Kirkko ja kristillisyys ovat osa ajan todellisuutta, joka enemmän tai vähemmän vaikuttaa myös kirkossa ja jonka kanssa tulee myös viisaasti käydä rajankäyntiä. Maallistumisideologian haasteisiin on tartuttu viime aikoina eri tahoilla jälleen uudella innolla. Saattaakin olla vahvistumassa pyrkimys ponnistaa yhteisestä perustasta tavalla, joka ylittää lukkiutuneet liberaali-konservatiivi-jakolinjat, koska muu olisi itsepetosta, pelkoa ja pakoa. Esimerkiksi viime toukokuussa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa pohjoismais-saksalais-amerikkalainen joukko ajoi läpi julkilausuman, jonka mukaan Luterilaisen maailmanliiton tulisi myös Euroopassa tukea koordinoiden kirkkojen ponnistuksia löytää oma itsensä uudelleen sekularismin haasteiden keskellä. Taustapaperissa todetaan: ”Useiden kymmenien vuosien aikana kirkot Euroopassa – eikä vähemmän Pohjois-Amerikassa – ovat kokeneet levottomuuden aikaa jatkuvan kulttuurisen ja yhteiskunnallisen muutoksen myötä, joka saattaa lopulta uhata kirkkona olemistamme sellaisena kuin sen tunnemme. Jokainen kirkko ja tunnustuskunta pyrkii kohtaamaan ja käsittelemään näitä muutoksia eri tavoin riippuen erilaisista konteksteista alueella ja jokaisessa maassa… Jokaisen pyrkimyksen uudistua tulisi ottaa lähtökohtansa kirkollisen teknokratian tuolta puolen etsien hengellistä dynamiikkaa, joka on peräisin itse evankeliumista sen perimmäisessä yksinkertaisuudessa.” Risto Ahonen puolestaan kirjoittaa tuoreessa Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysaikakauslehdessä: ”Keskellä jatkuvaa informaatiovirtaa ja hektistä elämänrytmiä evankeliointi haastaa kirkon yhä uudestaan harkitsemaan, miten evankeliumi voidaan ilmaista tiiviisti, mutta rikkaalla, ymmärrettävällä ja elämänmakuisella tavalla.”
Esimerkki Saksassa vuosikymmeniä jatkuneesta keskustelusta sekularismin kohtaamisen haasteista on Erlangenin yliopiston professorin Werner Thieden tuore julkaisu Evangelische Kirche – Schiff ohne Kompass? (2017), joka jatkaa osaltaan debattia. Thieden mukaan protestantismin sisällä on nähtävissä kolme virtausta: konservatiivinen, liberaali ja kasvava passiivinen keskusta. Liberaali suuntaus on yleisesti päässyt hieman niskan päälle. Thieden mukaan olisi tärkeää nähdä varjopuolet, jotka ovat seuranneet voimakkaasta sopeutumisesta valistushenkiseen kritiikkiin. Jäsenmäärän väheneminen ei ole selitettävissä ainoastaan demografisesti. Modernien maailmantulkinnan mallien omaksuminen on vähentänyt evankelisessa kirkossa enemmän kuin katolisessa kirkossa sitouttavaa potentiaalia. Jeesuksen missionaarisesta tehtäväksiannosta ja kutsusta etäällä oleville ei saksalaiskirkoissa juuri ole Thieden mukaan näkyviä havaintoja. Hän perää tunnustusten käytännön merkitystä kutsuna uskon tiettyyn yhteiseen kuvaamiseen. Tällä kohden on hänen mukaansa syntynyt murtumia, joiden seurauksena monet ovat menettäneet mahdollisuuden identifioitua kristilliseen uskoon. Sekularismi vie kirkolta pohjan. Evankelinen kirkko tarvitsisikin sekularismin vesillä Thieden mukaan selvän kurssin. On kaikki syy kriittiseen itsearviointiin. Thiede huomauttaa, että voitaisiin ehkä havaita, että konservatiivit ovat kirkossa ja teologiassa enemmän oikeassa kuin luullaan. Kulttuuriprotestantismi on turhentanut reformaation perusperiaatteet: yksin Kristus, yksin Raamattu, yksin armo, yksin usko. Vanhurskauttamisoppi ei ole enää kirkon selvä perusta.
