Kirkko on Kristuksen ruumis, jonka kaikki jäsenet ovat tarpeellisia, jopa luovuttamattoman tärkeitä kokonaisuuden ja ruumiin elämän kannalta.
Silti siitä on alusta asti ollut erimielisyyttä, mikä on kirkon elämälle hyväksi ja mikä ei.
Ykseys pyrittiin alusta alkaen säilyttämään korostamalla yhteistä uskoa ja uskollisuutta apostoliselle evankeliumille – viime kädessä itselleen Kristukselle. Kulttuuriset ja historialliset mutta luonnollisesti myös, ja ennen kaikkea, Jumala-uskoon ja pelastukseen sekä kirkon ykseyden perusteisiin liittyvät erimielisyydet ovat johtaneet Jeesuksen rukoileman ykseyden pirstoutumiseen.
Moderni ekumeeninen liike sai alkusysäyksensä 1800-luvulla maailmanlähetyksen ongelmista. Voimien hajottaminen ja keskinäinen kilpailu, jopa sotiminen toisia kristittyjä kansoja kohtaan ei edistänyt evankeliumin asiaa. Niinpä Edinburghin 1910 lähetyskonferenssista tuli merkkipaalu kirkkojen yhteyden ja ykseyden rakentamisessa. Alusta asti ykseysliikkeen kaksi eri puolta ovat olleet eettisesti suuntautunut Life and Work -liike sekä opillisia asioita ja kirkkojärjestystä painottanut Faith and Order -liike.
Maailmansotien myötä erityisesti rauha on ollut ekumeenisen liikkeen keskeisiä eettisiä teemoja kautta vuosikymmenten. Jotta ei eristyttäisi maailmasta eikä toisaalta hukuttaisi maailman ongelmien keskelle, on viime vuosikymmeninä painotettu opillisen ja eettisen näkökulman tai etiikan, spiritualiteetin ja kirkko-opin yhteenkuuluvaisuutta. Tästä ovat esimerkkinä ehkä erityisesti uusimmat ekumeeniset asiakirjat, joita myös Busanin yleiskokouksessa on käsitelty: ne katsovat entistä enemmän toisiinsa, mikä toivon mukaan tekee niistä entistä vahvempia.
Faith and order- komission on tarkoitus olla tulevaisuudessa entistä selvemmin koko Kirkkojen maailmanneuvoston teologinen asiantuntijaelin. Tästä esimakuna on merkittävimmäksi monenkeskisen ekumenian dokumentiksi sitten Kaste, ehtoollinen ja virka (BEM, 1982) –tekstin jälkeen luonnehdittu asiakirja Kirkko. Yhteistä näkyä kohti (The Church. Towards a common vision, 2012).
BEM-asiakirja oli ensimmäinen vuosikymmenten opillis-ekumeenista työskentelyä summaava asiakirja, joka tulkitsemalla piispuutta koko kirkon apostolisuuden yhteydessä edesauttoi mm. Porvoon kirkkoyhteisön syntyä sekä vähensi tuntuvasti esimerkiksi uudelleen kastamisia. Se on hedelmöittänyt myös mm. jumalanpalvelusteologista sekä diakonin virkaa koskevaa keskustelua.
Keskeinen rooli BEM:n vaikutushistoriassa on ollut kirkkojen siihen antamilla perusteellisilla vastauksilla. Juuri näiden vastausten innoittamana käynnistettiin kirkko-opillinen projekti Santiago de Compostelan F&O-konferenssissa v. 1993. Tämän rupeaman keskeinen huipentuma on Kirkko-dokumentti, jonka odotetaan siis summaavan ekumeenisen keskustelun kirkko-opista siten, että se osoittaa, missä nyt mennään tiellä kohti yhteistä käsitystä kirkosta: se, mistä voidaan olla yhtä mieltä sekä vielä jäljellä olevat ongelmakohdat, jotka haastavat jatkotyöskentelyyn.
Kirkko-dokumenttia on Busanin yleiskokouksessa käsitelty erityisesti yhdessä temaattisista keskusteluryhmistä. Työskentely on osoittanut, että osassa kirkkoja ollaan täydellä sydämellä käynnistämässä jatkotyöskentelyä, toisissa ollaan skeptisiä ja kolmansissa puuttuu kohtuullisen vaativien käsitteellisten tekstien käsittelyn perinne. Joka tapauksessa kirkoilta ja muilta kommentointiin halukkaita odotetaan palautetta asiakirjasta vuoden 2015 loppuun mennessä.
Kirkko-asiakirja on hyödyllinen päivitys ekumeenisen työskentelyn hedelmistä, apu kirkkojen työskentelylle oman itseymmärryksensä parissa kristinuskon myllerryksen keskellä sekä toivon mukaan innoittaja myös uusien ekumeenisten askelien ottamisessa kohti kirkon näkyvää ykseyttä.
Se kytkee selkeästi yhteen ykseyden, lähetyksen ja diakonian pohjana usko Kolmiyhteiseen Jumalaan ja hänen kirkkoonsa. Porvoon kirkkoyhteisö on yksi rohkaiseva esimerkki eletystä ja toteutuvasta konsiliaarisesta ekumeniasta.
Tomi Karttunen on suomalaisen delegaation neuvonantaja kokouksessa
johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia
Kirkkohallituksen ulkoasiain osasto
Johtava asiantuntija , Tomi Karttunen.
Yhteistä näkyä kohti. Te puhutte kaikkien ihmisten arvosta keskusteluun , jota on joskus vaikea tulkita ja ymmärtää. ” Hyvän elämän ajokortti.”
Joskus on paikallaan osoittaa rohkeutta , esim, jonkun asian puheeksi ottamiseksi tai vastavirtaan kulkemiseen.
