Uskontojen Uhrien Tuki ry järjesti viime viikonloppuna Keski-Suomessa vertaistukileirin, jolle osallistuin puolison ominaisuudessa. Kokemus oli itselleni hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, osin myös ahdistava. Opin paljon uutta itsestäni ja tavastani reagoida tiettyihin asioihin. Lisäksi opin valtavasti kielen rajoituksista.
Kuvittelin valmistautuneeni leiriin hyvin. Olin asennoitunut niin, että olen ilman muuta ulkopuolinen, olen tarkkailija ja kuuntelija. Luulin ymmärtäväni ja hyväksyväni ongelmitta ateistisen maailmankatsomuksen, joka valtaosalla leiriläisistä oli.
Kun sitten istuimme vanhan koulun salissa penkit ympyrässä ja psykoterapeutti avasi keskustelun, alkoi ilmoille purkautua paljon tunteita ja kokemuksia, monenlaisia elämäntarinoita. Ihmiset olivat selvästi työstäneet asioita perin juurin – moni myös vuosikausia terapiassa. Kuulin paljon punnittua puhetta ja viisaita ajatuksia. Samalla kuitenkin tunsin, miten minussa alkoi paine kasvaa kuin painekattilassa. Sain todella pidätellä itseäni, etten olisi ryhtynyt harrastamaan uskon puolustamista.
Tajusin toki kirkkaasti, että nämä ihmiset ovat täällä vertaistukitapaamisessa jonkun aivan muun asian vuoksi kuin kuulemassa uskonpuolustusta – ja onnistuinkin pitämään itseni enimmäkseen hiljaisena. Samalla tunsin melkein epätoivoa siitä, että näiden ihmisten kokemukset uskosta ja uskonnoista ovat niin hurjan yksipuolisia ja marginaalisia. Olisi tehnyt mieli viestiä, että esimerkiksi minulle suunnilleen kaikki ne uskonnolliset sanat, joita noissa viikonlopun keskusteluissa käytettiin, merkitsevät jotakin totaalisesti toisenlaista kuin heille. He ovat oppineet noille sanoille sisällön, joka ei vastaa millään tavalla suurimman osan kokemuksia. Ne sisällöt ovat heille verisesti tosia, mutta silti yleisesti ajatellen jotakin ihan muuta.
Yhtäkkiä ymmärsin, että toinen toistaan kohtaava keskustelu on miltei mahdotonta, koska samat sanat tarkoittavat eri ihmisille niin eri asioita. Vertaistukiryhmissä ihmiset puhuvat samaa kieltä ja tulevat ymmärretyksi, koska heille sanoilla on suunnilleen sama sisältö. Samoin missä tahansa hengellisessä kuppikunnassa keskinäinen ymmärrys on melko taattu. Mutta heti kun ryhdytään keskustelemaan porukoiden välillä, hommat ajautuvat äkkiä umpikujaan ja väärinkäsityksiin.
Tämä on mielestäni varteenotettava selitys myös sille, miksi nämä hengelliset nettikeskustelut ovat tällaisia kuin ovat. Väittelemme ja jankkaamme, riitelemme, loukkaannumme ja pahastumme, vedämme herneitä nenään minkä kerkiämme, koska samoilla sanoilla on meille hyvinkin erilaisia merkityksiä ja sisältöjä. En kiistä, etteikö osa näkemyseroista olisi täysin todellisiakin. Kaikki ongelmat eivät selity sillä, että puhumme niin monia eri hengellisiä kieliä. Mutta osa kyllä selittyy!
Toinen jännittävä itsereflektiivinen havainto minulle oli se, että ulkopuolisuuteen ei pysty kunnolla varautumaan. Sitä huomasi miettivänsä, että kaipaisi itsekin kiihkeästi vertaistukea, ymmärretyksi tulemista, yhteyden kokemusta, sitä että jotkut ympärillä tajuaisivat mistä puhun – joskin aivan eri asioissa ja eri syistä kuin nämä ihmiset tällä UUT:n leirillä.
Vertaistuki on ihmisille korvaamattoman tärkeä asia. Parhaimmillaan se pelastaa ihmishenkiä. Samalla olisi kuitenkin tärkeää keskustella asioista myös muualla kuin vertaisryhmissä, jotta suhteellisuudentaju säilyisi ja pysyisi taju siitä, että missään asiassa ei ole vain kahta tai kolmea puolta vaan kymmeniä eri puolia.