Thiede painottaa uudistumista sanan ja sakramenttien ympärille kerääntyvässä paikallisseurakunnassa. Tulisikin kirkkaammin ymmärtää pappisvihkimyksen ja kirkon viran merkitys sen lisäksi, että alleviivataan kastettujen yhteistä pappeutta. Erityiseen virkaan kutsutuilla on vastuu saamiensa lahjojen, koulutuksen ja antamansa/saamansa lupauksen pohjalta varmistaa sanoman välittämisen jatkuvuus. Seurakuntien yhteyttä tulee edistää visitaatioiden kautta, missä näyttää Thieden mukaan olevan enemmän tai vähemmän suuria puutteita. Kasteen ja konfirmaation tulisi painottaa ihmisten yhteyden kasvamista Jeesuksen Kristuksen kirkkoon. Rippi on ”unohdettu sakramentti”, jota Luther piti tärkeänä. Sen käyttöönotto laajemmin antaisi välineitä yhteyden ja sielun hoitamiselle sekä hengelliselle ohjaukselle. Viime vuonna ilmestyikin Saksassa myös kirja Beichte neu entdecken. Ein ökumenisches Kompendium für die Praxis, joka haastaa evankeliset ja katoliset yhdessä löytämään ripin hoitavana sovituksen ja yhteyden sakramenttina – Dietrich Bonhoefferin voimakkaasti esittämän haasteen mukaisesti.
Tomi Karttunen Werner Thiedeä lainaten: ”Sekularismi vie kirkolta pohjan. Evankelinen kirkko tarvitsisikin sekularismin vesillä Thieden mukaan selvän kurssin. On kaikki syy kriittiseen itsearviointiin. Thiede huomauttaa, että voitaisiin ehkä havaita, että konservatiivit ovat kirkossa ja teologiassa enemmän oikeassa kuin luullaan. Kulttuuriprotestantismi on turhentanut reformaation perusperiaatteet: yksin Kristus, yksin Raamattu, yksin armo, yksin usko. Vanhurskauttamisoppi ei ole enää kirkon selvä perusta.”
Tämä on käypää tavaraa myös omassa kirkossamme – ja Pohjoismaiden luterilaisissa (entisissä) kansankirkoissa.
Samalla olen itse melko huolissani konservatiivisen luterilaisuuden osalta samasta ilmiöstä: luterilainen vanhurskauttamisoppi on jauhautumassa perinteisen avioliitto-opin korostamisen ja erityisesti homoseksistä parannusta vaativien äänenpainojen alle.
Onko pelastus missään mielessä kristitylle enää ”solus/sola”, vai pitääkö olla myös oikeanlainen oppi avioliitosta ja homoseksin rajoista eli tietynlainen pyhityselämä voidakseen pelastua?
Jouni Turtiainen :”Onko pelastus missään mielessä kristitylle enää “solus/sola”, vai pitääkö olla myös oikeanlainen oppi avioliitosta ja homoseksin rajoista eli tietynlainen pyhityselämä voidakseen pelastua?”
Avioliitto on katolisessaa ja ortodoksikirkossa sakramentti, ja seka-avioliitossa (=evl.kirkko + ortodosikirkko) eläneenä tekee mieli kysyä, onko evl.kirkonkaan sakramenttien kunnioittamisella mitään tekemistä pelastuksen kanssa.
Jouni Turtiainen.”pitääkö olla myös oikeanlainen oppi avioliitosta voidakseen pelastua..” Juuri tänään on tapetilla tämä homoseksuaalien avioliittoa koskeva kiista. Pitää kuitenkin asettaa sekin oikeisiin puitteisiin. Muutaman vuosikymmenen kuluessa yhteiskuntamme opeista on poistettu käsite aviorikos, avioerot on alettu antaa kaikille sitä haluaville 6 kk:n päästä ilman mitään kummempaa sytä kuin halu vaihtaa partneria tai vain päästä puolisosta eroon, avoliitot on kirkonkin piirissä hyväksytty yhteiselämän muodoksi josta ei kenellekään huomauteta mitään, uskovien nuorten ”tosi rakkaus odottaa” kampanja tyrmättiin kirkonkin piirissä murskaavasti jne. Samalla meillä on valtava määrä avioeroja ja moneen kertaan avioituneita vanhempia joiden lapset voivat turvattomuuttaan huonosti jne. Olisi hyvä erinpohjin tutkia, mikä tämän avioliittoinstituution murentamisen vaikutus oikeasti on suomalaistenkin heikentyneeseen mielenterveyteen.Näin koko avioliitto instituutiona on heikentynyt jo vuosikymmenien ajan ja tätä taustaa vasten nyt meneillään oleva yritys tuoda homoseksuaalien vihkimykset kirkon piiriin vain viimeisin avioliitto-instituution heikentämisyritys. Voiko siis aviorikoksessa elävä ihminen olla pelastunut? Voiko viisi vaimoa jättänyt ”häntäheikki” olla pelastunut? Voimmeko surutta elää avoliitossa ja olla pelastuneita? Voiko homopari olla pelastunut? Minua kiinnostaa tämä kysymys näin: Voimmeko em. tavoilla eläen tavoitella Jumalan kirkkauden läsnäolon, Jumalan tuntemisen tuoksun, Jumalan valtakunnan ilmenemistä elämässämme muiden ihmisten keskuudessa?, vrt. 2Kor 2:15. Pitääkö tällaisista asioista tehdä parannus, vai voimmeko vain nauttia armosta siksi että pelastus on ”yksin armosta”. Ajattelen, että jos tämmöinen ei nolota tänään, niin ehkä sitten, jos joskus joudumme Herramme eteen kirkkaudessa?