Ihminen saattaa esittää mielipiteensä kovan tunnelatauksen kera , heidän suhtautumisensa voi olla hätkähdyttävä , mutta rehellinen.
Eikä sellainen , jota meidän on hävettävä , ikään kuin se ei sopisi sivistyneelle ihmiselle. Taiteilijoille yleensä hyväksytään se, että he voimakkaasti ilmaisevat tunteitaan , pyhimysten suhteessa jumalaan ja lähimmäisiin , se tuntuu myös luontevalta, mutta tavalliselta ihmiseltä se olisi epäilyttävää , jopa vahingollista , nimenomaan uskonnolliselle elämälle.
Tunteita on purettava rauhallisesti , mietiskellen tai keskustellen.
Niissä on arvokkaita aineksia , sillä nekin voivat hyvin opastaa meitä totuuden tielle.
Pelko voi hyvissä ajoissa varoittaa meitä uhkaavasta pahasta , tehdä meistä entistä huomaavaisempia , auttaa meitä välttämään tyhmiä ja onnettomia valintoja , joita me myöhemmin katuisimme ja, säästää meidät paljolta harmeilta elämän tiellämme.
Tunteet ovat kuin moottori ihmisen elämässä , omallatavallaan ne antavat meidän elämälle voimakkaan ” hevosvoiman ” . Mutta mikä on ilman ohjastajan viisasta ohjausta ja ajotaitoa.
Jos annamme tunteitemme vain mennä ” omin neuvoin ” , ajattelematta seuraamuksia , jos kuuntelemme oikein tunteitamme , niiden antamia signaaleja , meillä olisi enemmän iloa , rauhaa ja tyytyväisyyttä elämässämme . Ne näyttävät meille tien sisältörikkaaseen elämään.
Katolisen kirkon katekismuksessa on kirjoitettu passioista , eli intohimoista , esim, näin, että ilmaisu passiot eli intohimot tarkoittaa ihmisen aistisuuden liikahduksia tai tunteita , joiden avulla hän aavistaa jo ennakolta sen, mikä on hyvää ja on epäluuloinen pahaa kohtaan. Tärkeimmät passiot ovat , rakkaus ja viha , kaipaus ja pelko , ilo ja suru sekä suuttumus . Nämä itsessään eivät ole moraalisesti hyviä , eivätkä pahoja . Ne ovat moraalisesti hyviä , mikäli ne noudattavat ihmisen järkeä ja tahtoa , mutta pahoja ja himokkaita , mikäli ne eivät välitä järjen antamasta informaatiosta ja tahdon valinnan vapaudesta . Sen tähden ihmisen moraalinen täydellisyys on siinä , että ainoastaan hänen ” sydämensä ” saa hänet liikkeelle , kohti hyvää.
Me saamme ilman omantunnon vaivoja joskus -toivottavasti usein , -iloita elämästämme ja jopa – joskus kun aihetta on , suuttuakkin . Niin tekivät profeetat . Itse vapahtaja suuttui temppelissä kauppiaihin ja rahanvaihtajiin , jotaka häiritsivät kansan rukoilemista totuudessa ja pyhässä hengessä.
Voimme opia ilmaisemaan tunteemme pyhistä, oikeassa paikassa , oikealla hetkellä ja oikeilla annoksilla , joskus tämä vaatii meiltä itsehillintää . ” Kohtuus kaikessa .”
Hyvä Laila Flink, kiitos viisaasta kommentista. Tunteiden, emootioiden tai affektien suurta merkitystä ei pidä ohittaa. Se on aivan totta ja usein liian vähän pohdittu ulottuvuus mm. teologisessa keskustelussa.
Olen kuitenkin ymmärtänyt, että me tapakristityt emme kuitenkaan ole ihan oikeasti luovuttamattoman tärkeitä kirkossa, vaan – kuten niin usein saa esim. lukea täällä K24ssa – on olemassa ilmeisesti sellainen se ”sydämen kristittyjen” uskovaisporukka ev.lut.kirkossa, joiksi he itseään tituleeraavat. Ja joilla – heitä lainaten – on se ”todellinen usko”.
Eli todellisuudessa kirkon toiminnassa olevat ajattelevat ja aidosti tykönänsä uskovat, että juuri he ovat se ihka aito ja oikea uskovaisten porukka, ns. ”sydämen kristitiyt”. Ja jotka eivät siis aidosti tunnusta meitä tapakristittyjä oikeiksi kirkon kristityiksi, vaan sellaisiksi välttämättömiksi pahoiksi, joilta kirkko vaan saa verotuloja toimintansa pyörittämiseen.
Ensimmäinen kysymys kuuluu: jos kirkon kaikki jäsenet ovat tarpeellisia , miksi kirkon toiminnassa mukana olevat kumminkin julistavat, että me tapakristityt ( joita ymmärtääkseni on kirkon jäsenistä suurin osa ) emme ole täyspäisiä kristittyjä, kuten nämät itseään ”sydämen kristityiksi” itseään tituleeraavat ?
jatkuu
Tämä on sitä samaa, jo vuosikymmeniä kuultua ev.lut.kirkon liturgiaa. Liturgiaa, joka lakkaa olemasta heti, kun kirkkoon astuu tapakristitty kirkon jäsen. Heti kohta aletaan syynäämään ihmisen ”uskon oikeaoppisuutta” sekä sitä, onko ns. ” sydämen kristitty”. Ja jollei kirkon tenttaajien mielestä tähän heidän vaatimaan sapluunaan istu, on vääränlainen kristitty.
Tosiasia myös on, että kirkko ei tosiasiallisesti hyväksy/pidä arvoliberaaleja jäseniään luovuttamattoman tärkeinä.
Toinen kysymys kuuluu: onko kirkossa aidosti sijaa kaikille ? Myös meille tapakristityille ?