Uskontojen Uhrien Tuki ry järjesti viime viikonloppuna Keski-Suomessa vertaistukileirin, jolle osallistuin puolison ominaisuudessa. Kokemus oli itselleni hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, osin myös ahdistava. Opin paljon uutta itsestäni ja tavastani reagoida tiettyihin asioihin. Lisäksi opin valtavasti kielen rajoituksista.
Kuvittelin valmistautuneeni leiriin hyvin. Olin asennoitunut niin, että olen ilman muuta ulkopuolinen, olen tarkkailija ja kuuntelija. Luulin ymmärtäväni ja hyväksyväni ongelmitta ateistisen maailmankatsomuksen, joka valtaosalla leiriläisistä oli.
Kun sitten istuimme vanhan koulun salissa penkit ympyrässä ja psykoterapeutti avasi keskustelun, alkoi ilmoille purkautua paljon tunteita ja kokemuksia, monenlaisia elämäntarinoita. Ihmiset olivat selvästi työstäneet asioita perin juurin – moni myös vuosikausia terapiassa. Kuulin paljon punnittua puhetta ja viisaita ajatuksia. Samalla kuitenkin tunsin, miten minussa alkoi paine kasvaa kuin painekattilassa. Sain todella pidätellä itseäni, etten olisi ryhtynyt harrastamaan uskon puolustamista.
Tajusin toki kirkkaasti, että nämä ihmiset ovat täällä vertaistukitapaamisessa jonkun aivan muun asian vuoksi kuin kuulemassa uskonpuolustusta – ja onnistuinkin pitämään itseni enimmäkseen hiljaisena. Samalla tunsin melkein epätoivoa siitä, että näiden ihmisten kokemukset uskosta ja uskonnoista ovat niin hurjan yksipuolisia ja marginaalisia. Olisi tehnyt mieli viestiä, että esimerkiksi minulle suunnilleen kaikki ne uskonnolliset sanat, joita noissa viikonlopun keskusteluissa käytettiin, merkitsevät jotakin totaalisesti toisenlaista kuin heille. He ovat oppineet noille sanoille sisällön, joka ei vastaa millään tavalla suurimman osan kokemuksia. Ne sisällöt ovat heille verisesti tosia, mutta silti yleisesti ajatellen jotakin ihan muuta.
Yhtäkkiä ymmärsin, että toinen toistaan kohtaava keskustelu on miltei mahdotonta, koska samat sanat tarkoittavat eri ihmisille niin eri asioita. Vertaistukiryhmissä ihmiset puhuvat samaa kieltä ja tulevat ymmärretyksi, koska heille sanoilla on suunnilleen sama sisältö. Samoin missä tahansa hengellisessä kuppikunnassa keskinäinen ymmärrys on melko taattu. Mutta heti kun ryhdytään keskustelemaan porukoiden välillä, hommat ajautuvat äkkiä umpikujaan ja väärinkäsityksiin.
Tämä on mielestäni varteenotettava selitys myös sille, miksi nämä hengelliset nettikeskustelut ovat tällaisia kuin ovat. Väittelemme ja jankkaamme, riitelemme, loukkaannumme ja pahastumme, vedämme herneitä nenään minkä kerkiämme, koska samoilla sanoilla on meille hyvinkin erilaisia merkityksiä ja sisältöjä. En kiistä, etteikö osa näkemyseroista olisi täysin todellisiakin. Kaikki ongelmat eivät selity sillä, että puhumme niin monia eri hengellisiä kieliä. Mutta osa kyllä selittyy!
Toinen jännittävä itsereflektiivinen havainto minulle oli se, että ulkopuolisuuteen ei pysty kunnolla varautumaan. Sitä huomasi miettivänsä, että kaipaisi itsekin kiihkeästi vertaistukea, ymmärretyksi tulemista, yhteyden kokemusta, sitä että jotkut ympärillä tajuaisivat mistä puhun – joskin aivan eri asioissa ja eri syistä kuin nämä ihmiset tällä UUT:n leirillä.
Vertaistuki on ihmisille korvaamattoman tärkeä asia. Parhaimmillaan se pelastaa ihmishenkiä. Samalla olisi kuitenkin tärkeää keskustella asioista myös muualla kuin vertaisryhmissä, jotta suhteellisuudentaju säilyisi ja pysyisi taju siitä, että missään asiassa ei ole vain kahta tai kolmea puolta vaan kymmeniä eri puolia.
Täällä voi lukea leiriltä tehdyn haastattelun: http://www.kirkonkello.fi/?p=1107
Emilia. Tulikohan taas kieliongelma heti kärkeen. Minäkin huudan varmuuden vuoksi, kun en tiedä nyt, huusitko sinä minulle, Teemulle vai meille molemmille:
Pyydän nyt TODELLA huomioimaan, että EI TULLUT MIELEENIKÄÄN , että olisit voinut ymmärtää minun luulleen, että olit SOLUTTAUTUNUT mihinkään porukkaan. Arggh.
Taidan lopettaa kommentoinnin kanssasi. Ihan hyvällä, mutta jossain on minunkin yrittämiseni raja.
Anteeksi yliherkkyyteni. Olen tällä foorumilla tullut niin lukemattomat kerrat väärin perustein syytetyksi ja lähes teurastetuksi, että olen näköjään puolustuskannalla silloinkin kun ei tarvitsisi.