Käsitykseni mukaan kyse on siitä, että homoseksin hyväksyminen saa aikaan muutoksen käsityksessä siitä, mitä synti on. Ei niinkään miehen ja naisen välisen avioliiton pelastamisesta. Muutos on nähtävissä hyvinkin yleisenä valtavirtana koko hengellisessä kentässä. Ei pelkästään kirkon toiminnassa.
Tuskin tuo muutos on niinkään siinä, mitä kirkko opettaa synnin olemuksesta, kuin siinä, miten eräät kristityt synnin käsittävät. Jos ymmärrys synnistä ihmisen taipumuksena olla Jumalasta riippumaton lisääntyy ja yksittäisten rikkomusten ja paheiden tarkkailu itsessä ja muissa vähenee, muutos on mielestäni hyvä.
Hyvä kirjoitus. Kiitos.
”Sekularismi vie kirkolta pohjan. Evankelinen kirkko tarvitsisikin sekularismin vesillä Thieden mukaan selvän kurssin. On kaikki syy kriittiseen itsearviointiin. Thiede huomauttaa, että voitaisiin ehkä havaita, että konservatiivit ovat kirkossa ja teologiassa enemmän oikeassa kuin luullaan.”
Kriittinen arviointi voisi todella olla paikallaan jatkuvan kinastelun ja pähkäilyn sijaan vaan eipä edes jäsenmäärän väheneminen näytä ev.lut. kirkkoamme herättävän, joten olen varsin pessimistinen.
Kai sitten muutos tulee, kun kirkkomme alkaa hissukseen hajota pienempiin ryhmiin. Yleensähän raha kummasti lopulta ratkaisee ja nykyisenlaista jähmeää laitoskirkkoa ei enää pystytä ylläpitämään. Sitten jokainen vain valitsee mihin kuuluu, jos asia enää yleensä kiinnostaa ja mitä haluaa varoillaan ylläpitää suunnilleen Amerikan malliin. Surullista.
Koetin etsiä ydintä monien lainauksien, saksankielisen tekstin ja muutamien harvinaisten sivistyssanojen koosteesta.
Tutkijoiden kirjoituksissa usein heidän omat ajatuksensa, tavoitteensa ja konkreettiset toimintaehdotuksensa jäävät usein sanojen pyörityksen jalkoihin. Niin mielestäni tässäkin.
Sitten luimme Karttusen tekstin hyvin eri tavalla. Minulle se oli kirkasta teologista ajattelua. Kiitos vielä siitä!
” Kulttuuriprotestantismi on turhentanut reformaation perusperiaatteet: yksin Kristus, yksin Raamattu, yksin armo, yksin usko. Vanhurskauttamisoppi ei ole enää kirkon selvä perusta. ”
Martti P: ” Jos ymmärrys synnistä ihmisen taipumuksena olla Jumalasta riippumaton lisääntyy ja yksittäisten rikkomusten ja paheiden tarkkailu itsessä ja muissa vähenee, muutos on mielestäni hyvä.”
Näissä kahdessa vastakkaisessa näkemyksessä on koko kirkon kriisin ydin. Käsitän tuon Kulttuuriprotestantismin olevan juuri sitä, mitä ”Tulkaa kaikki liike” edustaa. Sen tavoitteena näen olevan juuri tuo, mitä Martti P. esittää.
Evankeliumi on ilosanoma, vain silloin kun se, vapauttaa synnistä ja syyllisyydestä. Liikkeen tavoitteena on sen mitätöiminen minkä Raamattu ilmoittaa synniksi. Jolloin syntien sovituskin tulee tarpeettomaksi. Tilalle tarjotaan Jumalan armoa, joka hyväksyy kaikki juuri sellaisina, kuin kukin on.
Synnin pois laittaminen tulee tarpeettomaksi. Eli koko kristilliseltä uskolta putoaa pohja pois.