikutusta ole. Ainakaan positiivista.
Virhe on siinä. että ei Kanalan seurakunta olekaan Paavalin kirkon seinien sisällä. Kanalan seurakunta on mediassa. Se on se seurakunta, josta pastorit Jussi Laine ja Henna Ahlfors kirjoittavan tämän samaisen Kotimaan blogissaan Paroki- eikun digitaalinen seurakunta? – Kotimaa . Eli väittämä siitä, että arviolta jopa 80 prosenttia Suomessa asuvista kohtaa kirkon tai siihen liittyviä asioita median kautta.
https://www.kotimaa.fi/blogit/digiseurakunta/
Paavalin adventtimessusta noussut keskustelu ja sisäpiirin kohu osoittaa juuri sen, että näin on. Milloin viimeksi olisi yhdestä kirkon jumalanpalveluksesta keskusteltu näin paljon ja värikkäästi?
Kanalan tempauksista voidaan olla tietysti ja aivan oikeutetusti montaa mieltä. Ei kaikkeen roustaamiseen ehkä kannata lähteä ja pelisilmää voi käyttää silloin, kun futis ei juuri nyt ole se ykkösasia.
Mutta jos ei mitään yritä, ei myöskään saa mitään aikaan. Varsinkin jos ja kun on kysyntää. Kiistatta Kanala on tällä hetkellä kirkon näkyvin mediahahmo, ainakin televisiossa – taitaa kirkollista ilmatilaa pitkään hallinnut Päivi Räsänen jäädä jo toiseksi.
Ja mitä tämä sambakohu oikein on? En nyt oikein tiedä, eroaako sambakulkueen värikkyys ja vaatteilla koreilu niin kovasti vaikkapa ortodoksisen tai katolisen kirkon prelaattien viehtymyksestä kultaan ja mirhamiin.
Positiivisempaa tämä mielestäni ainakin on kuin esimerkiksi patriarkka Kirillin steppailu timattiristein ja kerubeja esittävillä ikoneilla somistetussa klobukissaan presidentti Putinin seurapiireissä.
Ja kovin vähissä vaatteissa taisivat keskiajan madonnat ja pyhimyksetkin esiintyä kirkkotaiteessa.
Rytmimusiikki tietysti on pahasta, paitsi afrikkalaisilla. Ja Turun Maata näkyvissä -festareilla. Ja Jaska Löytyllä.
Toiset tykkää, toiset ei. Elämä on!
Ja onhan Kanalalla hyviä kirkon medianäkyvyyden esikuvia. Ihan omasta päästäni voin poimia esimerkiksi helsinkiläisen nuorisopappi Heimer Virkkusen, joka toi 1930-luvulla lentopallon Suomeen ja pääsi ihan lehtiin. Tai kaikkien populistipappien esi-isä Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro, joka lopulta hurahti filippiiniläisiin henkiparantajiin. Tai Töölön pastori Ilmo Launis, joka keksi elävän kuvan nuorisotyön välineeksi. Tai kirkonmiehen televisioon vienyt Puukirkon pappi Matti Hakkarainen.
Mutta kovin vaisuksi ja yksityisyritteliäisyydeksi on kirkon medianäkyvyys kaikkinensa jäänyt. Ja ilman tukea, teologeilta varsinkin. Ja kirkolliskokoukselta erityisesti.
Vaikka siellä se varsinainen seurakunta – ja seurakuntalaiset – luuraa. Erityisesti juuri nyt.
Hannu, totta, en huomioinut mediaseurakuntaa. Mutta tästä en kykene oikeastaan mitään sen kummemmin viisastelemaan teologisin laihoin eväin, koska erityisempään median miettimistä ei tietämykseni mukaan ole teologisessa koulutuksessa, muuta kuin tietenkin siltä osin, että mediassa pitäisi olla ja lisäksi on listattu erilaisia menetelmiä siihen.
Median teologinen tutkimus olisi varmasti paikallaan. Toinen kysymys on tietysti uskonnon levittäminen sen alalla, joka pikemminkin kirkollinen kysymys.
Nopeasti tulee mieleen se, että niin sanotun Konstantinolaisen käänteen yhteydessä kristityt sopeutuivat valtaan ja auktoriteettiin, mutta toisaalta samanaikaisesti syntyi vastaliike, joka oli luostari- ja erakkolaitos. Varsinainen hengellisen elämän ajattelutoiminta, joka näkyy jossain määrin vielä nykyisinkin, kehittyi jälkimmäisen piirissä eli maailmasta kieltäytymisen alalla. Toisaalta uskonnon sosio-kulttuurinen säilyminen selittyy paremmin kirkollisen vallasväen assimiloitumisella valtaan, jota tietysti mediakin nykyisin edustaa.
Itse asiassa tulin sanoneeksi mediasta jotakin samansuuntaista parisenkymmentä vuotta sitten, kun kirkon jäsenmäärä alkoi aleta ja jumalanpalveluksissa kävi vähemmän väkeä. Sanoin, että radio- ja televisiojumalanpalveluksiin osallistuu paljon ihmisiä ja lisäksi KT:n lähetykset ovat kuuluneet Venäjällä ja pitäneet protestanttivähemmistöjä yllä. Tätä ei hyväksytty aidoksi kristillisyydeksi ja tilastokelpoiseksi. Mutta voi olla, että kun peliä aletaan menettää, katsojaluvut tilastoidaan seurakuntalaisiksi.
Sambakulkue saattelee Jeesuksen ristille. Se kertoo jotain olennaista nykykristillisyydestä
Tärkeintä on tunnelmonti. Risti on kiva apukeppi elämään. Sen voi kuorruttaa kermakakuilla
ja sellofaanilla, se ei tule minua lähelle. Jeesus kantaa ristiä, kristitty ei sellaista halua. .
Jos jostakin syystä joutuu itse luopumaan elämästään ja kantamaan ristiä, niin sitten erotaan kirkosta.
”Eihän Jumala nyt tosissaan tarkoita, että elämässä pitää kärsiä?”. Kivempi on heiluttaa sateenkaarta.
Nykymenon päässä on sateenkaaren alkusyy – veden paisumus. Sitä mitä ihminen pakenee, sinne hän on matkalla. Kun sambarytmit loppuvat, silloin on mahdollista elämän alkaa..
Paavalin seurakunnan pelleily epäilemättä kuvastaa osuvasti sitä, missä ”sambaava” kirkko Helsingissä tällä hetkellä menee.
Eikö olisi miettimisen arvoista se, miksi pääkaupunkiseudulla kirkon jäsenyys paikoitellen on 50 prosentin luokkaa. Jos tämä kaikki ”hyvä” on sallittua ja sallittavaa, niin miksi se ei kuitenkaan kiinnosta ihmisiä. Vai on ko niin, ettei ”synnittömään” kirkkoon kuuluminen ole merkityksellsutä, koska karnevaalit toimivat muussa ympäristössä paremmin?
Onneksi suurten keskuksien kirkollinen toiminta poikkeaa paljon siitä, mitä se on niiden ulkopuolella. Näitä Kotimaan juttuja lukiessa saa helposti sen käsityksen, että tässä on kirkon koko kuva. Se näkyy pienten seurakuntien yhteisöllisyydessä. Suurissa kasvukeskuksissa osallistuminen kirkon toimintaan on usein paljon vähäisempää. Ei ainakaan sen aktiivisempaa, kuin muuttotappiokunnissa. Joitakin poikkeuksia tietysti on, molempiin suuntiin.