Kysymys siitä, kumpi rajoittaa enemmän – kieli vai mieli – on hyvä. Samalla ajattelen silti, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Ajatuksemme ja mielemme ja ymmärryksemme muokkautuu ja muovautuu kuitenkin hirmu pitkälti kielen varassa. Se, miten ymmärrämme kieltä, vaikuttaa mieleemme ratkaisevasti.
En ole ollenkaan varma, onko edes teoriassa mahdollista ylittää tiettyjä kielimuureja tai välttyä väärinymmärryksiltä.
Luulen Maija, että kokemuksesi on todella yleispätevä meille kaikille K24 keskustelijoille: sitä yrittää ja yrittää ja yrittää – ja silti tulee toistuvasti väärinymmärretyksi. Totta kai se turhauttaa ja loukkaakin. Ja silti kukaan ei luultavasti tahallaan ymmärrä väärin.
Lahja: Käsittääkseni erittäin monet kokevat juuri sinun tavallasi hyvin ongelmalliseksi vl-tervehdyksen. Olen kuullut joidenkin jopa sanovan, että ovat lakanneet kokonaan uskomasta Jumalaan, jotta koodisanoilla tervehtimättä jättäminen ja sen tarkoittama helvettiintuomitseminen ei tuntuisi enää missään. Äärettömän surullista. Itse en tosin tajua, miten Jumalaan uskomista voisi aloittaa tai lopettaa. Mutta tuo idea siitä, että on helpompi jättää kaikki, jotta ei tulisi enempää haavoitetuksi, on ymmärrettävä ja tosi traaginen.
Mielen ja kielen suhde onkin vähintään kiinnostava. Kieli opitaan suhteissa ja samoissa suhteissa kehittyy minuus ja mieli saa sisältöä. Näinhän se menee. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi joskus pyrkiä kielen taakse tai sen yli. Oma kokemukseni terapeuteista on juuri tämä. He kuuntelevat sekä mitä sanotaan että mitä ei sanota eli pyrkivät kielen taakse mielen maailmaan ja yrittävät auttaa kielellistämään sitä. Vaativa tehtävä, koska puheella on monia tarkoitusperiä, myös hämäämisen, peittelyn ja vääristelyn tarkoituksia. Olemme myös kielellisesti eri tavalla varustettuja vaikka puheella on kulttuurissamme tavattoman suuri valta. Tiiviissä sisäryhmässä on vaikea päästä puheen tuolle puolen ja se usein nostaa kiukun, ahdistuksen ja itsellekin oudon reagoinnin.
Tuosta en ole ollenkaan yhtä varma. Pikemminkin sanoisin, että moni luultavasti tahallaan ymmärtää väärin. Aina ei välttämättä tietoisesti mutta tarkoituksellisesti kuitenkin. Ja se tekee keskustelusta vastenmielistä.
Emilia. Luulen, että sinun poikkeamisesi nettiketistä on minulle ”se viimeinen pisara”. Huutaminen ei ole ollut hyväksyttävää muillekaan.
Mulla on paljon ystäviä jotka ovat entisiä ”uskovaisia”. He näyttävät olevan lähes poikkeuksetta ateisteja tai agnostikkoja. En tiedä mistä se johtuu (tietävätkö itsekään?), mutta olen miettinyt, että kun kasvatetaan lapsesta asti mentaliteettiin joka on suunnilleen tätä: ”jos juot kaljaa niin joudut helvettiin”, niin eihän se anna kovin hyvää kuvaa Jumalasta. Ei Jumala kasvata lapsiaan pelolla, vaan rakkaudella. Valtakunta joka perustuu helvetinpelkoon – ylipäätään pelkoon – eikä Isukin rakkauteen, on eksynyt Jumalasta. Ja ylipäätään tämä pietistinen asenne Suomessa: ”jos siitä tulee iloiseksi, sen täytyy olla syntiä”. Asiahan on yleensä päinvastoin!
Peukku UUT:lle! Vertaistukiryhmät ovat aivan varmasti yksi hyvä keino purkaa ahdistusta. Ja peukku Emilia sulle hyvistä blogeista!
En ajatellut huutavani, vaan parahdin hädissäni ja alleviivasin sanottavaani – epäilemättä liian voimakkaasti. Anteeksi.
Ihan näin pienillä kirjaimilla ja sen kummemmin alleviivaamatta totean edelleen, että itse olisin silti jättänyt ajan ja paikan ja järjestäjän kertomatta. Silloin kun istutaan tuolit ringissä ja psykoterapeutti johtaa ryhmäkeskustelua, ollaan aralla alueella. Osallistujat saattavat antaa luvan raportoimiseen, jotkut jopa mielellään, mutta siitä huolimatta tilanne kärsii julkisuudesta. Ja pahassa tapauksessa joku uskonnon uhri lukee tätä ja miettii, että tuonne en ainakaan mene.
Ajattelen samoin. Ja minua jäi mietityttämään sekin, miten traumaattisessa kriisissä kukin osallistuja oli/on, niin ovatko tienneet mihin suostuivat. Ja juuri samaa mietin kuin Teemu, että tuleeko toiste/koskaan. Ja vielä kritisoisin sitäkin, että jos/kun osallistujat ovat kotoisin hyvin autoritaarisesta yhteisöstä, niin onko nyt tullut uusi auktoriteetti tilalle, joka on vastuussa tapahtumasta yms. Yleensä on kritisoitu toimittajia lähestymästä traumaattisia kokeneita…