Täällä voi lukea leiriltä tehdyn haastattelun: http://www.kirkonkello.fi/?p=1107
Minä tykkään klassisesta logiikasta. Ns. ajattelun lakeja soveltavissa keskusteluissa on enemmän loogisia merkityksiä, kuin jos puhutaan harmaan eri sävyillä ja sumeilla merkityksillä.
Uskonto ja uskonnollisuus ovat jänniä termejä. Minä synnyin uskontoon. Emilia (vaimoni…kyllä, keskustelemme näistä myös livenä ) valitsi itse uskontonsa. Vaikka olin uskonnossa, en koskaan mieltänyt itseäni uskonnolliseksi. Tein tarvittavat asiat, koska niin oli opetettu. Kun sitten vajaa nelikymppisenä suuressa elämänkriisissä aloin summaamaan asioita, tajusin, etten ole olemassa, niinkuin omana itsenäni. Olen osa järjestelmää, eikä ole mahdollisuuksia olla se, joka haluaisin olla. Paniikissa irroittauduin liikkeestä, enkä siinä vaiheessa edes tiennyt, mitä on edessä. Jälkeenpäin on helppo nähdä, että edessä oli hyvin paljon käsiteltäviä asioita. Nyt olen selättänyt kriisin, ja uusi, oma identiteetti on rakentumassa, terapian turvin.
Kun jätin liikkeen, johon olin syntynyt, en löytänyt itsestäni mitään omaehtoista uskonnollisuutta. Osa ”kohtalontovereistani” ovat kokeneet saman. Tulee käsiteltyä uskontoa henkilökohtaisen tason lisäksi myös yleisellä tasolla, ja aika ongelmalähtöisesti. Se on meidän terapiaa, ja tätä Emilia pääsi todistamaan.
Olenko uskonnon uhri? Termi on hankala, sillä ihmistä muovaa moni asia, ja uskonto sattuu olemaan minulla yksi sellainen asia, kytkeytyen epämääräisesti lapsuuden muihin kokemuksiin.
Kun olen käynyt hengellisen väkivallan luennoilla, siellä on ollu ihan periaatteena/sääntönä, ettei uskosta ja uskomisesta puhuta evankelioimisen pohjalta ollenkaan, koska siellä on uskonnolla niin pahasti satutettuja ihmisiä.
Tietyt sanonnat, perustelut, asenteet saattavat laukaista tosi ikäviä ja ahdistavia muistoja pintaan uskonnolla satutettujen mieleen.
Se kannattaa muistaa, että vaikka luonnollisesti missä tahansa vertaistukitapaamisessa homma pyörii vain yhdessä asiassa, tapahtumaan osallistuneiden ihmisten elämästä se ei kuiteskaan kerro lähimainkaan kaikkea. Eli tilaisuuteen on tultu tietyn asian takia ja se on silloin myös tapetilla. Se ei tarkoita sitä, että heillä ei ole muuta elämää. Vähän sama juttu kun minä kirjoittelen tänne säännöllisesti vl-asioista, niin elämäni on enimmäkseen ihan tyystin muuta.
Se on tosiasia, että jos/kun on kasvanut ikänsä vl-liikkeen piirissä, ei voi olla kymmenenlaista katsantokantaa asioihin, koska niin ei ole saanut olla koskaan. Eli kun on tottunut vain on ja off nupikoihin, eri ohjelmien olemassaolosta ei ole hajuakaan. Ne on joutunut aina torjumaan, silloin ei helposti niitä löydykkään.
Kun olin oman ratkaisuni tehnyt, minulla oli pitkään ongelma tämän asian kanssa: suuri osa lähimmäisisistä ajattelevat minun menevän nyt kadotukseen. Tuntui jotenkin epäreilulta ja turhauttavalta, etten saanut heitä ymmärtämään, etten voinut tälle mitään: ei uskoa voi valita. Minun päätettävissäni oli vain se, että jatkanko epärehellisyyttä, vai uskallanko olla rehellinen. Minua ärsytti, kun ei osattu vastata kysymykseeni, että joudunko rehellisyyteni vuoksi kadotukseen. Enää ei niinkään ärsytä, mutta onhan se surullista, että käsitykset kuolemanjälkeisyydestä erottaa aidosti ihmisiä toisistaan, lähisukulaisia myöten.
Olen Saulin kanssa samaa mieltä.
Minusta on enemmän kuin surullista, että käsitys omasta ja toisen ihmisen kuolemanjälkeisestä sijoituspaikasta määrittää kohtaamisen syvyyden ja ilmapiirin, erottaa monella tavalla sukulaiset ja ystävät toisistaan.
Koska sanojen sisältö on sidonnainen oman ryhmän antamaan merkitykseen, niin yksittäisen ihmisen toisenlaiset selitykset eivät tarkoita juuri mitään.
Minulle selkein esimerkki siitä on vl-tervehdys. Sen perustausta on ihmisten lajittelu uskovaisiin ja epäuskoisiin. Tuo ns. iankaikkisuusnäkökulma on useimmille vl-sanojille erittäin tärkeä. Jos se ei ole tärkeä, niin sitä on vaikea havaita ja toiseksi uskoa. Eikä sitä asiaa voi joka tilanteessa varmistaakaan. Siksi se jää kohtaamisessa merkitykselliseksi raja-aidaksi meidän välille. Ainakin minulle.
Siksi haluan, että tuollainen uskonnollinen lajittelu lopettaisiin tavallisissa kohtaamisissa. Vaikka sillä ei olisikaan mitään merkitystä taivaspaikan kanssa, niin tämä maallinen elämä olisi hieman tasavertaisemman ja ehkä ystävällisemmän tuntuista.
Jos joku yrittää ’lohduttaa’ minua sillä, että tuollainen on pikkujuttu ja minä olen pikkusielu, kun tuohon puutun, se vain pahentaa tilannetta minun mielessäni. Siitä näkee, että minun ongelmani on outo ja minäkin olen outo? Nyt vain jonkun muun ihmisen, mahdollisesti eivl-uskovaisen mielestä?
Niin, kumpi meitä rajoittaa enemmän: kieli vai mieli?
Emilia. Blogisi näkökulmaa olen pohtinut paljon, siitä puhunut paljon ja kirjoittanutkin sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa. Se liittyy kolmeen minulle tärkeään käsitteeseen, vertaistuki, mukavuusalue ja Kaanaan kielen murteet.
Kannatan ehdottomasti kaikenlaisia vertaistukiryhmiä. Olen osallistunut sellaisiin ja vetänytkin niitä. Täytyy olla paikka, jossa saa sanoa asiat niin kuin ne itse kokee sillä mielellä ja sillä kielellä, jota ymmärtävät parhaiten (tai ehkä ainoastaan) samaa kokeneet. ( Siksi vastustin suuresti vertaisryhmiin soluttautumista.)
Kielen mukavuusalue ja Kaanaan kielen murre ovat lähellä toisiaan. UUT:n ryhmäläiset tulevat eri Kaanaan kielen murteiden alueelta, mutta silti ymmärtävät toisen reaktion. Joukossa tiivistyvät myös aggressiot. ei vain tyhmyys.
Mukavuusrajojen ylittämisen yrittämisen toive on usein tullut mieleen täällä Kotimaa24:ssäkin. Löysin itseltäni kymmeniä siihen liittyviä kommentteja. Vertaistukiryhmässä jokainen saa olla omalla mukavuusalueellaan. Niistä kotiin palattaessa on taas aika harjoittaa kykyään ylittää mukavuusalueensa rajoja.
Emilia. Ulkopuolisena olemisen kokemuksesi liittyy minulla siihen, että ymmärrän, miksi opetuslapset lähetettiin kaksittain. Vaikka se toinen olisi hiljaa, tuntuu paremmalta, jos tietää jonkun toisen ymmärtävän…
Näin niuhottajafriikkinä sanoisin, että olisin itse jättänyt aika- ja paikkatiedot sekä järjestäjän kertomatta.
Pyydän nyt TODELLA huomioimaan, että EN OLE SOLUTTAUTUNUT mihinkään porukkaan, vaan olen kirjoittanut ko. tapaamisesta sen järjestäjien ja osallistujien PYYNNÖSTÄ kaikille avoimesti luettavissa olevaan verkkolehti Kirkonkelloon ja myös tänne. En ole maininnut blogissa ketään nimeltä, ja Kirkonkellon haastatelussa jututin ihmisiä, jotka halusivat esiintyä omalla nimellään ja puhua tästä aiheesta.
Kirkonekllon jutun voi lukea täältä: http://www.kirkonkello.fi/?p=1107
Leirille ilmoittautuessani kaikki tiesivät, että en ole leirillä uskonnon uhrin ominaisuudessa. Pelisäännöt olivat selvät, enkä ole niitä rikkonut. Järjestäjätaho oli toivonut paikalle enemmänkin toimittajia ja oli heitä kutsunut. Minun lisäkseni muita ei saapunut.